Viikko lähenee loppuaan, sain tiistai aamulla lääkärin vastaanotolla sairauslomaa viikon ajan. Tänään kuitenkin soitin terveysasemalle ja sovimme, että vien terapeuttini lausunnon sairausloman pituuden lisäämisestä..mahdollisesti loppu vuodelle. Olen kuullut, ettei toivota sairausloman olevan liian pitkiä, jolloin eristäytyy muusta maailmasta. Mutta tapauksessani täytyy ottaa huomioon oma elämäntilanteeni. Olen kuitenkin yksin kahden kouluikäisen lapsen kanssa, olotilani on muutoinkin tällä hetkellä todella matala ja töissä kulutan kaikki energiani toisten hoitamiseen. Tästä kaikesta kärsii minun perheeni ja minä. Ja kuinka jatkossa, tästähän voisi kärsiä myös hoidettavanikin. Joten minun täytyy ajatella järkevästi ja ennaltaehkäisevästi! Tämä sairausloma on tällä hetkellä hyvä asia. Minä sentään yritin. Mutta minun on tajuttava, etten voi lasteni kustannuksella (tai minun) tehdä töitä yli voimavarojeni. Johan nämä olot ja toistuvat uniongelmat kertovat. Nimimerkillä taas valvonut aamu neljästä.

Tämä aamu neljä on ollut aika yleinen aika herätä minulle öisin..tulevan lapseni isä herää monesti töihin tuohon aikaan. En tietenkään väitä, että se tarkoittaisi mitään, mutta tuohon aikaan valvon pisimmän ajan yöstä. Sitä ennenkin herään, mutta saan unenpäästä kiinni paremmin, enkä jää pyörimään sänkyyn.

Olen siivoillut kotiani kahden viimeisen päivän aikana äitini kanssa. Hän on ollut todella ihana, kun on tullut auttamaan minua. Mutta minua jotenkin surettaa se, ettei hän ole tajunnut meidän tilannetta itse. Kuin hän välttelisi sitä. Ei haluaisi myöntää. Hän joskus aikoinaan sanoi minulle, että asunnostani huomaa mielialani. Nyt asuntoni on ollut kuin pommin jäljiltä, todella saastainen. Yhden huoneen täydelliseen siivoamiseen on mennyt jopa yli pari tuntia!!! Roskia on viety asunnosta järkyttäviä määriä, ihan hävettänyt niitä raahata. Kuinka niin paljon roskaa on mahtunut edes asuntooni???

Luuleeko äitini tosiaan, että olen niin uusavuton siivouksessa??? Eilenkin yritin oksennus kurkussa imuroida, istuin tuolilla ja yritin hinkata lattiaa imurin varressa olevan imuttajan imiessä leivänmuruja. Äitini katsoi minua, kuin idioottia ja otti imurin kädestäni ja jatkoi imurointia, näyttäen minulle kuinka se tehdään oikein. Eikö hän vain halua myöntää sitä mitä epäilee? Sillä tiedän hänen jotain epäilevän.

Peilistä katsoessani itseäni, huomaan sen muutoksen. Silmistäni on kadonnut jotakin. Olen kuin syöty sisältä päin. Ihan kuin en olis elävien kirjoissa enää. Mahdollinen pieni elämänalku imee minusta kaiken elämän..vain saadakseen itselleen hyvät puitteet kasvaa ja kehittyä. Sen näkee ulkopuolinenkin, onhan yksi ystävänikin sanonut niin nähdessään minut. Ja myös opettajani kysyi..työpaikallani muiden läsnäollessa kuinka olen jaksanut. Ja heti sen jälkeen kun jäimme kaksin, kysyi uudestaan, kuinka olen oikeasti jaksanut.

