Raskas työpäivä takana ja sitäkin raskaampi yö. Heräilin tauotta viime yön aikana, lopulta puoli viiden aikaan en enää saanut unta, vaan pyörin ja hyörin sängyssä. Suoraan sanottuna vitutti, aamulla oli muutenkin aikainen herätys ja nukkumiseni on tämän raskauden aikana ollut järkyttävää. En ole tainnut ennen stressata näin paljon? Ikinä en ole meinaa ennen kärsinyt uniongelmista, mutta nyt tämän raskauden aikana nekin on tullut koettua. Mietin jo yöllä mielessäni, kuinka kehoni yrittää minua jo nyt valmistella tulevan kersan yövalvomiseen.

Ajatukseni siis eivät olleet mitenkään kauniit..huomaanhan olevani vieläkin jossain prosessin vaiheissa. Vaikka olenkin käsitellyt tulevaa isättömyyttä, niin silti se tuntuu vaikealta. Ja nyt alkanut tulla lisäksi meidän perheen muuttuva arki. Se suoraan sanottuna pelottaa. En haluaisi takaisin pienen räkänokan elämäntyyliin..onhan nuo minun isommat lapseni jo niin "helppoja", vaikkakin esiteinimäisyyttä jo huomattavissa. Niin se tietty avuttomuus on läpikäyty ja tilalle on tullut jo omatoimisia koululaisia. Nyt yhtäkkiä perheeseemme tulee täysin avuton rääpäle, ja arkemme täysin tulee muuttumaan. Emme enää pääse niin vain lähtemään elokuviin tms. Nyt pitää alkaa miettiä hoitoa rääpäleelle yms. Kaikki tuntuu niin hankalalta!

Olen hullu, kun edes tällaiseen ryhdyn!!! Mutta mitä muitakaan vaihtoehtoja minulla on, ei ole muita! Olen jumissa! Tänään tullessani kotiin töistä, päässäni vain huusi: "En halua olla raskaana!". Ja se raskaana olokin tuntui kummalliselta..huomaan jollain kierolla tavalla kieltäväni raskauden. Se on outoa, koska minun väsymys ja pahoinvointini on kuitenkin tallella. Mielen voima on hämmästyttävä!

Ja vaikka käyn läpi tässä "nettiäiväkirjassani" nämä kaikki pelkoni ja ikävät ajatukset..niin tiedän, että tulen raskastamaan tätä lasta. Ja kun hän on syntynyt, niin kaikki nämä pelot hälvenevät ja totumme koko perhe uuteen arkeen. Vaikka kuinka ilkeästi ajattelenkin tilanteestani, niin ne on vain tunteita..tämä on minun tapani prosessoida näinkin suuri, elämänmittainen prosessi. Jos en pääsisi purkamaan oloani, ei elämästämme tulisi mitään. Mahdollisesti masentuisin jo tämän raskauden aikana tai synnytyksen jälkeen. Se riski on suuri. Sen takia on hyvin tärkeää, että käyn jo nyt läpi tätä prosessia niin syvältä, kuin vain voin.

Samalla haluan tuoda julki, kuinka vaikeaa tämä voi olla. Ei tämä ole helppoa valmistautua yksin lapsen odottamiseen ja kasvattamiseen..tapauksessa kuitenkin yllätysvauva. Mutta tähänkin pystyy, kun muita vaihtoehtoja ei ole. Se vaatii vaan paljon työtä. 

Tämä on kuin vuokraisin vartaloni tuolle kasvavalle oliolle (vielä 7kk) ja seuraavan vuoden ajan toimisin täysin hänen "palvelijana"..joten elämästäni menee ainakin 2 vuotta tietyn tyyliselle tauolle. Opiskeluni ja työntekoni jää hetkeksi jossain vaiheessa pois. Sosiaalinen verkostoni tulee kuihtumaan aluksi aika paljon, ellei muitakin vauva-arkeen pääseviä/joutuvia ole tulossa näköpiiriin.

