Sain lauantaina enemmän voimia, jo aamulla tunsin kuinka pahoinvointia ei ollut. Jaksoin jopa laitta hiukseni ja meikata. Syömäänkään ei tarvinnut tunnin välein, olo oli melkein normaali..mitä nyt hieman etovaa oloa oli taustalla, mutta se oli siedettävää. Sukujuhlatkin meni todella hyvin, mutta siellä ollessa sain "muistutuksen" tilastani, kun minulta ja sisareltani kyseltiin näitä ihania sinkkujen painajaismaisia kysymyksiä..onko mitään sutinaa tms. Itse pysyin hiljaisena, mutta siskoni kertoi minunkin puolestani meidän olevan vielä sinkkuja. Tämä yleinen tieto sai oloni epämukavaksi..lisäsin hiljaa mielessäni: "Mutta olen raskaana ja saan kolmannen lapsen kesäkuussa yksin".

Tämän tapahtuman jälkeen outo tunne jäi sisälleni pyörimään..en oikein osannut erotella sitä, se tuntui epämukavalta, siinä oli ripaus surua, vihaa, tuskaa, epätoivoa ja pettymystä. Kuinka olen joutunut tällaiseen tilanteeseen??? Kuka hyväksyy minun päätökseni? Ennen kaikkea koska hyväksyn sen itse?

Tänään lapseni ovat olleet todella raivostavia, heidän käytös on ollut järkyttävää. Olimme katsomassa Joulukadun avajaisia ja sain silmät päästä hävetä heidän käytöstään. Mietin mielessäni kuinka väärin minun on saada kolmatta lasta, kun en kahta aikasempaakaan ole osannut kasvattaa oikein. En ole saanut heille opetettua käytöstapoja, kuinka hävettävää! Mietin jo mielessäni, kuinka olisi helpompi vain antaa lapseni pois minun luotani. 

Tämä jo kertoo kuinka ylikierroksilla tällä hetkellä käyn, Tämä on raskasta, tällä hetkelläkin vain itken ja kirjoitan tätä. Olen vain niin väsynyt. Tämän koko päivän olen voinut todella pahoin, mikään syöminen ei vie etovaa oloa pois ja olen niin kiukkuinen. Rääkäsin kadullakin joillekin teinlaumalle, jotka pilailivat minun keskustelulleni lapsilleni. Huusin vain "Kusimulkut". Tämä ei ole minun tapaistani..yleensä.

On minulla ollut vaikeina aikoina tunneilmaisun epävakautta ja silloin olen voinut sähistä kaupassakin jollekin tuntemattomalle, mutta nekin voi katsoa yksittäistapauksiksi. "Normaalisti" imen olot itseni sisälle ja kärsin hiljaa itsekseni. En päästä niitä ulos, en kerro ihmiselle jos hän on tehnyt minulle pahaa, vaan kärsin itsekseni. Katoan vain tuon "pahan" ihmisen elämästä, se on niin helppoa vain lähteä.

Ehkä sen takia asiat vaivaavat minua tälläkin kertaa, ehkä nuo univaikeudet ovat osaksi sitä, että en ole tuolle isällekään kertonut kuinka hänen käytöksensä tuntuu niin itsekkäältä. Samassa veneessä kuitenkin oltu tässä ja nyt seilailen yksinäni. En ole kertonut hänelle tunteitani, vaikka mitä sekin auttaisi :D Minua ehkä voisi auttaa jos saisin purkaa oloani henkilölle, joka saa osaksi aikaan nämä ikävät tunteeni. Mutta silti se tuntuu turhalta vinkumiselta. 

Huominen työpäivä ahdistaa minua jo nyt valtavalla syötöllä, Olen jo tänään miettinyt vakavasti sairasloman hakemista. Sillä minun työssäni ei vain saa olla vihainen. Ja tällä hetkellä olen vihainen, vihastun nopeasti. Mitä jos en jaksakaan/osaa hillitä itseäni?! En halua olla riski kenelllekään ulkopuoliselle, en edes itselleni. Jo tämäkin asiaa saa minut kyyneliin, en halua luovuttaa ja sairasloma tuntuu luovuttamiselta!!! Mutta minun pitää ajatella muitakin ihmisiä, kuin vain itseäni.

En ole pitkään aikaan nukkunut kokonaista yötä ilman heräilyjä, päivisin alkava kova päänsärky ei suostu hellittämään. Vain nukkuminen on ainut keino. Perjantainakin työpäivän aikana ehdin ottamaan pienet päiväunet, päänsärky oli kammottava, herätessäni kasvoni olivat huomattavasti turvonneet ja päässäni tuntui utuisalta. Muutoinkin käteni puutuvat yön aikana..tämä on joka öistä. Uskon, että tämän takana on tilanteeni. Henkinen stressi tilanteestani saa ajatukset ihan sekaisin, enkä pääse niitä karkuun milloinkaan, edes yöllä.

