Raivostuminen, se voisi olla tämän illan teema. Taas jälleen. Joskus tuntuu, että minun on pakko vain jaksaa ja jaksaa..ja jossain vaiheessa kupoli vain täyttyy äärimmilleen ja räjähdän. Mutta kuinka minusta on tullut näin pitkävihainen? Tämä ei ole tapaistani laisinkaan :/

Nopeasti suutahtaminen on minua, mutta se, että tunne veisi mukanaan monta tuntia on jo sairasta! Kuinka en vain voi nyt irrottaa otettani siitä tunteesta? Vaikka hyvin tiedän, kuinka huonoa se tekee niin ympärilläni oleville, kuin minulle. 

Mistä kaikki sitten sai alkunsa? Näin jälkeenpäin en usko, että suuttumisen syy on tässä päivässä, vaikka tänään suutuinkin. Mutta tänään kuitenkin tuo kupoli täyttyi niinkin pienestä asiasta, ettei poikani mennyt treeneihinsä! Hän vetkutteli tahalleen ja painui vessaan ja kulutti aikaa siellä pelaten kännykällään! Moneen otteeseen huutelin oven takana, että nyt pitäisi päästä lähtemään. Mutta ei! Lopulta hän tuli vessasta pois, olin vastassa häntä ja kasvoistani näki kuinka vihastunut olin jo siinä vaiheessa. Hän antoi puhelimensa minulle. Kello oli jo niin paljon, ettei hän olisi ehtinyt treeneihin..jos tämä vitun takatalvi ei olisi tullut, niin mahdollisuus nopeampaan kulkemiseen ulkona olisi ollut mahdollisempi. Mutta ei. Hän ei lähtenyt treeneihin ja sekös alkoi enemmän hiertämään kupolissa. Kännykkäpelin takia ei treeneihin ehtinyt, suoraan sanottuna vituttaa ihan huolella! Että minä vihaan tätä samaa paskaa päivästä toiseen kännykkäpelien kanssa!!!

Kännykkä on nyt lähtenyt pariksi päiväksi tauolle. Mutta silti, en päässyt tuosta tunteesta eroon millään. Koko illan kiukuttelin ja auoin päätäni. Sairasta, tämä minun käytökseni on jo muuttunut järkyttäväksi! En enää tunnista itseäni! Illalla poikani alkoi tekemään pannukakkutaikinaa ja apua kysyessään tiuskin ilkeästi koko ajan. Sairasta! Minulle pitäisi hankkia joku vitun sähköpanta! Joka helvetin kerta kun suuttuisin, se pitäisi asentaa kaulalleni ja aina puhuessani/huutaessani saisin oikein kunnon tujauksen sähköä. Oppisinko siitä pitämään turpani kiinni?

Olen tänään myös miettinyt viikonloppuista syömisvimmaani. Olen syönyt niin paljon ja niin paskaa ruokaa, että tunnen ja näen kuinka olen lihonnut lisää! Tämä kauhistuttaa ja oksettaa minua niin paljon..Ahdistaa oma itseni! Onhan se painonnousu normalia raskaana ollessa ja suotavaakin, mutta itsekin siihen voi vaikuttaa. Olen kuin syöttöporsas! Oksettava sika! 

Olen myös jostain kumman syystä miettinyt tämän surullisen kuuluisan "isän" äitiä..tulisiko hän lapsenlapsensa elämään lainkaan? Vaikka vähän aikaa sitten sanoin, että se olisi sama se. Ja onhan se, mutta tämä epätietoisuus raastaa. Miksi hän ei voi vain sanoa, ettei häntä kiinnosta? Aikuinen ihminen varmasti osaa sen edes kirjoittaa..ainakin luulisi niin. Miksi kirjoittaa vain "kiitos kuvista" ja jättää asia siihen? Olisi samantien laittanut, ettei kiinnosta hevonvittua, että suksi huora suolle. Mutta ei, hiljaisuus, se taitaa olla tuon perheen "tavaramerkki" :D 

Vihaan tällaista hiljaisuutta sen takia, koska pieni toivo on aina yllä. Ja se toivo on siitä todella paska, että kun sen antaa kyteä, niin siinä ehtii haaveilemaan, että lapsi saisi tutustua isänsä sukuun. Ja ajan myötä huomaakin, ettei mitään sukua tule olemaan lapsen elämässä, niin putoaa ja korkealta! Kun olisi helpompi tietää heti, ettei mitään toivoa ole, niin siihen olisi helpompi asennoitua. 

