Pari päivää on mennyt hermot kireällä. Olen kihissyt suoraan sanottuna raivosta. Ja kaikki tämä lähti yhdestä pienestä asiasta. Olin sopinut lähteä kaverini kanssa uimaan perjantaina. Aamulla hän laittoi viestiä, voisimmeko siirtää uimista kahdella tunnilla eteenpäin, hänellä olisi menoa mikä pitäisi ennen uintia hoitaa. Tietenkin se kävisi.

Hänen menonsa sattui olemaan meidän lähellä, joten kysyin pystyisikö hän samalla tulemaan hakemaan minut autollaan vai tulisinko bussilla. Häneltä tuli jotenkin karkea viesti, kuinka hänellä ei ole aikaa hakea ympäriinsä porukkaa mistään..ja alkoi selittelemään kuinka kiirettä olisi ja kaikkeen paikkaan pitäisi ehtiä. Laitoin hänelle vain, että "Ok, asia tuli selväksi, mutta ei sinun tarvitse minulle selitellä ;) Kunhan kysyin, kerta tähän viereen olet tulossa". Tämä viestittely jo alkoi kihisemään kupolissa. Jotenkin kaikki tuo selittely..se tuntui valheelta. Ja jotenkin niin vittumaiselta..en ole koskaan kyytiä häneltä pyytänyt tms, Enemmänkin olen ollut se, joka kuuntelee hänen valitustaan elämästään. Kuinka paskoja hänen ystävänsä on. Kuinka he käyttävät häntä hyväkseen ja kuinka hän on jäänyt lastensa kanssa yksin, kun isä ei ole kiinnostunut. Nielin kuitenkin kiukkuni.

Lähdin bussilla sopimaamme uimahalliin, niin eikös hän soita minulle ja kysy missä olen. Kun kerron olevani matkalla, ilmoittaa hän olevansa niin flunssassa, ettei pääse uimaan. Ja puhelun aikana huomaan hänen valehdelleen aamuisessa viestissä kertomastaan menosta.

Miksi ihmeessä siedän tuollaisia ihmisiä???

Menin yksin uimaan. Aluksi hieman kauhistutti, kun vatsani on jo sen verran kasvanut, ettei se piilossakaan enää ole. Ja kauhukseni en ollut löytänyt uimapukua vaan jouduin sulloa itseni bikineihin. Uimassa ollessa mietin haikeudella, miksi en ollut lähtenyt takaisin kotiin päin ja hakenut lapsiani mukaan uimaan. He olisivat niin tykänneet. Koin asiasta hieman syyllisyyttä.

Ehkä kuitenkin oli parempi, että sain olla hetken aikaa yksin. Tai sitten ei, en tiedä. Koko viikonloppu kuitenkin meni aika ajoin kärttyisenä. Suutuin kaikesta pienestä ja suuresta. Lapset riehuivat, tappelivatkin. En tajua, miksi pitää koko ajan ärsyttää ja provosoida toista??? Ja sitten vähän ajan päästä itketään, kun toinen on hyökännyt kimppuun. Tuo kimppuun hyökkääjä kun on se aloittaja, enhän minä tehnyt mitään (muuta kuin haukkui ja lauleli pilalauluja toisesta, ja kävi ehkä hieman tökkäämässä..ihan pienesti).

Varmaan jo arvaakin, että minulla on kaksi poikaa kasvatettavana :D

En saisi kuitenkaan hermostua kaikesta, ei minun tarvitse aina raivota hullun kiilto silmissä. He ovat kuitenkin vain lapsia. Olen vain niin stressaantunut, väsynyt ja pettynyt itseeni. En siltikään saisi raivota..vaan minun pitäisi saada itseni erittelemään erinäiset tunteet ja tapahtumat keskenään. Ei lasteni riehuminen niin paljon voi saada minua raivoamaan, raivoamisen taustalla on muut asiat. Minun pitäisi päästä purkamaan sisäinen pahan oloni. Miten?

Vaikka olenkin lässyttänyt hyväksymisprosessini edistymisestä..ja olenkin päässyt eteenpäin joiltakin osilta. Mutta minun pitäisi varmaan myös osata antaa anteeksi itsellenikin. En saisi olla itselleni liian julma. Itselleen anteeksi antaminen on se vaikein osuus. En ole koskaan ollut armollinen itselleni. Ymmärrän ja haluan olla armollinen muita ihmisiä kohtaan (hehän ovat vain ihmisiä, erehtyväisiä), haluan ymmärtää heitä. Mutta kuitenkin unohdan itseni (olenhan minäkin vain ihminen).

