Tyttäreni on 3-vuotias <3

Kuinka tämä aika tosiaan on lentänyt. Tyttäreni on jo 3-vuotias. Hänestä on kasvanut mitä suloisin lapsi. Hänellä on pari todella tärkeää kaveria. Tyttö ja poika. On hauska katsoa sitä naurua ja yhteistä puuhaa mitä keksivät yhdessä.

Niin varovainen, mutta samalla silti niin yritteliäs ja niin tekevä. Sylissä viihtyvä, osaa ja viihtyy hyvin yksikseenkin leikkien parissa. Niin prinsessamainen, aina täytyy olla helmet kaulassa ja kruunut päässä. Tykkää leikkiä myös autoilla, itseasiassa sai lahjaksi isosiskoltaan lelutraktorin, mikä heti pääsi ulkoiluiluun mukaan. 

Tyttö rakastaa kaikkia eläimiä. Ennen kaikkea siskoni koiraa. Ja he ovatkin aikamoinen parivaljakko :) Tyttö on todella kiltti. Kovin tottelevainen, kuuntelevainen. Ei ole vielä aloittanut uhmaamista..tai sitten en ole sitä niinkään huomannut. Mutta selkeästi erilaista on ollut kasvattaa tyttöä, kuin poikia. 

Tyttö on niin helppo..Olenkin miettinyt mielessäni, kuinka ihanaa onkaan, että olen nähnyt ja elänyt tuon vilkkaiden poikien ajan. Osaan nauttia tästä ajasta eri tavalla. Mikään ei niinkään ole shokkiherätystä. Enkä ylpisty siitä, kuinka ihanan rauhallinen tyttäreni on. Hän on vain sen luontoinen. En ole todellakaan täydellinen äiti, teen virheitä PAAAALJON. Joka päivä yritän silti olla aina parempi. Ja korjata virheeni. 

Tästä tulikin mieleeni..

Tämä on ehkä liiankin radikaali ajatus..Mutta, kun tein eilen tietyn päätöksen, niin jollain tapaa tunnen rauhallisuutta. Ja samanaikaisesti levottomuutta. Onko minusta siihen todella? Se, kuitenkin sotii omia periaatteitani..tai mitä lie ovatkaan.

Olen päättänyt, ettei keskimmäisen poikani enää tarvitse nähdä isäänsä.

Ja miksi päädyin tähän. Niin monet asiat loppujen lopuksi sai minut tekemään päätöksen. Olen surullinen, jännittynyt..ehkä helpottunut. Enää ei ole toivon menetystä. Se on jo mennyt kauan aikaa sitten. 

Tuo isä on nyt yli vuosikymmenen ollut poikansa elämässä todella epävakaasti läsnä..läsnä tuskin koskaan. Ei pidä yhteyttä..Tai juuh. Isänpäivä on ainut päivä, jolloin puhelu on säännöllisesti tullut. Puhelua ei tule poikani nimipäivänä, syntymäpäivänä, jouluna tms. Vain päivänä, jolloin on HÄNEN (isän) päivänsä. Ja nuo muutamat yksittäiset puhelut vuodessa, ne on liian vähän. Niitä tulee liian harvoin. Väliä voi olla puolikin vuotta tai yli, kun hänestä ei kuulu mitään. Poikani ei halua itse soittaa, haluaisi, että isä soittaisi (Pyynnöistä huolimatta, isä ei soita. Ehkä sen kerran, mutta siihen se jää). Se ei ole edes poikani tehtävä soittaa. Vanhempi on vastuussa suhteesta ja sen ylläpitämisestä.

Isä näkee poikaansa kerran vuodessa. Vain silloin, kun minä vien pojan isän kotikaupunkiin. Isä vierailee aika ajoin meidän kaupungissa perheineen, mutta ei vaivaudu tulemaan poikaansa moikkaamaan edes. Olen sanonut monet kerrat, että pojan näkeminen sopii AINA. Siirrämme vaikka suunnitelmiamme,  isälle on aina aikaa. Mutta isällä ei ole aikaa pojalleen. Koskaan.

Viime kesänä (jolloin viimeksi näki poikansa) ei edes ottanut yökylään poikaansa. Oli todella vihainen ja empatiakyvytön poikaansa kohtaan.

Isän tuottamat pettymykset. Se, ettei ole elämässä mukana, vaikka kuitenkin sitten joskus onkin hyvin pienen hetken aikaa. Ja sitten taas ei ollakaan. Poikani on todella todella särkynyt. Sen näkee hänestä. Sen kuulee. En jaksa enää tätä, en pysty hyväksymään tätä näkymätöntä "pahoinpitelyä"!!!

Eilen illalla istuin poikani kanssa kahdestaan sohvalla. En muista miten puheet meni isään, mutta kysyin häneltä, halusiko hän mennä nyt kesällä isälleen. Vastaus oli EN. Vaikka hetken päästä puhui JOS menen..

Toivoa on aina. Mutta onko sitä hyvä ylläpitää?

Kysymykseni jälkeen alkoi kertomaan, kuinka isänsä ei tule koskaan pelaamaan hänen kanssaan fortnitea (Tarkennettakoon, että pari kk sitten isänsä soitti pojalleen parin(?) oluen voimalla, olivat puhelun aikana laittaneet "kavereiksi" peliin toisensa). Poikani on pyytänyt usein isäänsä pelaamaan peliä, mutta isänsä on pistänyt aina itsensä pois. 