En tietenkään ole vihainen tuolle naiselle, lapsen mummille (vai miksi sitten tykkää itseään kutsuvan). Olen vihainen vain tälle tilanteelle. Olen vihainen itselleni. Olen vihainen tuolle "isälle". Olen vihainen "elämän epäreiluudelle". Olen myös niin väsynyt vihaamiseen, mutten saa sitä loppumaan. Vaikka kuinka yritän tehdä työtä sen eteen, etten vihaisi, niin se viha puskee jostain niin syvältä :/ Itkettää ja suututtaa!!! MIksi minä joudun tämän hoitamaan yksin?!? Miksi minä en saa sitä lohduttavaa syliä mistään? Ja silti minun pitäisi osata ja jaksaa itse mennä eteenpäin! Liian itsekästä?

Joka kerta elämässä saan opin, että yksin on mentävä ja tarvottava eteenpäin. Kaikki elämänvastoinkäymiset olen joutunut yksin kohtaamaan, aina minut on jätetty yksin ne selvittämään. Tuntuu oudolta kuulla tai lukea tapahtumia, jossa joku todella on läsnä tukemassa. Eikä jätä. Se tuntuu epätodelliselta. En pysty, muuta kuin ihmettelemään. 

Se, että olen näitten tunteitten vietävissä, näiden ajatusten ja toivonkipinöiden ja pettymysten kanssa. Tuntuu niin väärältä, että omat lapseni joutuvat kohtaaman minut ja minun demonini. Heillä ei ole ketään kelle purkaa omaa oloaan ja minun tämän hetkinen olemassaoloni on pelkkä vitsi! Olen suutuspäissäni suustani kylmempi, kuin pohjoisnapa. Lapseni joutuvat kuuntelemaan huutoani! Ihan järkyttävää!! Tämä ei ole oikein heitä kohtaan, he eivät ole ansainneet tällaista paskaa äitiä!!!

Enkä minäkään ole ansainnut tällaista kohtelua keltään (yksin jättämistä, hiljaisuutta)! Mutta niin on käynyt ja minun täytyy jättää tuollaiset omaan arvoonsa. He eivät ole ajatusteni/mietteiteni arvoisia edes. Arvottomia loisia (auttaako tämä ajatustapa minua?). En voi heihin vaikuttaa mitenkään. Mutta omaan käytökseen voin! Niin miksi minä jatkan tätä raivoamista? Miksi en osaa lopettaa? Kyllä suuttua saa, mutta olla nyt helvetti soikoon vihainen tunti tolkulla! Huh huh! Menee jo niin yli.

Vasta kun lapset menivät sänkyihinsä, aloin ajattelemaan järkevämmin. En saanut aluksi mitään empatiaa heitä kohtaan (vihan tunne oli niin valtaisa, että se tuntui jäädyttävän minut sen hetkisesti). Mieleni alkoi kuitenkin kertoa minulle, kuinka tärkeää on, ettei nukkumaan koskaan mentäisi vihassa. Lapsen ei olisi hyvä mennä nukkumaan epätietoisessa olotilassa, vaan asiat kuuluisi selvittää ennen sitä. Ahdistus ei ole hyvästä. Lopulta ajatuksiini tuli ajatus, että pitäisi olla kiitollinen siitä mitä on. Sillä kaiken voi menettää hetkessä, kuluttaisinko sen yhdessävietetyn ajan vihassa vai sovussa?

