Olen alkanut vielä enemmän miettimään vartaloani. Kuinka se tulee viikko-viikolta muuttumaan, eikä tuolla muutoksella ole väliä. Sehän on hyvästä, mutten haluaisi olla mikään pullataikina kesällä. En saisi mutustella kaikkea mahdollista, minun pitäisi saada itseni liikkumaan!
Pitäisi ja pitäisi..haaveilulle täytyy tehdä jotakin, en saa enää jäädä kotiin makaamaan koko päiväksi. Tämä ei minun henkistä ja eikä fyysistä oloa paranna mihinkään suuntaan. Tuntuu, vain etten saa itseäni liikkeelle. Lähteminen on niin helkkarin vaikeeta. Meinasin tänään jo lähteä salillekin, mutta olen tämän kolmen..vai onko tässä jo neljä kuukautta taukoa tullut salista? Olen tämän aikana löystynyt paljon, reiteni ja perseeni näyttävät kuvottavalta. Hormoonit, ruokavalio ja liikkumattomuus..ne saavat aikaan asioita nopeasti! Minua ahdistaa lähteä salille näyttämään hyllyviä osiani :D Ja tiedän, että tästä on päästävä yli, mentävä tekemään vielä kun pystyn!
Peittelisinkö vatsaani salilla? Olenko sinut tähän kehon muutokseen niin paljon, etten sitä salilla "häpeäisi"? En halua hävetä tätä raskautta, koska vatsassani kasvava olio ei ole häpeällinen, hän on arvokas, siinä missä muutkin. Mutta jotenkin olen aina tuntenut itseni "alastomaksi" tai niin haavoittuvaksi salilla..en tiedä miksi. Mutta se jotenkin sellainen paikka, jossa tuntuu, että olen niin avoin haavoittumaan..oli miten oli. En saa oloani paremmaksi täällä kotona. Salille on mentävä :)
Hormoonit..ne todella ovat saaneet minussa otteen..jokin aika sitten mietin mielessäni, kuinka olisi ihana ostaa tälle pikkuiselle jossain vaiheessa jokin kiva pieni keittiö mm. ikea myy todella suloista keittiötä. Samaan aikaan kuitenkin mietin, miksi en voisi vain sellaista itse tehdä, niinkuin tein esikoisellekin. Ja samalla mieleeni muistui esikoiseni leikkimässä keittiössä. Hän oli tuolloin 1,5-vuotias. Hän oli niin pieni ja ihana ja ja. Minua nytkin itkettää tämä muistokuva hänestä niin paljon! Mietin mielessäni, kuinka aika on mennyt nopeasti eteenpäin ja mitä kaikkea olemme yhdesä kokeneet. Olenko pystynyt antamaan minkäänlaista turvallista lapsuutta hänelle?
Pienen lapsen aika on niin lyhyt, ei sitä nuorempana tajunnut, kuinka tärkeää se aika olisi koko perheelle. Odotin suunnilleen koko ajan, että lapset kasvaisi. Ja nyt kun he ovat jo koululaisia, tajuan kuinka tärkeää ja ihanaa tuo aika oli. Ja onhan se vieläkin, mutta onhan se erilaista kahden koululaisen kuin taaperon :D Osasinko sitä aikaa silloin arvostaa? Ainakin toivon niin.
Nyt viikonloppunakin tajusin, kuinka lapseni kasvavat koko ajan. Se on pelottavaa, sillä tiedän, että jossain vaiheessa minun täytyy antaa heidän myös mennä eteenpäin..minun täytyy irrottaa otetta, päästettävä heidät pikuhiljaa eteenpäin. On siihen tietenkin vielä aikaa, mutta aika menee niin nopeasti, se tulee väistämättä pian eteen.
Kuopus oli perjantai-iltana nukahtanut sohvalle, kannoin hänet omaan sänkyynsä, mutta yön aikana hän oli tullut jossain vaiheessa viereeni. Heräsin yhtäkkiä yöllä siihen, kun hän käski minua pussaamaan häntä. Pussasin häntä poskelle ja jatkoimme uniamme. Aamulla hän kertoi painajaisesta, jota oli nähnyt yöllä. Siitä puhuessamme, selvisi myös tuon öisen pussaamis-pyynnön syykin. Meidän iltarutiineihin kuuluu iltasadun (jonka esikoinen alkanut pikkuhiljaa nyt lopettamaan!) lisäksi "unipusu ja hali"-nímellä, poskelle pusu ja halaaminen. Se on todella tärkeänä osana ollut heille, ilman sitä eivät ole kuulemma saaneet unta. Ja kuopukselle varsinkin tuo kuulemma auttaa pahaan uneenkin.
