Viikko on ollut vaihteleva. Olen ollut ahdistunut ja toisinaan olen voinut hyvinkin. Olen kertonut uudelle tuttavuudelleni (itseasiassa hän on asiakkaani, jolla samanikäinen vauva, kuin minulla) tilanteemme todellisen puolen. Olen saanut osakseni ymmärrystä ja meidät on hyväksytty. Ei ihmetelty suureen ääneen, vaan otettu vastaan "normaalina" perheenä. Tästä tulikin mieleeni tapahtuma muutamien vuosien takaa. Tällöin pojat olivat pieniä viikareita, joiden kanssa olin ulkoilemassa. Puhelias nainen pienen lapsensa kanssa tuli juttelemaan minulle. Puhuimme jonkun aikaa niitä näitä, kunnes hän kertoi, että hänen oli mentävä kotiin tekemään ruokaa työstä palaavalle miehelleen. Samalla kyseli minun miehestä. Vastasin, ettei minulla ollut miestä. Siihen nainen vielä useaan otteeseen kyseli olinko todella yksinhuoltaja. Vastasin myöntävästi. Sen jälkeen naisen silmät suurenivat lautasiksi ja huudahdellen ihmetteli onko meitä yksinhuoltajia todella olemassa :D Hän kun ei ollut koskaan nähnyt moista. Ja siinä minä seisoin hänen edessään, kuin mikäkin nähtävyys :D Kahden lapsen yh. Riemuhan siitä olisi ratkennut, jos hän olisi tiennyt poikien olevan eri isille :D

Palaten takaisin nykyhetkeen.

Kotona en ole saanut aikaiseksi tehdä mitään. Minun on niin monta kertaa pitänyt siivota, mutta yöllä mennessäni nukkumaan, huomaan, etten ole saanut aikaan mitään. Kaupassa olen käynyt, mutta kuitenkin aamuisin olen huomannut, etten ole saanut ostettua itselleni mitään aamupalaa. 

Olen myös huomannut, että päivien mentyä eteenpäin tuon tytön mummin ajattelu..tai siis hänen hiljaiselon muisteleminen..se ei enää tunnu pahalta. En odota häneltä enää vastausta. On helpompi olla, kun on itse päättänyt miten tässä mennään. Ehkä kirjoitan hänelle vielä yhden kerran tulevan viikon sisään, kerron dna-testin tuloksesta ja laitan kuvan tai kaksi. En kuitenkaan odota häneltä enää mitään..olen jo nähnyt hänen asenteensa elämää kohtaan. Omaa lapsenlastaan kohtaan.

Äitini tänään katsoi tytärtäni ja sanoi, kuinka kusipää tyttäreni isä olikaan. Hän menettäisi niin paljon, kun ei tutustu omaan kauniiseen tyttäreensä. Sain tällöin kerrottua omalle äidillenikin tästä isä-ja mummikuvioista. Äitini sanoen "Isä on kylvänyt siemenensä, vastuuta tällöin kuuluu ottaa" ja tuon mummin katoamisesta: "Hän on aikuinen ihminen, vaikka isä ei haluisikaan äitiään tytärensä elämään. Niin aikuisena naisena tietää, että itse päättää haluaako vai ei. Ei puun ja kuoren välissä voi tällaisessa tilanteessa olla". "Ei tyttö tarvitse tuollaista sukua, meidän suku riittää täysin." Tällöin otti tytön syliin ja leikitteli hänen kanssaan. 

Niin, äitini sanat jotenkin auttoivat minua. Ei minun tarvitse aina miettiä niin paljon asioita, ei minun tarvitse aina ajatella mitä toisten päässä liikkuu. Ihan faktaahan äitini sanoi ja olen samat tiennyt itse. Sitä kun haluaa olla aina niin helkkarin minä ymmärrän-tyyppi. Mutta haluaako kukaan noista ihmisistä ymmärtää minua? Ei. Onneksi sentään on ihmisiä, jotka haluavat.

Tänään myös kävimme mummiani ja tätiäni katsomassa. Mummini piteli lapsenlapsenlastaan sylissään. Mietin mielessäni, kuinka ihanaa olikaan, kun oma mummini ehtii nähdä minun tytärtäni. Poikani tulevat aina muistamaan isomumminsa, onhan heillä ikää sen verran jo. Itse en isomummiani muista. Meistä kuitenkin on yhteiskuva, kun olen todella pieni. Tätinikin ihasteli tyttöä ja muisteli koska olikaan viimeksi pidellyt näin pientä palleroa. Hänen miehensäkin halusi pidellä tytärtäni sylissään ja naureskeli, kuinka "nainen" hänestä olikaan tullut, kun näin pikkuinen sai hänet tunteilemaan niin.