Raskaudesta kertominen, juuri eilen illalla keskustelin tämän tuoreen kohtalokaverini kanssa asiasta. Jos olisi suhteessa niin raskaudesta kertominen olisi niin paljon helpompaa. Tai edes silloin, kun lapsen isä olisi mukana kuvioissa. Se olisi jotenkin hyväksyttävämpää. Vaikka eihän se pelkän miehen hyväksyvä asenne uutta tulokasta kohtaan merkkaa sitä onko lapsi hyväksytty/tarkoitettu maailmaan. Mutta helpompi se on, kuin tässä tilanteessa, jossa tulee yksin vanhemmaksi. Ja tätä vaikeuttaa vielä nuo aikaisemmat lapsetkin ja heidän isättömyys. Vaikka onhan kaikki nämä eri tilanteita, jolloin olen tullut yksin odottaneeksi lasta. Mikään näistä ei ole samanlainen.

Olisin kertonut ehkä mahdollisesti äidilleni eilen illalla, mutta hänellä oli kiire kotiinsa, eikä hän voinut jäädä yöksi. Joten oli helpompi jänistää, mielestäni asiani olisi tarvinnut kiireettömämmän ympäristön. Onhan minulla seuraavalla viikolla ensimmäinen ultra, joten jos sieltä löytyy jotain, niin varmaan puhelin pääsee viestittämään tärkeästä asiasta. Lähetän äidilleni ultrakuvan ja vielä lisäksi viestin, jossa kerron, kuinka vaikeata tähän on ollut sopeutua, mutta kerron myös kuinka paljon haluan myös tähän vatsassani kasvavaan olioon tutustua ja päästää perheeseeni osaksi.

Lähetän myös isälle kuvaviestin (toivottavasti hän ei ole takiani vaihtanut puhelinnumeroaan). Hän sanoi minulle, ettei halua kuulla minusta mitään, mutta en voi hänen pyyntöään kunnioittaa, sillä hänen kuuluu saada tietää lapsen olemassa olosta. Ja vaikkei hän haluakaan olla lapsensa elämässä mukana (saaden itselleen kenties helpomman elämän), niin hänen perheellään (äiti, isä ja sisarukset) on mahdollisuus tutustua heidän uuteen sukulaiseen. Perhe/Suku on tärkeä, ja jos vain saisin itse siihen mahdollisuuden vaikuttaa, niin haluaisin tämän vauvan sukuun yhteyden (vaikka isä ei olisikaan läsnä). En heiltä mitään vaatisi, en halua heidän rahoja. Haluan vain, että lapsella on kosketus myös isän puoliseen sukuun. Se on tärkeä. 

Esikoisellanikin on kaksi aikuista isosiskoa, joita näemme. Harvemmin, heillä on kiireiset elämät ja ovat kuitenkin nuoria aikuisia. Mutta se on tärkeää, että isänpuolelta on edes jotain mistä nähdä/kuulla halutessaan enemmän poissaolevasta isästä. Nähdä edes pientä osaa juuristaan. 

Jos he haluaisivat tavata lastenlastaan (tulevan vauvan isovanhemmat), niin tietenkin sen sallisin. Niin usein kun he vain haluaisivat. Tukisin sukulaissuhdetta. Mielestäni heidän kuuluisi tietää, vaikka isä haluaisi pitää päänsä pensaassa..vaikka koko loppu elämänsä. 

Mutta niin, nämä on vain minun mielipiteitäni ja ajatuksiani. En voi tietää mitä tuo mies oikein miettii päässään, vai karkaako hän työelämän pyörteisiin, unohtaen tämän. Hän on suoriutuja-ihminen. Kaikkea pitää tehdä, paikallaan ei pysty olemaan, kohti tulevaisuutta, kaikki tulevaisuuden eteen. Unohtaen kenties nykyhetken? Ehkei hän ymmärrä perheen merkitystä (vaikkakin olen nähnyt, kuinka tärkeä perhe on hänelle. Mutta sokaistunut tälle asialle, ettei näe omaa nenää pidemmälle?), sitä että hänen sukunsa voisi edes olla hänen lapsensa elämässä.

