Tunnen pettymystä itseeni. Vai onko tämä vain väsymyksen aiheuttamaa tyhjyyttä? Epämukavaa ainakin. Syyllisyyttä?

Jo aamu käynnistyi kiukkuamiselleni, miten voikaan poikien riiteleminen heti aamusta saada pinnan kireälle?! Miksi itse pitää lähteä mukaan siihen tunteeseen? Vaahtosin taas jonkin aikaa ja painuin takaisin sänkyyni pelaamaan kännykän sanajahtipeliä. Esikoiseni tuli kysymään, miksi pelaan. Vastasin, että välillä minun kannattaa vain olla hiljaa ja tämä tapa toimii. Tarkoittaen pelaamista, etsien kirjainsotkusta sanoja.

Olin ennen raivoamista tehnyt lettutaikinan, sanoin esikoiselleni, että kiukuttaa niin paljon, etten ala siitä lettuja vääntämään. Saisivat itse ottaa aamupalaksi vaikka leivät tai muuta vastaavaa. Johon hän reippaana poikana sanoi, itse ne paistavan. Hellyin, ja menin hänen seurakseen keittiöön. Hänen paistaessaan lettuja, itse otin puhtaat pyykit narulta ja vein kaappiin viikattuina. Kuopuskin narisi jonkin aikaa sohvalla tylsyyttään. Lettujen ollessa melkein valmiita, pistin hänetkin töihin. Hän sai tehdä kermavaahdon. Siitä innostui samantien, joten aamupala olikin todella nopeasti kasassa.

Aika pian aamupalan jälkeen esikoinen paineli kaverinsa kanssa pelaamaan jalkapalloa ulos, jäin kuopuksen kanssa kotiin. Yritin patistaa häntä ulos, mutta hän ei millään löytänyt kaveria lähtemään ja yksinäisyys otti vallan. Olin päättänyt, että tänään siivoaisin kotona, joten annoin ulkoilulle vaihtoehdon auttaa minua siivoamaan, kuinka houkuttelevaa ;) Ja eipä tuo houkuttanut vaan sai pojan enemmän valittamaan tylsyyttään. Soitin ystävälleni ja sovimme, että näkisimme muutaman tunnin päästä. Hänellä kun on samanikäinen poika myös, pojat ovat keskenään kavereita, joten näistä leikkitreffeistä innostuneena ryhtyi minua auttamaan siivoamisessa :D Vei roskat, auttoi sohvan siirtämisessä (meillä niin mahtavan painava rohjake tuo, yksin en pärjää sen kanssa. Nyt on kaikki roskat sohvan takaa ja alta saatu pois), imuroi ja pesi lattiat. Ihan mahtava apulainen. Kehuinkin häntä, kuinka ahkera hän olikaan.

Ehdin tehdä ruoan, jonka syönnin jälkeen lähdimme ystäväni luokse. Laitoin jääkaappiin esikoisen ruoka-annoksen ja soitin hänelle kertoakseni minne menisimme. Vietimme kivan iltäpäivän ja illan. Lapset leikkivät keskenään hyvässä sovussa. Tulimme vasta kahdeksan aikaan kotiin, olin aikaisemmin pari kertaa soittanut esikoiselle, joten tiesin hänen olleen kotona jo pari tuntia. 

Huomasin hänen olevan kännykällään..mutta annoin hetken aikaa olla. Tiesin myös sen, että hän oli jo ollut hyvän aikaa pelaamassa ja kello alkoi olemaan jo niin paljon, ettei pelaaminen vain ollut hyväksyttävää. Pyysin muutaman kerran lopettamaan, mutta sain kuulla vain "kohta". Sitä kuunnellessani lähemmäs puolituntia, alkoi hermoni jo pettämään. Korotin ääntänikin ja vinkkasin jo kännykkäkiellosta. Alkoi ärsyttämään suunnattomasti.

En tiedä onko pelaaminen ongelma vai minun riehumiseni pelaamisesta? Mikä on tarpeeksi? Mikä on liikaa nipottamista? Olen niin väsynyt olemaan kiukkunen koko ajan!!! Miksi suurimmaksi osaksi olen naama norsunvitulla ja syytkin ovat poikien tappeleminen ja pelaaminen! Iltalehden mukaan poikalapset vähentävät äidin elinikää, olisiko syynä tämä alitajuinen skitsoaminen? Argh, ei tämä poikien syy ole oikeasti. Syy on minussa. 