Menin heidän huoneeseen, avasin kuopuksen sängyn, että pääsisi nukkumaan. Hän kun oli jäänyt päiväpeiton päälle lepäilemään. Esikoinen oli jo peittonsa alla. Kuopuksen mennessä sänkyynsä, näin kun hän raahasi tuttuun tapaansa kirjan mukanaan. Luin sen hänelle ja halasin sekä annoin pusun poskelle. Toivotin hyvät yöt. Siirryin esikoisen sängyn viereen, kaivoin hänet peiton alta, halasin kovasti. Menin laittamaan univaloa (jonka sammutan kuitenkin silloin, kun itse menen nukkumaan) ja palasin takaisin esikoisen luokse. Menin istumaan hänen sänkynsä laidalle ja kysyin, tiesikö mistä olin hänelle suuttunut ja miksi. Hän kertoi kännykkäpelistä ja epäili suuttumisen kestoa raskauteni vaikutuksesta.

(Olemme aikaisemmin puhuneet raivomaisestani, koska tämä todella on niin outoa raivoamista. Näin pitkävihainen en ole koskaan ollut. Ja esikoinen on itsekin tämän huomannut. Olen kertonut epäileväni sen johtuvan raskaudesta ja niistä hormooneista..ja sen jälkeen puhuimmekin hormooneista ja kuinka ne vaikuttavat ihmiseen, niin pojan muuttuessa mieheksi, tytön muuttuessa naiseksi ja naisen raskaudessa.)

Myönsin, että minulta meni täysin yli suuttuminen, enkä olisi missään nimessä raivota ja sanoa niin rumasti. Pyysin anteeksi sanojani. Halasin häntä vielä ja tunsin kuinka silmistäni alkoi kirvota kyyneliä. Tunsin itseni maailman järkyttävämmäksi äidiksi..ja tunnen vieläkin. Kuinka muka lapseni saa hyvää itsetuntoa asuessaan minun kanssani, kun olen niin kauhea kusipää?

Pussasin häntä poskelle ja toivotin hyvät ja lähdin huoneesta. Sen jälkeen istuin vain hetken hiljaa sohvalla. Velloen pahassa olossa, kunnes lopulta sain itseni itkemään. Sain puretua jonkun tukoksen sisälläni. Pienen sellaisen, mutta sekin auttoi pikkaisen. Menin vielä kurkistamaan poikien huoneeseen ja huomasin kuopuksen jo nukahtaneen. Esikoinen oli vielä hereillä, menin hänen viereensä hetkeksi ja halasin lujasti. Kysyin miltä hänestä tuntui. Olin hetken aikaa hänen vierellään, kunnes lähdin takaisin olohuoneeseen. Itkin hiljaa.

Tällaistako tämä on? Yhtä taistelua koko ajan? Olen väsynyt itseeni! Joskus tuntuisi niin ihanalta saada käsivarret ympärillensä, ja vain halata tooodella pitkään. Se auttaisi. Ihmiset eivät ymmärrä halauksen merkitystä, se todella auttaisi tätä tuskaa helpottamaan. Mutta minun on kaivettava ne voimavarat jostain muualta, luotava itse omat illuusiot tuosta halauksesta. Ja jatkettava vain eteenpäin. Vaikka pienin askelin, kunhan suuntana olisi eteenpäin..

Päivä kerrallaan, huominen on uusi päivä. Joka tuo omat haasteensa, mutta saan taas yhden mahdollisuuden olla parempi. Parempi kuin tänään. Sillä tänään reputin pahasti raivoamisellani. En tällä tarkoita, että lähtisin lahjomaan lapsiani. Vaan saan uuden mahdollisuuden olla raivoamatta, voin taas kuunnella ja jutella kuin normaali ihminen. Enkä mikään raivohullu sekopää. Tiedän, etten saa sanojani vedettyä takaisin ikinä. Kun ne on sanottu, ne on kuultu ja ne on satuttanut. En pysty niitä ottamaan takaisin, vaikka tekisin ihan mitä vain..niin se on jo tapahtunut. Voin vain vaikuttaa tähän hetkeen, en menneisyyteen. Minulla on selkeästi oppituntia itselläni tässä asiassa. Ja siihen iskeydyttävä syvemmin, kuin tähän isättömyyteen. Ei huomioida nyt puutteita, vaan parannetaan ja korjataan sitä mitä meillä nyt on. Äiti. Rikkirevitty raivotar. On aika korjata itsensä, että voi olla kunnollisempi äiti ja voida itsekin paremmin.

rv 29+3