Niin, tyttäreni ei saa ihasteluja isänsä puolelta. Mutta onko se häneltä pois? Ei. Hänellä on ympärillään ihmisiä, jotka ihastelevat ja ottavat hänet vastaan avosylein. He hyväksyvät tyttäreni sellaisena kuin hän on! Häntä ei salata, häntä ei pidetä vahinkona. Ja miksi niin tehtäisiinkään? Hän on arvokas ja niin rakas, että haluan kaikkien tietävän hänen olemassa olostaan. Olen nähtävästi niin ylpeä (hyvällä tavalla), että minulla on tytär. Hän on todellinen yllätysvauva, mutta ei vahinko. Suuresta yllätyksestä kehkeytyi rakastettu ja odotettu tyttäreni. 

Minua hävettää vain tyttäreni isän ja hänen sukunsa käyttäytyminen. Katoaminen yhdessä sinne pierusaharaan, mutta ehkä heidän on hyvä olla siellä paskan hajun ja itse paskan keskellä. Enempää en heitä lähde arvostelemaan. Se ei ole minun asiani, jokainen päätämme elämämme suunnan (ehkä tämän tajuaminen oli minun oppini tässä).

Se, että nyt kun olen saanut jonkinlaisen rauhan tuon suvunkin kanssa. Olen saanut päätettyä asioita itseni kanssa. En enää matele heidän perässään. Se ei ole minun tehtäväni. Minun tehtäväni on taata tyttärelleni (ja pojille myös) turvallinen ja tasapainoinen elämä. Tasapainoisesta en mene takuuseen, mutta teen parhaani ja vielä enemmän!

Voin sanoa yrittäneeni, tein kaikkeni. En ole kuitenkaan sulkemassa ovia perässämme, vaan ne ovat aina raollaan. Tyttäreni suku voi koska vain ottaa yhteyttä halutessaan. En tule heiltä koskaan kieltämään tyttöä, enkä tule koskaan salaamaan tuota sukua. Tulen kertomaan nimeltä ja näyttämään kuvasta vaarin, mummin, isän ja myös nuo kolme setää. Yhdellä heistä on tytär ja poika, joten kaksi serkkuakin löytyy. Kuin myös nuo kaksi isosiskoa, 10v ja 2v. 

Salaaminen ei ole koskaan järkevää (tässä tilanteessa ainakaan). Tuo suku on kuitenkin osa tytärtäni. Hänen identiteettinsä kasvua ja vahvistusta varten hän tarvitsee kaiken mahdollisen tiedon tuosta suvusta. Onneksi hänellä on isoveli, joka ymmärtää. Onneksi pojallani on sisko, joka ymmärtää. He eivät ole yksin asian kanssa. Ikävä asiahan tämä on, mutta sen takia se on vielä parempi, että heillä on toisensa. Meidän perheessä tuo isättömyys tulee kulkemaan mukana läpi elämän, emme kuitenkaan ole ainoa perhe, jossa asiat näin. Emme tule tekemään tästä ongelmaa, koska luonnollisesti, tämä ei ole ongelma. Tämä on meidän perhe. Ja ehkä se on se asia, joka tekee meidän perheestä niin vahvan. Sillä eihän meillä ollut muutakaan vaihtoehtoa, kuin saada kaikki toimimaan näin :) Sillä luovuttaminen ei ole vaihtoehto.

Tällä hetkellä, en koe masennusta, en koe ahdistusta. Tuntuu, kuin näkisin asiat selvänä. "Unohda ne asiat, joita et voi muuttaa. Niin olet onnellinen". Niin. En voi muuttaa tyttäreni suvun käyttäytymistä, enkä haluakaan. He näyttivät minulle tarpeeksi osan itsestään. Haluan tyttäreni oppivan parermman käytösmallin. Haluan hänen oppivan arvostamaan elämää ja ihmisiä. Haluan hänen menevän elämssä eteenpäin, kohti tuntematontakin. Uskaltamaan ottaa riskejä. Uskaltaa rakastaa. Karkuunjuokseminen ja tosiasioiden kieltäminen, se ei ole minkään arvoista. "Minkä taaksensa jättää, sen edestään löytää"  Mutta elämä on :) Se on niin paljon, kun sille vain antaa mahdollisuuden.

Tytär 3kk (3vkoa + 5pv)