Esikoinen jatkaa sairastelua kotona ja minä taas olen ollut vuorostani todella kärttyinen hänelle. En ymmärrä, kaikki ärsyttää! Olin muutoinkin koko aamupäivän raivon partaalla, kun laittelin huvikseni asuntohakuilmoituskia netissä. Eihän tässä ole mitään järkeä muuttaa minnekään, mutta kuhan halusin sohia kepillä jäätä, jos löytyisikin juuri tietyltä haluamaltani alueelta isompi asunto. Voisimme asettua sinne pitkäksi aikaa, sillä tämjä asunto tulee käymään muutaman vuoden päästä liian ahtaaksi. Saisi ajatukset muualle muutossa :D

Harmittaa niin paljon, miksi koko ajan kärttyilen, ei tarkoitukseni ole olla vittupää..mutta tuntuu, etten hallitse itseäni, vaan koko ajan kärttyilen ja valitan jostain! Suukapula suuhun vaan! 

Lähdin päivällä kävelylle, olinhan ollut niin monta päivää neljän seinän sisällä. Ajattelin sen rauhoittavan..kävelylenkki venyi aika pitkäksi ja kävin samalla kaupassa. Kotimatkalla kävelin jo hyvin ontuvasti, häpyluuhuni vihloi todella kovaa. Päästessäni kotiin rojahdin sohvalle esikoisen viereen..tunsin kuinka paikkani oli kuin tulessa, joka paikkaan sattui niin vietävästi! Välillä nousin hakemaan vettä tms. niin pelkkä nouseminen (saati käveleminen) teki niin kipeetä, että luulin jo kroppani räjähtävän kivusta palasiksi!

Illalla kävimme saunassa ja se vähän rauhoitti kroppaani. Kun lapset menivät nukkumaan, huomasin eksyväni joihinkin muiston sekaisiin mietteisiin. Ne sai minut kovin surulliseksi..Kaikki tuntui lähtevän vain siitä, kun yritin katsella vauvanvaatteita nettikirppiksiltä..satuin näkemään vauvan potkuasun, jossa luki värikkäin kirjaimin "Mummy and daddy loves me". Yhtäkkiä muisto herää mielessäni. Odotin kuopusta ja ostelin vauvan vaatteita, ihastuin paitaan, jossa luki "My dad is stronger than your dad" ja pakkohan se oli ostaa :D En tosin koskaan sitä käyttänyt lapsellani, se ei tuntunut oikealta. Eihän minun lapsellani ollut silloin isää. Olin vain minä. Joten hankin hänelle bodyn, jossa luki "Meidän äiti on vahvempi kuin sun isä".

Tämä muisto toi mieleeni myös nykyhetken. Olin joitakin viikkoja sitten ystäväni kaupassa ja kerroin, kuinka en voinut sietää mitään lässyttäviä tekstejä..mm.joissakin vauvojen pipoissa lukee "I <3 MUM&DAD". Ja mitä sainkaan toiselta ystävältäni viikko sitten :D Hän ei ollut ehtinyt koskaan käyttämään pipoja lapsellaan..ja antoi ne minulle (monen muun vaatteen mukana). Mutta nyt tuo tuli mieleeni..en voisi niitä käyttää pienelläni. Se ei tunnu oikealta, se tuntuisi surulliselta. Turhaa muistuttamista siitä mitä lapsellani ei ole. Haluan keskittyä positiivisiin asioihin, joita meillä on jo..en tuohon puutteeseen, joka väkisinkin elää perheessämme muutoinkin. 

Esikoiseni kanssa viikonlopun aikana juttelimme taas pikkuisen isättömyydestä..Yritin taas lohdutella, että me kyllä pärjäämme. Poikani sanoi siihen: "Eri asia sun se sanoa". Niin tuo on totta, minulla on ollut isä, joka oikeasti on rakastanut minua. Vaikka hänellä onkin ollut vaikea se näyttää. Hän on tehnyt paljon töitä, halunnut menestyä urallaan ja onkin. Mutta minä jäin huomioitta, opin siihen, että sain rahaa häneltä, menin shoppailemaan ja hän oli töissä..näin meidän viikonloput toimi. Aikaa siis minulle ei ollut..teini-iässä etäännyin täysin isästäni. Hän ei halunnut ymmärtää masennustani (puhkesi 12-13 vuotiaana, hoidettiin sairaalassa 14-vuotiaana)..

Vasta nyt ollessani aikuisiässä ymmärrän isän tärkeyden. Olen käsitellyt isättömyyttä poikien kautta ja ottanut selvää asioista. Ymmärrän omaa isääni enemmän. Hän on myös kasvanut täysin ilman omaa isää. Ja tiedän hänenkin elämästä asioita..hän on yrittänyt parhaansa ja halusihan hän ettei minulta puutu mitään. Vaikkei koskaan ollutkaan oikein läsnä..hänen tapansa oli kertoa minun tärkeydestä rahan avulla. Sain melkein aina sen mitä halusin (rahallisesti). Heh, elämä vain näytti minulle, ettei kaikkea vaan voi saada :D 

Nyt vasta joitakin vuosia olemme olleet läheisempiä isäni kanssa, hän tykkää todella pojistani ja viihtyy heidän kanssaan. Hän soittelee minulle kysyen kuulumisia, aluksi se tuntui oudolta, koska en ollut tottunut moiseen. Hän on vanhemmiten ymmärtänyt, ettei yksin pärjää. Olemme hänen sukunsa ainoat..Hänelle kertominen raskaudesta on hyvin vaikeaa. Kohtahan minun on kerrottava..aikaisemmin hän katosi joksikin aikaa, mutta sen jälkeen otti lapseni hyvin vastaan. Hänen silloinen vaimonsa varmasti auttoi asiaan. Nyt kun tuota vaimoa ei ole enää hänen elämässään, en tiedä kuinka ottaa tämän kolmannen. Suoraan sanottuna asia hieman pelottaa, jännittää. 

Mutta eipä hänelläkään ole muuta vaihtoehtoa, kuin hyväksyä. Olisihan se tyhmää lähteä meidän elämästä pois..kyllähän hänenkin pitäisi ymmärtää, että elämässä sattuu ja tapahtuu. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan..vaikkakin tämä pikkuinen olio on nyt osa tulevaisuuden suunnitelmiani <3 Voin nähdä hänet sieluni silmin meidän perheessä, se saa minut hymyilemään :) Ihan kuin jokin olisi ollut kadoksissa todella kauan ja nyt olisin saamassa sen takaisin..sellainen olo minulla on tästä vatsassani kehittyvästä lapsesta.

Mutta vaikka mieleni paljon haahuileekin tässä oliossa ja sen ympärillä..minun pitää muistaa myös kummatkin poikani. Heitä täytyy kuunnella ja katsoa, mihin suuntaan he ovat menossa henkisesti. Kunpa osaisin olla heidän elämässän läsnä ja tukena tarpeeksi. Enkä näyttäytyisi heidän lapsuudessaan kärttyisenä äitinä..

rv 21+3