Näin vielä täällä, mutta kohta tulee aika, jolloin he eivät enää halua edes halata. Tietty etääntyminen. Se taitaa olla vanhemmille aika raskasta, mutta se taitaa kuulua irtaantumiseen. Niinhän sitä sanotaan, että lapset ovat vain lainassa. Jossain vaiheessa heidän on lähdettävä omaa elämänpolkua etsimään. Se saa minut kyyneliin, koska mietin mielessäni, olenko pystynyt heille antamaan tässä vaiheessa tarpeeksi hyviä eväitä tulevaan ja kuinka paljon pystyn vielä/enää vaikuttamaan?
Senhän takia tämä niin vahvasti mielessä, kun tiedän, ettei lapsillani ole ollut kaikista helpoin lapsuus. Isättömyys vaikuttaa, kuin myös minun kaksi kertaa lasten elämän aikana sairastamani masennus..Kyllä nuo jättää jälkensä, vaikka kuinka hyvin olen yrittänyt hoitaa heidän asiansa!
Lapsenikin tietävät masennuksesta, olemme siitä puhuneet avoimesti. Kun he olivat pienempiä, näytin päätäni ja sydäntäni, ja kerroin kuinka ne olivat rikki. Kerroin myös heille, että olen hoitamassa niitä kuntoon. Sillä tiellä olen ollut jo yli kolme vuotta. Kelan tukema terapiani on loppumassa..siitä on ollut apua. Olen myös käynyt perhekurssin lasteni kanssa, he siis ovat olleet mukana tässä kuntoutuksessa. Mutta auttaako puhuminen ja asioiden ymmärtäminen, kuitenkaan stä, että he ovat eläneet sitä aikaa, jolloin ympärilläni oli pimeys, tyhjyys.
Tulenko uudestaan sairastumaan masennnukseen? Tedän, että minussa on herkkyys sairastua. Mutta syy sairastumisiin oli aina, en sairastunut koskaan ilman syytä. Loppujen lopuksi traumat ja ikävät asiat kertyivät vain liian suureksi ja vaati kunnon hoitoa. Aluksi kun tuo hoito oli vain lääkkeitä ja psykiatrisensairaanhoitajan kanssa juttelua..se vain ei riittänyt minulle. Lopetinkin vuoden "hoidon" jälkeen, saamatta oikeita diagnooseja. Tämä siis oli elämäni kolmas masennus (odotin kuopusta, kun huomasin sen alkaneen pikkuhiljaa, kerroin eteenpäin, kun hän oli syntynyt ja esikoinen oli 2v.)..voiko ketään hoitaa oikein, jos ei tiedä edes mitä hoitaa?
Muutama vuosi myöhemmin hakeuduin terveyspalveluihin hengenahdistuksen ja joskus kurkunturpoamisolojen takia..testejä otettiin eikä mitään poikkeavaa löydetty. Lopulta päädyin mielenterveyspalveluihin, muistan kun itkin psykiatrille ja samaan aikaan väitin, etten tuntenut itseäni masentuneeksi. Hän kirjoitti silti minulle puolen vuoden sairasloman..pikkuhiljaa huomasin kuinka olin kieltänyt itseltäni masennuksen. Sekin siis mahdollista! Kun hyväksyin asian, kaikki fyysiset oireeni katosivat (hengenahdistus, kurkunturpoamiset, pelko mennä nukkumaan)..tilalle tietenkin tuli henkinen tuskasuus.
Tällä kertaa minua lähdettiin hoitamaan oikein! Katsottiin oikeat diagnoosit, psykologin kanssa pääsin juttelemaan viikottain 7kk:n ajan! Ja vielä kunnallisella puolella! Hän vielä tuon aikana sai varmuuden oikeista diagnooseista, lääkkeitä kokeilin jonkin aikaa, mutta lopetin ne pian. En kokenut hyötyväni niistä, en halunnut pilata elämääni lääkepöhnässä olemiseen. Halusin oppia elämään itseni kanssa ilman lääkkeitä. Oloihin oli kuitenkin syyt, ei lääke niitä korjannut, vaan se oli minun tehtäväni siivota luurangot kaapistani.