Ystäväni, joka asuu toisella puolen Suomea, on todella huolissaan minun voinnista. Ja on jo hokenut sairaslomaa kauemmin aikaa. Vetoen kuinka tärkeää se olisi minulle ja vauvalle. Minä taas en halua edes ajatella vauvaa. Se tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta..

Katseeni siirtyy eteisessä olevaan valkoiseen muovikassiin, tiedän sen sisältävän joitakin vauvanvaatteita. Osa on vanhoja ja osa taas uusia eli käyttämättömiä..Viisi vuotta sitten minulla oli kauhea vauvakuume ja ostin silloin yhden tytön vauvanvaatteen ja muutaman unisex. Olin tuolloin suhteessa ja toivoin meidän kestävän..mutta aikaa meni ja asiat eivät olleetkaan niin miten luulin. Tutustuin enemmän mieheen ja sain huomata hänen salatun puolensa. Vauvahaaveet saivat siirtyä pois, muutimme uuteen kotiin ja jatkoin elämää lasteni kanssa kolmistaan.

Heh, nyt kun aikaa on mennyt eteenpäin, olen huomannut kuinka olen alkanut ajattelemaan tuon miehen olleen ihan hyvä minulle :D Eihän nyt se pieni narsistisuus niin paha asia ole. Ei ne itsensä ylistämiset ja minun lyttäämiset, jatkuvat suuttumiskohtaukset, pettämiset ja uhkaava käytös niin pahoja olleet! :D Eipä. Mutta olenko löytänyt mitään parempaa? En ole. Joten minussahan se vika täytyy olla!!! 

Ja niinhän se onkin, minulla on tulossa kolmas lapsi ja tämä on kolmas kerta, kun olen yksin. Kolme erilaista tarinaa tulla yksinhuoltajaksi jo raskausaikana. Kaksi voi olla sattumaa, mutta mikä tekee tämän kolmannen? Kohtaloa? Minun syyni? Enhän ole kehdannut edes kenellekään kerto, että söin minipillereitä ja silti tulin raskaaksi! Neuvolassakin sanoin, ettei ehkäisyä käytetty! Tämä raskaushan on minun syyni, koska en osannut nähtävästi käyttää oikein ehkäisyä!!!

Joskus ajattelen, että ehkä tällä pienellä on vain ollut kiire tulla tähän maailmaan. Ehkä hänellä on tärkeä tehtävä. Se voi olla vaikka yhden ihmisen elämään konkreettisesti vaikuttava asia, jolla on lopulta pitkät seuraamukset. Sillä jokainen ihminen vaikuttaa olemassaolollaan toisen ihmisen elämään, me olemme kuin siinä laulussa, "enkeleitä toisillemme". Minunkin elämässä on käynyt ihmisiä, jotka ovat olleet sen pienen hetken, mutta joiden olemassa olo on saanut minut pysymään tässä elämässä. He ovat kuin tuoneet toivoa <3 He ovat koskettaneet minua. 

Se olisi ainakin lohdullinen ajattelutapa. Sen turvin olisi helpompi mennä eteenpäin elämässä. Mutta nuo ilkeät peikot (pelot ja negatiiviset ajatukset) yrittävät saada minut otteeseensa ja luovuttamaan. Kuin yrittäen taivuttaa minut masennuksen kierteeseen ja näkemään vain pimeyttä. Vailla toivoa. 

Onko minulla toivoa tällä hetkellä? Onko meillä toivoa? 

Sisälläni riehuva raivo yrittää tehdä rintaani pesäänsä, se tuttu ja "turvallinen" ahdistus yrittää kaikin voimin löytää kadotettua paikkaansa. Minun ahdistukseni on aina ollut patoutunut viha. Haluan päästä siitä eroon, en halua tuntea niin voimakasta ja energiaa vievää, elämää saastuttavaa tunnetta enää!!! Pääsin siitä kesäksi eroon, ei enää sitä!!! Minun on läpikäytävä tämä elämänkriisi läpikotaisin, että saan sisäisen rauhan. Heh, joskus aikoinaan ajattelin, että sisäinen rauha tarkoittaa kuolemista. En osannut ajatella, että se olisi eläessä jo poissa. Mutta nyt tiedän sen olevan mahdollista, joten haluan tähdätä siihen.

Kuka sanoikaan, että elämän pitäisi olla helppoa :D Mutta eteenpäin sitä vain pitää tarpoa, eikä jäädä tuleen makaamaan. Tiesin, kun lähdin tälle paranemisen tielle (irti masennuksen kierteestä, 2011), että tästä ei tulisi helppoa ja nopeaa matkaa (olenhan sairastanut masennusta 13-vuotiaasta lähtien jaksottain, yli puolet elämästäni). Vastoinkäymisiä tiesin tulevan, tosin en tällaista odottanut. Mutta sehän tässä onkin niin sairaan hauskaa elämässä, että se osaa yllättää. Ja joskus on mentävä kohti niitä pelottavia ja uusia asioita, että voi saavuttaa jotakin. Tämä on osa minun elämänpolkua ja kasvua.