Poikani jatkoi..hänen äänestään kuului selkeä pettyminen. "Nyt se on poistanu mut fortnitesta..". Eli heidän ainoa yhteys piti mennä isän toimesta poistamaan. Miksi? Se, että poikani on pyytänyt isäänsä pelaamaan tooodella useasti??? Eikö isä voi nähdä näitten pyyntöjen taakse? Ei se peli, vaan se, että saa edes jonkinlaisen yhteyden omaan isäänsä. Yhdessä vietetty aika..edes sitten pelin välityksellä. Eihän poikani ole saanut mitään muutakaan mahdollisuutta yhteiseen aikaan. Poikani sentään yritti!!! Niin nyt sekin piti sitten poistaa??

Tuntuu pahalta poikani puolesta, koska hän yritti ottaa yhteyttä. Mutta koki hylkäämisen. Eikä tämä ole edes ensimmäinen kerta. On näin aikaisemminkin käynyt muissa tilanteissa. mm.viimeksi kun poikani latasi whatsappin puhelimeensa, laittoi isälleen viestin ja kertoi, että tämä olisi hänen uusi puhelinnumeronsa. Niin isältä oli tullut vain "Ok". Ei mitään muuta!

Pojalleni ilmestyi jalkaan kehämäinen rinkula muutama viikko sitten. Rinkula muuttui päivä päivemmältä haaleasta tummaksi..samalla rinkula jatkoi leviämistään. Kävimme yksityisellä lääkäriasemalla näyttämässä jalkaa: Borrelioosi. Hän sai vahvat antibiotit. Poika pitää todella hyvää huolta lääkkeistään (maitohappobakteeri ja antibiootti). Vielä tuo rinkula ei ole lähtenyt pois, mutta muuttunut paljon. Iho alkaa selkeästi paranemaan. 

Mietin mielessäni kauan aikaa, laittaisinko isälle viestiä asiasta. Kuuluisiko se hänelle edes..tai kiinnostaisiko. Laitoin kuitenkin kuvan kera. Ainut mitä sain takaisin oli voivottelut ja positiivisesti kehui, kuinka hienoa oli, että nopeasti sai hoidon. "Terveiset pojalle, paranemisia" oli ainut pyyntö mitä laittoi. Ei soittoa pojalle, ei edes viestiä tai edes kysymystä, kuinka poika voi, ei mitään! Onko tämä normaalia edes isältä..ei ainakaan välittävältä isältä. Poikani ja hänen isänsä suhde..sitä ei ole koskaan syntynyt. On vain kasa pettymyksiä, rikkovaa toivoa. Ei mahdollisuuksia. Ei edes yrittämistä.

Täysin isätön esikois poikani on paljon tasapainoisempi veljeensä verrattuna. Asiat on selkeät, ei ole mitään joko tai. Tietää missä mennään. Toivoa tässäkin. Mutta se ei ole niin repivää. On hylätty. Mutta vain kerran (Sekin liikaa).

Olen aina ollut sitä mieltä, että isälle täytyy antaa mahdollisuus. Lapsella kuuluu olla isä. Mutta nyt olen tullut toisiin aatoksiin. Aina isä ei ole hyvä olla elämässä mukana. Silloin kun suhde isään vain satuttaa, eikä muutosta ole tapahtumassa. Niin minun on ajateltava POIKANI PARASTA. Jatkuva HYLKÄÄMINEN, sen on LOPUTTAVA!!! On kauheaa katsoa vierestä, kun oma lapsi särkyy päivä päivemmältä enemmän. 

Isä ei edes varmaan tiedä satuttavansa poikaansa. Eihän hän ole läsnä, niin eihän mikään ole hänen syytään. Näin huomaan monen muunkin etävanhemman ajattelevan. Lähivanhemmassa vika, kun lapsi oireilee. Eihän etä ees oo lapsen elämässä. Niin, se, ettei ole elämässä mukana, niin sehän ei satuta ja aiheuta lapsessa reagointia??? 

Suoraan sanottuna VIHAAN poikani isän IDIOOTTIMAISUUTTA!!! Kuinka hän voi ollakaan niin tyhmä???? Niin yksinkertainen, ettei ymmärrä/näe asioita muitten näkökulmasta??? 

Minulle on joskus sanottu, etten saa vaatia ihmisiltä liikaa. Joten tästä neuvosta otettava vaari ja todettava, etten voi tuolta isältä vaatia järkeä. 

Anteeksianto. Hyväksyminen. Ne olen tehnyt. Toivon silti tuolle miehelle ja hänen perheelleen pelkkää hyvää. Toivon miehen pysyvän kaukana minun perheestäni. Hän saa tulla koska vain poikansa elämään mukaan, mutta VASTA kun OIKEASTI sitä haluaa ja TEKEE TÖITÄ sen eteen!!!

Ei voi vain pyydellä anteeksi ja jatkaa "pahantekoa". Ihmisen täytyy osata lopettaa "pahanteko", jos kerta tajuaa tekevänsä väärin. Ja alkaa KORJATA itseään sisäisesti (ajatusmaailma) ja muuttaa tekojaan. 

Se, että pyytelee anteeksi ja silti jatkaa toimiaan. Se on väärin, se on rumaa ja hyvin itsekästä. Sillä voidaan saada ITSELLEEN hetkellisesti hyvän olon. Mutta se ei pysy kauaa, sillä vääränlainen toiminta on jatkuvaa. Mutta edelleen, kuinka ITSEKÄSTÄ se onkaan.

Aika näyttää mitä tästäkin tulee..

Tuossa oli muutamia syitä päätökseeni. Se, että miksi en muuta ratkaisua tähän löytänyt..Olen kaikki muut kokeillut. Olen yrittänyt niin monesti puhua, kertoa, kysyä. Mutta kun saan siitä vain raivoa aikaan isässä, niin en näe järkeä. On turha puhua kivelle, kun ei se vastaa takaisin. 

Voin sanoa tehneeni kaikkeni. Se saa luvan riittää.

Tytär 3v