Vietin pari kuukautta päiväsairaalassakin (samaan aikaan kävin viikottain psykologin juttusilla), kun masennus ei tuntunut hellittävän, Se oli hyvä järjestely, pystyin olemaan lasteni kanssa illat, päivisin heidän ollessa päiväkodissa, itse olin sairaalassa hakemassa takaisin rytmejä (nukahtamis pelko oli tuolloin sekoittanut päivärytmini totaalisesti). Minulle järjestettiin tukihenkilökin, ensimmäisen kanssa ei kemiat oikein kohdannut, eikä hänellä ollut aikaa. Kun sain voimia valittaa asiasta, niin minulle järjestettiin uusi, jonka kanssa kemiat osuivat täysin. Hän oli minulle todella tärkeä tuki, henkilö jonka kanssa mennä uimaan tai vaikka ikeaan hakemaan tv-taso. Samalla jutellen asioista, sain päiviini eloa.
Psykologilla käynnit loppuivat vasta, kun sain löydettyä itselleni terapeutin. Kaikkein hauskinta tässä on se, että minun psykologini oli mies. Aluksi kauhistuin siitä, miten mies voi ymmärtää tuskaani? Vielä tuolloin en pitänyt miehiä niinkään ihmisinä..olihan se kytemässä jo tuolloin, että he todella olivat ihmisiä, mutten vielä nähnyt heissä mitään hyvää. Sen verran miehet ovat sortaneet minua nähtävästi menneessä ja aiheuttaneet aikamoiset olettamukset heitä kohtaan :D Mutta onhan se niin, kun tarpeeksi paljon paskaa sataa niskaa tietyntyyppisiltä ihmisiltä, niin ne alkaa näkemään kaikki samana.
Psykologi kuitenkin paljastui ihan mahtavaksi ja hänen ehdotuksestakin otin vaarin, sillä löysin kaksi terapeuttia, jotka vaikuttivat hyviltä. Naisen ja miehen. Päätös oli vaikea, mutta loppujen lopuksi valitsin miesterapeutin. Sillä jos halusin päästää vapaaksi menneisyydestä, oli sitä kohti mentävä! Uskon valintojen muuttaneen paljon käsitystä miehistä..Juu tietenkin olen näitä "vähemmän helmiä" tähän päivään kuitenkin katsellut, mutta ei se muutos tapahdu hetkessä :D
Uskon, että tämä kolmas raskaus on saanut aikaan taas jonkinlaista muutosta..hetki hetkeltä. Se, että minulla on mies terpautti ja hänenkin kanssaan tätä raskautta ja asiaa vatvonut, se etten ole kokenut tulleeni negatiivisen arvostelun kohteeksi (tiedän, hän tekee työtänsä joten hän ei edes voisi arvostella, muuta kuin päänsisäisesti). Olen tullut ymmärretyksi, hän on kulkenut matkassani kohta tämän kolme vuotta, nähden elämääni melko läheltä. Jos olisin valinnut naisterapeutin, luultavasti kokisin miesongelmani vielä vahvana..sillä en olisi päässyt sitä hoitamaan..tai ainakin se olisi eri tavalla ollut hoidettavana.
Huh, ajatukset selkeästi karkaavat tänään todella kaukaisuuteen! Tämä viimeisin hoito vain hoidettiin niin mahtavan hyvin! Muillekin mielenterveyskuntoutujille pitäisi saada tämän kaltainen hoito! Siihen tarvittin neljä masennusta, mutta vihdoin se onnistui. Oikeat ihmiset olivat minun masennuksen hoidon välikäsinä. Ilman heitä ja heidän päätöksiään en olisi päässyt tuosta menneisyyden taakasta. Kerrostumat on saatu aika hyvin siis siivottua, uskoisin siis masennusherkkyyden olevan aavistuksen vankempi. Ei ole niin paljoa sortuvia osia allani..nuo neljä masennusta kuitenkin oli yhteensä yksi masennus. Masennus, jota ei saatu hoidettua pois ollessani teini. Elämän epätasapainon jatkuessa, tapahtumia alkoi tulla liikaa..olinhan jo valmiiksi niin rikki, kuinka olisinkaan pystynyt pysymään kasassa monien kaatumisieni jälkeen?..yritinkin monta kertaa, mutta lopulta se oli vain hyväksyttävä. En jaksanut. Mutta silti, joka kerralla nousin ylös! Ei saa luovuttaa elämässä!