Olen itsekin niin sekaisin tämän digimaailman kanssa, etten tiedä mikä on liian vähän ja mikä liian paljon. Juu, jokaisella perheellä on sääntönsä, mutta milloin vaadin liikaa? Tämä maailma stressaa minua liikaa, vihaan tätä!! Tiedän, kuinka pelimaailma on tärkeä pojalleni ja kuinka hienosti hän saavuttaa siellä tuloksia. Monesti hänen kysyessään saisiko hän käyttää oikeata rahaa peliin. Tietäen saavansa kieltävän vastauksen siihen, mutta olen yrittänyt selittää hänelle, kuinka tuota peliä mitä hän pelaa. Siellä voi saavuttaa paljon rahalla, mutta pärjää hyvin ilmankin omaamalla taitoa. Ja hän on oikeastikin hyvä siinä pelaamisessa. Mutta silti..en halua elämän olevan vain pelaamista..vaikka eihän se vielä sitä hänelle olekaan! 

Suojelenko häntä turhaan tuolta pelimaailmalta? Kärsiikö hän enemmän minun räyhäämisestä pelaamista kohtaan? Olenko itse se ongelma tässä?

Annoin hänelle 5 minuuttia aikaa lopettaa pelaaminen (uhoen), hän lopetti sen, keskeyttäen suunnitelmallisen pelaamisen. Koin pientä mielihyvää siitä, että hän totteli, mutta vahvemmin tunsin pettymystä itseeni. En halua koko aika uhota ja olla niin vihainen. 

Loppu ilta vietimme vain ollen. Itsekin olin niin väsynyt, aamuinen siivoaminen oli saanut selkäni särkemään valtavasti. Enkä ollut oikein päivän aikana tuntenut liikkeitä, joten pieni huoli hiipi mieleeni. Poikien ehdottaessa leffailtaa, innostuin itsekin asiasta. Saisin ihan rauhassa levätä ja samalla tunnustella liikkeitä. Helpotus tuli aika pian, liikettä ja potkuja alkoi sadella kylkeeni :)

Tänään oli esikoisen vuoro istua vieressäni (pojilla kun on vuoropäivät, jolloin saavat istua vieressäni sohvalla. Itse ovat tämän sopineet. Minä kun en enää pysty olemaan keskellä sohvaa, tarvitsen reunan johon nojata..raskaus, olen jotenkin rampamaisempi, kuin normaalisti). Koko leffaillan istua röhnötti minussa kiinni :D Jotenkin niin suloista, kun vielä minun vieressäni näin viihtyy. Jossain vaiheessa hänkin kasvaa niin isoksi, että ottaa minusta etäisyyttä enemmän. Ja nämä leffaillat minun kainalossani loppuvat, joten nautittava näistä, vielä kun saan.

Vielä kymmenen jälkeen illalla poikani meni kännykälleen, katsoin hänen toimintaansa hetken aikaa. Mutta huomatessani hänen uppoutuvan tuohon kapistukseensa, eikä ollut kyse mistään viesteistä vaan netissä roikkumiseen. Käskin häntä lopettamaan ja jatkamaan aamulla toimintaansa, kello oli niin paljon jo. Hän alkoi uhomaan vain. Joten vähän aikaa sitä katsoessani, nappasin hänen kädestään tuon kännykän ja otin sen itselleni. Pari kertaa parahti, että halusi sen takaisin. Mutta en suostunut, sanoin, että jatkaa huomenna sitten. Ja vein kännykän omani kanssa pois silmistä.

Huomasin, että häntä harmitti asia. Vanhempien tehtävä on saada lapsilleen aikaan pettymyksiä, jotta he selviäisivät isommista elämän pettymyksistä aikuisina. Oliko tapahtuma oikein minulta? Riistää toisen kädestä puhelin? Enkö kestä sitä, että aiheutan pettymyksen tunteen lapselleni? Ja sen takia koen syyllisyyttä ja pettymystä itseeni? Vai teenkö oikeasti väärin tässä?