Koen vahvaa syyllisyyttä lapsiani kohtaan raivoamisesta, koska tiedostan sen olevan turhaa, liika on liikaa. Pelkään, että pilaan heidän elämänsä :( Nyt tämän raskauden aikana en ole jaksanut palata turhiin raivoamisiin..en ole keskustellut heidän kanssaan, en ole tuonut esille, ettei kaikki turhautumiseni ole ollut heidän syynsä. Heidän kuuluisi se tietää. He eivät ole pahoja, vaan meneviä poikia, jotka harjoittelevat keskenään hyviä taitoja..tappelemalla. Mutta sillä tavallahan he oppivat tärkeitä elämän taitoja mm. kunnioittamisen (lopettaa, kun menee yli. Kuuntelemaan toista, mitä voi ja ei voi tehdä), Sisarusten nahistelu on hyvästä, ei tietenkään aina. Mutta nämäkin vekarat suurimmaksi osaksi tykkäävät siitä. Sen vain huomaa.

Minun on rauhoitettava itseäni, ehkä myös otettava omaa-aikaakin. Minun on tehtävä jotain ilman lapsia. Vaikka he ovatkin tärkeitä minulle, minun on pidettävä itsestänikin huolta. Nähtävä ystäviä, nauttia heidän seurastaan. Käydä leffassa, keilaamassa, uimassa tms. Minun pitää myös käsitellä nämä tunnemyrskyt itseni kanssa (ja lasten), pikkuhiljaa myös alkaa antamaan anteeksi itselleni, uskomaan taas tulevaisuuteen. Uskaltamaan taas lähteä rakentamaan tulevaisuutta..Pystyn tähän jos oikeasti haluan. Ja tätä todella haluan. Tämä on vain pieni mutka polkuni varrella. Ei se elämänpolku voi liian suora olla, sehän olisi liian tylsää ;) 

Tänään tein myös jotain todella uskaliasta. En tiedä onko tämä jo hölmöä, mutta tiedän, etten ole ainoa. Meinaa ostin tulevalle kesävauvalleni vaunut!!! Tiedän, en ole edes puolessa välissä raskautta ja minulla on jo vaunut hommattuna :D Varmaan se kallein yksittäinen ostos vauvakamasta. Vaunut sattuivat vain olemaan juuri sellaiset, joista olen haaveillut (niinkin kauan aikaa, kuin tämän muutaman viikon, kun olen katsellut vaunuja ja tutustunut taas siihen maailmaan).

Käytettynä ostin tällä kertaa (hinta uutena niin suolainen, nyt sain niin hyvään hintaan, että olisi ollut tyhmä olla ostamatta), mutta ovat todella hyvässä kunnossa. ja niin ihanat. Se väri <3 Ja merkistä tiedän, että ovat laadukkaat. Ystäväni mies tuli minun kanssa hakemaan vaunut ja vielä katsoi ne läpikotaisin (pyörät ja niiden kiinnityksen ja pidon, joita itse en tajunnut edes aikaisemmin tarkistaa). Olen niin tohkeissani vaunuista, tekisi mieli mennä ihastelemaan niitä, mutta annanpa olla. Ehtiihän niitä ihastella myöhemminkin.

Kerroin yhdelle ystävälleni hankinnoista ja samaan syssyyn sanoin, että hän saisi vaunut jos raskaus ei etenekään miten pitäisi (hänellä kun on pikkuinen ja himoitsee tämän merkkisistä vaunuista). Raskaudet kun ovat aina epävarmoja. Koskaan ei voi tietää mihin se raskaus loppujen lopuksi johtaa. Elämä. Se todella yllättää.

Tänään alaselkäni onkin ollut todella kipeänä ja nytkin kohtuni oikeata puolta välillä vihloo ikävästi. Stressin aiheuttamaa kipuilua? Kohdun kasvukipua? Pikkaisen jopa huomaan pelon kasvavan sisälläni..keskenmenon alku tunteita? Jokin sisimmissäni kuitenkin yrittää rauhoittaa minua.."kertoa" kuinka minun kannattaisi mennä sänkyyn rauhoittumaan ja tuntisin pikkuisen liikkeet, se rauhoittaisi minua. Sisäinen ääni. Kaikilla varmasti sellainen on, mutta kuunteleeko monet sitä?