Hassua tuossa viimeisimmissä masennuskaudessa oli se, kuinka tiesin selviäväni. Olinhan sen jo niin monta kertaa, niin kauan aikaa (katsottuna ajallisesti) kärsinyt, tiesin, että aurinko paistaisi tähän risukasaan vielä. Mutta tiesin myös sen, että töitä piti tehdä ja paljon oman mielenterveytensä eteen! Ei auttanut jäädä tuleen makaamaan vaan piti hyväksyä tosiasiat ja hoitaa itsensä kunton, vaikka aikaa siihen menisi! Ei mikään helppo juttu, mutta olen onnellinen, että lähdin sille tielle :)
Koko elämäni tulee olemaan ainaista analysointia ja olotilojen tarkistamista..yritän kuunnella ja ymmärtää itseäni, hyväksyä ja myöntää virheeni sekä ymmärtää toisia. Joskus onnistun, joskus en. Tuo kuitenkaan ei ole enää niin tiedostamalla tehtyä, vaan tulee luonnostaan. Se ei siis vie liikaa energioitani :)
Voisinko siis masentua viidennen kerran? Kyllä, kaikki on mahdollista elämässä. Ainakin ajallisesti tämä vuosi 2015 on "maaginen sairastumisvuosi", sillä olen neljän vuoden välein sairastunut masennukseen..tämä vuosi olisi se vuosi! Ja ainekset siihen masennukseen on ainakin hienosti jo koossa :D Raskautuminen yllätyksellisesti, miehen katoaminen pierusaharaan, tuleva lapsen isättömyys..nämä herättää menneisyyden tunteet ja muistot. Ne voisivat viedä minut mukanaan ja voisin alkaa suremaan elämääni. Koen kuitenkin saaneeni hoidossani paljon eväitä juuri tällaiseen henkisesti vaikeaan elämäntilanteeseen..selviydyn.
Jokuhan voisi tähänkin ihmetellä, kuinka tämä voisi olla edes henkisesti raskasta tai itsepähän olen tilanteeseen mennyt :D Mutta niin, jätän nuo omaan arvoonsa :) Me kaikki olemme erilaisia, eri asiat vaikuttavat eri tavalla.
Henkisesti tämä on ollut todella raskasta, eikä sitä auta se, että lapsenikin ovat todella eläväsisiä ja poikia! :D Tällä tarkoitan heidän olevan niin villejä yhdessä, ainainen nahistelu! Huh, se vie voimia. Kun en tiedä miten reagoida ja mikä normaalia. Itsellä kun ei ole sisarusta ollut pienenä..niin en osaa sitäkään kautta katsoa. Mutta lohdutuksena monelta kuitenkin kuullut, kuinka tuttua poikien käytös toisiaan kohtaan on :D
En kuitenkaan ole toivoani heittänyt jorpakkoon, teen kaikkeni, etten masentuisi uudestaan. Olen käsitellyt asioita niin täällä päiväkirjassani, kuin teraputtini kanssa. Olen paljon puhunut ja tuonut julki omaa pahaaoloani. Suoraan olen siis raskaudestakin sanonut, etten ole osannut iloita siitä, vaikka nykyään olenkin huomannut, kuinka tärkeäksi tämä tullut minulle. Aikaa se kuitenkin vei.
Tästä tulikin mieleeni..näimme viikonlopun aikana esikoiseni isosiskoa, jonka kanssa juttelimme myös heidän isästään. Hän itsekin arveli isän hiljaisuuteen poikani elämässä, että aikaa oli niin paljon mennyt, siitä kun he olivat viimeksi nähneet, isä ja poika. Kynnys on suuri, kuinka tulla elämään takaisin? Mitä tehdä, mitä puhua? Onhan se vaikeaa, mutta mitä kauemmin asioita jättää tekemättä, sitä vaikeammaksi se tulee. Ja jossain vaiheessa se on vain liian myöhäistä. Elämä on rajallista. Aika on rajallinen.
Toivoisin itsekin monesti muistavan tämän. Sitä pitää arvostaa mitä itsellä on! Ei aina vain kärttyillä, tiuskia ja olla niin haudanvakava. Olla onnellinen siitä mitä jo valmiiksi omistaa, oman perheen! Sitä vaan aina ei jaksa lasten ikuista kamppailua toistensa kanssa, se raivostuttaa! Ja tulee huudettua raivopäissään tyhmästi "Mä en jaksa tätä enää!!! Te saatte kyl muuttaa jonnekin helvetin lastenkotiin kohta. Ehkä te siel osaatte käyttäytyy paremmin!!!". Ei lapsia saisi uhkailla jättämisellä, sitä en kuitenkaan pystyisi oikeasti tekemään. Vaikka suutuspäissäni sellaista suustani lauonkin! :/
Pienin askelin eteenpäin..
rv 22+3
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.