Tietenkin voin ajatella positiivisesti tätä asiaa, olen kotona vauvan kanssa. Isommat lapset saavat hetkeksi äidin, joka on kotona aamuisin (tänäänkin lähdin jo ennen seitsemää ja laset jäivät nukkumaan), kun kouluun pitäisi lähteä. Mahdollisesti myös koulun jälkeenkin, aikaa perheelle siis on..ellei tuo rääkyvä sinappikone väsytä minut ihan tyystin. Pääsen ilman stressiä salille (ellei tämä mini sitten päätä olla hankala ja huuda joka kerta salin lapsiparkissa naamapunaisena, niin kauan, että minut haetaan takaisin). Lenkille nyt ainakin pääsee, joten pääsee raskausajan kiloista toivottavasti mahdollisimman pian pois. 

 Tällä hetkellä minua kauhistuttaa tuleva kesä. Olemme tottuneet kolmestaan pyöriä ympäri Suomea. Joskus mökkeilemme, sukuloimme tai vietämme öitä hotellissa ja käymme kaupungin nähtävyydet läpi. Nyt heidän ollessa isompia kaikki on ollut niin ihanan helppoa. Ei ole tarvinnut pakata vaippaa ja varavaatetta vahinkojen sattuessa tms. Nyt kaikki tulee muuttumaan!!!

Kohta me emme enää ole vain me kolme, vaan meistä tulee neljä..Minä ja lapset. Meidän perhe. Pieni vauva ei ole koskaan vaikuttanut matkustamiseen, kun lapeni olivat pieniä, matkustelimme silloinkin. Mutta nyt tottuneena isompien kanssa reissaamiseen, tuntuu tämä jotenkin niin kauhealta. Aloittaa taas uudelleen yhden pienen räkänokan kanssa! Kuinka jaksan? Kuinka pärjäämme taloudellisesti? Kuinka pystyn jatkaman opiskelujani? Pienen lapsen kanssa ei voi opiskella ja tehdä töitä, aika ei vain riitä. Totaali yksinhuoltajalla on tässä asiassa paineita! Mutta tämä ei ole vielä ajankohtaista, joten siirrän sen stressin eteenpäin.

Nyt mieleeni tulee, kuinka puhua lapselle isättömyydestä..miltä se tuntuu tulevista isoveljistä, että heidän pikkusisaruksensakin on isätön. Minusta se tuntuu niin surulliselta. Huh, minun lasteni elämästä puuttuu se miehen malli. Sen pysyvän mallin jos jostain löytäisin heille, se riittäisi ja olisi niin ihana asia. Isää en ikävä kyllä saa heille edes tekemällä..mutta toivon, että lapsistani kasvaa vastuullisia tulevia vanhempia. Vanhempia, jotka eivät hylkää, vaan haluaa tarjota lapselleen/-illeen sellaista, mitä he eivät itse saaneet. 

Aion puhua lapsilleni heidän iseistään, kerron kaiken minkä tiedän (hyvät asiat) ja toivon, että se edes auttaisi pienesti luomaan lapsen omaa identiteettiään. Saisin lapset kasvamaan niin ehjiksi, kuin vain pystyn. Olen avoin heille ja valmis puhumaan isästä koska vain. Isä ei ole salaisuus, vaikka ei ole läsnä. Ehkä lapseni saavat myös jonkinlaista lohtua toisistaan, heidän isättömyys. Yhdistävä tekijä, ymmärtävän toinen toistaan paremmin. He eivät ole ainakaan yksin asian kanssa. Tällä hetkellä, kun tuntuu, että esikoiseni, joka ei näe enää isäänsä lainkaan (1,5-vuotiaana näki viimeksi, ei siis muistikuvia) ja tämä pikkuinen näkee isäänsä, mutta harvoin. Tällä hetkellä esikoiseni voi tuntea itsensä hieman oudoksilinnuksi :( Yksin täysin isättömyyden kanssa.

Olen kuitenkin onnellinen siitä, että olen saanut pidettyä perheeni läheisenä. Lapsilla ja minulla on hyvät välit, vaikka riitelemme, niin tiedämme, ettei se tuhoa perhettämme. Tämä uusi tulokas saa ihan mahtavat isosisarukset ja vaikka meidän perheessä ei ole isää (ja se välillä harmittaa) niin minä teen kaikkeni perheeni eteen.