Aamulla oli todella vaikea herätä, mutta herätyskelloa ei vain voinut ohittaa. Lasten koulu alkaisi, oli laitettava aamupala ja lähettää lapset kouluun. Itse sain jäädä kotiin potemaan aamupahoinvointia, kuinka herkullista. Sain syötyä yhden leivän pakolla, raahauduin olohuoneeseen. 

Kun oloni alkoi kohenemaan, aloin pakkaamaan laukkuani. Neuvolakortti ja vielä kutsu ultraan. Pitihän minun tarkistaa, että kellonaika ja päivä piti paikkansa. Aloin lukemaan ultrakutsun mukana tullutta esitettä sikiöseulannoista. Kuristava tunne iski kurkkuuni..niin olisihan tässä vielä vaarana tällainenkin.

Yritin meikin avulla saada itsestäni energisemmän näköisen, laitoin hiuksetkin vähän siistimmin. Koitin muutamaan otteeseen soittaa kaverilleni, joka oli puhunut, että voisi lähteä mukaani, mutta hän ei vastannut puhelimeen. Näin täällä hoidetaan asiat, kun ei haluta sanoa suoraan kieltävää vastausta :D Aikuismaista. Minua jännitti niin paljon, että olisi ollut helpompi vain jättää menemättä koko ultraan. Juosta karkuun. Mutta nainen ei pääse raskautta karkuun kieltämällä, niinkuin miehet ;)

Etsin tuota ultraamispaikkaa ympäri kaupunkia. Se tosiaan niin tuntematon paikka, etten sitä heti löytänyt. Paikanpäällä minulle sanottiin, että vessassa pitää käydä heti ja annettiin lappu täytettäväksi. Tunsin oloni hieman hölmöksi. Raahauduin vessaan ja kun avasin oven ja näin teräspintaisen tiskin ja lavuaarin. minulle tuli mieleen teurastamo, vaikken kyseisessä paikassa le koskaan ollutkaan.

Odotustilassa näin yksin ultraan meneviä ja myös pareja. Lopulta nimeni huudettiin käytävällä ja lähdin seuraamaan tuota ääntä. Tuntui oudolta. Ihan kuin olisin kävellyt kohti tuomiota. Nuori naiskätilö otti minut vastaan opiskelijan kanssa. Huoneessa laitoin takkini naulakkoon robotin omaisesti. En oikein tiennyt mitä tehdä. Aloin aukasemaan kenkäni naruja, kuin valmistuakseni sisäkautta tehtävään ultraäänitutkimukseen. Mutta kätilö ennätti sanomaan, että ultraus hoidetaan vatsanpeitteiden kautta. MInun tulisi vain asettautua sängylle ja vetää housuni mahdollisimman alas, ettei ultrauksessa käytetty geeli tahrisi vaatteita.

Tottelin häntä ja asetuin tuolle sänky-pöytä yhdistelmälle. Tunsin kuinka kylmä geeli puristettiin vatsalleni, ja ultrauslaite painettiin vatsaani. Kuva heijastui samantien edessäni olevalle näytölle, siellä tosiaan oli sikiö. Kätilö heti sanoi, että sydän lyö. Itse en sitä huomannut. Katsoin vain epäuskoisena näyttöä ja mietin mielessäni: "Mä olen oikeasti raskaana ja onko toi oikeesti mun kohdussa. Voi ei, mä olen oikeesti raskaana". Kävin mielessä tantran omaisesti tuota raskaushöpinää ja katsoin vain silmät pyöreinä tuota sikiön kuvaa. Välillä se liikkui, näin hänen kädenkin, kaikki viisi sormea pystyi laskemaan. Kaikki näytti kätilön mukaan hyvältä, juuri siltä kuin pitäisikin.

