Labratuloksista selvisi, että rauta-arvoni olivatkin 90 luokkaa, eli ei onneksi ollutkaan alle 80. Huojentava uutinen :) Onhan se vielä alhainen, mutta ei kuitenkaan ihan sairaalloisen alhainen. 

Oloni on ollut viikon aikana aika alakuloinen, olen itkenyt paljon, enkä ole aina oikein tiennyt syytä. Aluksi olo tuntui todella siltä, että masennus puskisi päälle kovalla syötöllä. Mikään ei oikein kiinnostanut ja kaikki tuntui turhalta. Kiukuttelin kaikesta. Mutta nyt uskon enemmän, että kyse on hormooneista. Ne saavat mieleni ihan sekaisin!!!

Tuntuu niin hassulta ajatella, että olen viimeisilläni raskaana. Kehoni alkaa olemaan valtava ja olo on todella kömpelö sekä kävely alkaa sattumaan jossain vaiheessa päivää..hehkeetä :D Ajatukset on alkanut menemään synnytykseen. Kuinka se tällä kerralla alkaa? Kuinka kauan se tulee kestämään? Koska pitäisi mennä sairaalaan?

Tosin en usko, että tässä mitään kiirettä vielä on mihinkään suuntaan, pojatkin viihtyivät siihen asti, kuin pitikin. Ei yhtään liian myöhään tai liian aikaiseen syntyneet. Ja kummatkin synnytykset lähtivät sponttaanisti käyntiin, ilman mitään ennakkovaroituksia. Juu, jokainen synnytys on erilaisensa..aika näyttää millainen tämä on. 

Samalla, kun mietin tulevaa, niin tunnen tällä hetkellä olevani jossakin välitilassa. Tuntuu, kuin minulle ei olisi paikkaa missään. En tiedä mihin kuulua. kuin haahuillen vain ympäriinsä, löytämättä paikkaa johon pysähtyä. Koen jonkinlaista surua, mutta en saa kiinni, mitä suren. Tai ehkä tiedän, mutta en haluaisi surra, vaan mennä eteenpäin. Ehkä minun kuitenkin kuuluu surra tätä isättömyyttä vielä, että pääsen jatkamaan eteenpäin.

"Tarina" alkaa jo olemana päässäni muokkautunut lapselle sopivaksi, se tietenkin tulee kehittymään vuosien saatossa. Ei valheita, totuus, kerrottuna niin, ettei lapsi koe itseään mitenkään ei-halutuksi. En myöskään tule haukkumaan isää, vaan kerron hänen hyvät puolet ja vaalin lapsen mielessä niitä. Onhan tuo isästä tietäminen (tuntematon kylläkin) tärkeä "rakennusaine" lapselle..toivon vain, että hän saa edes jonkinlaiset ainekset ehjäksi kasvamiseen.

Tuli mieleen..isäni soitti minulle eilen ja kertoi, että mahdollisesti olisi viikon päästä tulossa käymään meillä..hmm..hän ei vieläkään tiedä raskaudestani! Aika kinkkinen tilanne, en vain tiedä miten kertoa hänelle. Ja aikaa on mennyt niin paljon, sanonko hänelle vain: "Ainii, susta tulee pappa kolmannen kerran jo seuraavassa kuussa" :D 

Hän on aikaisemmissakin raskauksissani tarvinnut sulatteluaikaa. Joten varmasti tässäkin tarvitsee..ja tuleehan tämä ihan puskista näin lyhyellä varotusajalla. Kyllähän tämä on tullut itselenikin puskista, mutta minulle on ollut aikaa sopeutua tähän. Minunhan elämä tämä kuitenkin on, että pääasia, että edes minä olen sopeutunut tähän. Vaikka tietenkin haluaisin, että isäni hyväksyisi tilanteeni. Onhan hän kuitenkin lapselle pappa. Näillä näkymin ainoa sellainen. Ehkä hän saa kuulla kaunistellumman version..mutta koska ja miten? Tässä alkaa aika menemään vähiin.

Muutoin uskon sukuni tietävän raskaudestani, enostani ja hänen perheestään en ole ihan 100%:n varma..mutta ottaen huomioon, että meidän suvussa puhutaan asioista..niin hekin varmasti tietävät. Tai ainakin viimeistään kesäkuussa tietävät :D Kertominen todella on ollut hankalaa. Varsinkin kun näkee niin harvoin. Ja nähtävästi muutenkin :)

rv 34+3