Pojat söivät iltapalan ja menivät iltapesulle. Mennessäni antamaan esikoiselle "unihalin ja -pusun poskelle". Hänen pettymyksensä näkyi, kun tyrmäsi minut, eikä halunnut olla halittavana. Luin kuopukselle unisadun ja laitin hänet nukkumaan, menin vielä esikoisen luokse ja sain tällä kertaa halata häntä. Hän pyysi minua laittamaan hänen kännykkänsä lataukseen. Niinkuin teenkin jokaikinen päivä..tai siis ilta.

Olenko kuitenkin liian tiukkis tämän kännykän kanssa, kun en edes anna hänen pitää sitä yöllä itsellään? On joitakin öitä, jolloin tuo kännykkä on ollut hänellä aikaisemmin ja mitä siitä on seurannutkaan?! Todella myöhään valvomista ja pelaamista! Eihän se palvele lastani laisinkaan! Minun pitäisi taata hänelle kunnon yöunet! Kuinka niiden kävisi? Kun tuo ihmeellinen vekotin, nimeltä kännykkä, vetää puoleensa kuin magneetti, lojuisi siinä sängyn vierellä joka ilta.

Poikani on whatsappissa heidän luokkansa ryhmässä, jossa keskustelua koko ajan! Tarkottaen, että vielä klo.12 yöllä jotkut kirjoittelevat keskenään jopa arki-iltoina. Näin poikani monesti aamuisin kertoo, kun teksteissä näkyy kellonajat. Aika huimaa. Vai olenko vain liian skitso äiti ja papatan turhaa tästä helvetin laitteesta ja sen käytöstä? Olen niin sekaisin tämän kanssa! Aiheutanko omalla meuhkaamisellani enemmän "traumoja", kuin tuo kännykällä pelaaminen ja ajanvietto? Ominko liikaa hänen kännykkäänsä?

En kuitenkaan halua aiheuttaa mitään surua tms. pojalleni. En haluaisi koko aika olla kärttyinen, mutta silloin vasta hän alkaa toimimaan ja lopettaa pelaamisen. Olen kokeillut niin monet kerrat puhua niin kiltisti ja nätisti, mutta siitä ei ole mihinkään. Vasta kun puhkun raivosta, alkaa toimintaa näkymään. Tämä vain on minulle raskasta, koska koen tuosta tunteesta niin kauheata syyllisyyttä. En halua olla vihainen äiti. Sinäkö minut tullaan muistamaan?

En halua aina saada poikaani tuntemaan turhaa harmitusta. Hänellä kun on ollut aina tapana puhkea kyyneliin niin helposti. Niin harmituksissa kuin suuttuessaankin. Myös monesti näen hänen silmiensä kosteutuvan jos puhumme vakavasti jostain asioista, kuten isästä. Kavereitten edessä hän ei ihan samalla tavalla näytä näitä "surusilmiään", mutta kotona ollessaan hyvinkin herkästi. Ja tämä vain lisää monesti minun syyllisyydentuntoa. En halua hänen olevan surullinen. Itse olen ollut surullinen niin paljon elämäni aikana, en haluasi hänen tuntevan kipeitä tunteita..se sattuu minuun. Vaikka tiedän hyvn, että en voi sille loppujen lopuksi mitään. Elämä ei jätä ketään rauhaan näissä asioissa.

Harmittaa vain niin paljon. Teinkö oikein, kun tulimme kuopuksen kanssa vasta kahdeksalta kotiin illalla? Esikoinen siis oli ollut koko päivän "yksin". Enemmänkin kaverinsa kanssa pelaamassa ja yksin vain illan viimeiset kaksi tuntia, jolloin sai rauhassa syödä ja pelata kännykällä. Varmasti nauttinut rauhasta. Mutta en edes tajunnut kauheasti kysellä miten päivä meni. Siitäkö tunnen syyllisyyttä? Huh, näissä olotiloissa sitä taas voisi kaivaa jokaisesta asiasta syyllisyyttä itselleen, jos vain jaksaisi. Ehkä olisi vain parempi painua nukkumaan ja aloittaa sunnuntai päivä hieman paremmalla olotilalla. Menemmehän kuitenkin uimaan, mukavaa yhteistä aikaa siis tiedossa :)

rv 28+1