Se, että koen menettämisen pelkoa..se kertoo, että minulla on jo tunneside tuohon olioon. Vaikka hyväksymisprosessini on kesken, äidinvaisto on herännyt..sydän alkaa olemaan täysin tuon olion valloittama. Hyvä merkki, vaikkakin ei se turha pelko ja stressaaminenkaan niin herkkua ole. Mutta ehkä tässä minun tapauksessani se luo minulle tietoisuutta siitä missä mennään.

Vaunujenkin osto oli minulle tietyllä tapaa jonkinlainen asioiden todeksi laittaminen. Tai en oikein osaa sanoa syytä sille kunnolla. Minulla on ne, enkä pysty unohtamaan asioita mitä omistan. Vaunut luovat tietoisuuteeni raskauden todellisuudesta. Kuin haastaisin itseäni ymmätämään tilanteeni kunnolla. Aikaa ei ole hukattavaksi. Enää 5 kuukautta, ja on laskettu aikani. Aika menee nopeasti eteenpäin ja on paljon asioita, joita hoitaa ennen sitä.

Lapsilleni kertominenkin alkaa olemaan jo ajankohtaista. Kuinka he reagoivat? Kuinka he ottavat kaiken tämän vastaan, kun ovat sulattaneet asian? Kuinka meidän arki lähtee rullaamaan raskauden edetessä, entä kun vauva syntynyt? Miten meidän kesä menee? Kun he huomaavat, ettemme pysty reissaamaan ihan yhtä suuria määriä (joissakin paikoissa vauva vain olisi tiellä). He ovat tottuneet, että olemme "tienpäällä" kesän aikana..tosin niin aijommekin olla. Järjestely kysymys, ja vauvan kanssa voi reissata aikalailla samanlailla, kunhan ottaa vauvan tarpeet huomioon. Mutta erilaista se tulee olemaan, kuin ennen.

Vaikka vatsani onkin kasvanut, he eivät ole kysyneet minulta mitään. He ovat poikia, he eivät katsele välttämättä minua niin tarkasti, heidän elämänsä pyörii aikalailla heidän navan ympärillä..ja miksi he edes ajattelisivatkaan, että minä olisin raskaana. He tietävät kuinka lapsia tulee, mutta he eivät ole nähneet minulla pitkään aikaan miestä...ehkä selittelen itselleni nämä tekosyyt ja kuitenkin samaan aikaan lapseni pohtivat pienissä päissään turvonnutta olomuotoani. Kertominen heille ahdistaa. He ovat aika isoja jo, tuntuu pahalta kertoa tulevasta pikkusisaruksesta..kun ei ole sitä miestä jakamassa uutista.

Kysymyksiä tulee ja varmasti uutisen jälkeen jää myös paljon kysymyksiä. Miksi tälläkään lapsella ei ole isää? Toivon, etteivät he "opi" tästä, että miehen tehtävä on häipyä lapsen elämästä. Toivon, että he olisivat aikuisina juuri päinvastasesti toimivia, ja olisivat isiä, jollaisen he olisivat halunneet itsellään olevan <3

Tähän täytyy vielä kertoa, kuinka tuntematon nuori mies sai minut hymyilemään kohteliaisuudellaan. Kävin pikaisesti eilen vaatekaupassa ja löysin alesta ihanan äitiystunikan (ei mikään mummomainen kukkapuska-look). En ehtinyt lähteä jonottamaa sovituskoppiin, vaan menin lähimmän kokovartalopeilin eteen. Otin talvitakkini pois ja sovitin tunikaa vaatteitteni päälle. Se oli ihana. Kuulin takaani miehen äänen sanovan, kuinka se sopii hyvin minulle. Hymyilin hänelle. Otin vaatteen pois päältäni ja laitoin takin. Olin menossa kassalle, kun mies vielä tuli lähemmäs minua ja sanoi vaatteen olevan täydellinen minulle. Hymyilin ja kiitin, ja jatkoin matkaani. Hänen ystävällinen olemus ja sanat..kyllä nainen tarvitsee kauniita sanoja, silloinkin kun vatsa alkaa turpoamaan ja vartalon malli muuttumaan. Joten kiitos hänelle :) 

rv 18+2