En tiennyt olisinko iloinen vai surullinen. Olin vain. Enimmäkseen hämilläni. Olen oikeasti saamassa kolmannen lapsen. Oho. Aikamoista. Sikiön mittoja laskiessa laskettu aika muuttui. Olenkin jo yli rv12. Pari päivää vain, mutta yli kuitenkin. Luulin olevani rv11+5. Mutta rajapyykki on jo ylitetty, olin hämmästynyt. Mutta eihän sitä tiedäkään tarkkaa hedelmöittymisaikaa, kun pillerit on ollut käytössä.

Laitoin heti parille ystävälleni viestiä ultrakuulumisista. Puhuin jopa yhden ystäväni kanssa puhelimessakin, purskahdin itkuun. En tosiaan tiennyt mitä ajatella koko asiasta. Siinä minä itkin keskellä kauppaa. Ihmisten vilistessä ohitseni. Laitoin jopa viestiä tälle isälle, laitoin ultrakuvan. Tämä isä ei tietenkään ole vastannut mitään. Jos hän ei ole saanut viestiä, koska on vaihtanut puhelinnumeron minun takiani. Tai viesti ei ole mennyt perille. Mutta vahvemmin uskon, että viesti on nähty, mutta hän ei ole reagoinut siihen mitenkään.

Sinäänsä on parempi, ettei hän mitään vastannutkaan. Koska kaikki ilkeät kommentit tms. olisi hajoittavat minua lisää ja tällä hetkellä olen niin herkässä tilassa. Ihan jo raskauden takia, mutta tämän hyväksymisprosessin takia. Jos isä mahdollisesti on tosiaan nähnyt tämän viestin, toivoisin hänen tietenkin hieman heräävän: "Tämä on totta!!" Ravistelin siis vähän hänen puskaansa, jossa pitelee päätänsä. Meinasinkin laittaa viestiin "Terveisiä sinne puskaan"..mutta jätin laittamatta :D

Onhan tässä minulla puoli vuotta aikaa tottua ajatukseen, että vauva tosiaan on tulossa tähän perheeseen. Ja yksin sen hoidan. Tietenkin on isälläkin aikaa puoli vuotta kypsytellä asian kanssa. Aika näyttää. Tällä hetkellä se on ainut asia mikä on totta.

Monesti sanotaan, että aika parantaa. Ihminen tekee sen työn itse ajan kanssa, joillakin se vie kauemmin kuin toisilla. Jotkut jäävät ajan vangeiksi, eikä pääse eteenpäin. Kuin oravankehään. Silloin tarvitsee apua. Tämä meidänkin tilanne on suuri, elämänmittainen prosessi on valtava. Ajan kanssa siihen kasvaa..jos on kasvaekseen. Se riippuu ihan itsestään. Kuinka hyvin osaa työstää ja kuinka paljon on halua elää sopisoinnussa itsensä kanssa. Tämä asia on jäänyt isällä kesken. Hän tietää tulevasta lapsestaan, mutta kieltää sen. Kauanko hän voi elää näin? Pystyykö asian kanssa elämään? Riippuu varmaan ihmisestä. Mutta en uskoisi, että se olisi se kaikista helpoin tapa elää sovussa itsensä kanssa.

Pystyykö isyydestään nauttimaan, kun ei ole kaikkien omien lastensa elämässä? Kun on omasta itsekkyydestä kiinni tuo asia. Viekö oma itsekkyys sen vähänkin inhimillisen tunteen pois, ja pystyy oikeasti nauttimaan elämästä tietäen, että jossain tuolla on lapsi, joka on omaa lihaa ja verta? Pystyykö hyvällä omalla tunnolla katsoa omaa lastaan silmiin, kun tietää, että jossain on toinen oma lapsi, jonka silmiä ei ole edes nähnyt. Minä en vastausta tiedä, kaikki varmasti riippuu ihmisestä. Onko miehet todella niin kylmiä????

Tunneside lapseen ei tietenkään kehity, kun ei lasta näe. Mutta eikö se kummittele takaraivossa, pelkkä tieto? Oli miten oli..Nyt ollaan tässä tilanteessa ja minun jatkettava elämääni lasteni kanssa. Kaikkien kolmen.

rv 12+2