Onhan se hienoa, että on tavoitteita elämässä ja niitä kohti menee. Mutta täytyy muistaa, että tämä on vain elämää. Se ei ole kenelläkään ikuista. Elämä yllättää. Ja jos uskaltaisi mennä yllätysten mukana, voisi ehkä huomata, kuinka paljon ne antaa takaisin..mahdollsiesti opettaa, kasvattaa. Ja vaikka ei joitakin asioita olekaan suunnitellut, niin kaikki järjestyy. Kaikki saadaan järjestymään, kun niin halutaan. Ei ne tulevaisuuden haaveet ja työt niiden eteen katoa minnekään. Ei ne ole turhaan. Ne tulee onnistumaan, kun vain antaa muullekin tilaa. Ei kannata tehdä lian isoa numeroa, tämä kaikki on kuitenkin katoavaista! 

Tällä hetkellä minua harmittaa todella paljon se, että olen niin stressaantunut tästä kaikesta! Stressi ja raskauspahoinvointi/väsymys näkyy minussa tuittuiluna. Olen koko ajan hyökkäys-asenteella. Ilkeällä tuulella, töksäyttelen tyhmiä juttuja suustani. Äänensävyni on ärsyyntynyt. Lapsenikin on huomannut tämän ja siitä sanovat minulle päivittäin, että täytyykö puhua tuolla tavalla/äänensävyllä? Se satuttaa minua todella paljon, koska tarkoituksenani ei ole heille tiuskia. Etovaolo vain saa puhumisesta vaikean ja jos minua ei kuunnella ekalla kerralla, niin on helpompi nostaa äänensävyä vittu-linjalle, jolloin ymmärretään minun olevan tosissaan. Pelkkä puhuminen meinaa pahentaa etovaa oloa, olisi parempi jos vain saisi olla hiljaa :D

Toivon, että pahoinvointi pian helpottaisi, saisin osan itsestäni takaisin. Pystyisin puhumaan ilman oksennusta kurkussa, pystyisin tehdä eri asioita lasteni kanssa, nyt meinaa kaikki tuntuu niin raskaalta/työläältä/vaikealta. En olisi koko aikaa tämän helvetin sohvan vankina! Eikä tarvitsisi syödä KOKO aikaa!!! Tämä niin raivostuttavaa, iltaa kohden oloni pahenee, vatsani murisee ruokaa tauottomalla murinalla, mutta en halua syödä. Minun ei tee mieli syödä, en jaksa koko aika syödä! Vihaan muutenkin syömistä, se on niin turhaa, niin oksettavaa!!! Syömättömyys aiheuttaa vain lisää pahoinvointia :(

Pienin askelin eteenpäin..toivon todella, että tämä hyväksymisprosessi pääsisi jo vauhtiin. En tiedä kuinka kauan tämä kestää, monet asiat voivat tähän vaikuttaa. Jopa ilkeät sanat voivat pistää takapakkia, sen takia isälle kuvan lähettäminen pelottaa todella paljon. Vastaako hän mitään? Vai laittaako jotain todella ilkeää takaisin? Kumpi on pahempi? 

Uskon, että ultran jälkeen asia konkretisoituu minulle ja ymmärrän enemmän, että olen oikeasti raskaana. Tai sitten en ole, voihan se olla niinkin, että sikiön sydän ei enää lyö. Kaikki on mahdollista. Oli mikä oli, niin ultran jälkeen uskon, että pystyn alkamaan ajattelemaan tätä asiaa ja ehkä jopa uskaltamaan iloita asiasta..Nyt vaikea iloita, kun ei tiedä varmasti mitä tuolla kohdussa tapahtuu. Viikon verran meinaa on ollut todella kovia alaselkä ja alavatsakipuja..joko kohtu kasvaa tai kohtu yrittää tyhjentää itseään. Sen näkee kohta. Päivä kerrallaan, pikemminkin hetki kerrallaan. 

rv 11+1