Aika menee nopeasti eteenpäin. Tämän vajaan viikon sisällä olen tuntenut taas lukuisan tunteidenkirjon. Välillä olen ollut kauhuissani raskaudesta, on tuntunut niin väärältä olla raskaana. En tällä tarkoita tätä vatsassa kehittyvää lastani, vaan tämä tila, raskaus. Se tuntunut niin väärältä kokea yksin. 

Oloa ei ollenkaan parantanut äitini viikonloppuinen heitot: "Sähän saat jo tehtyä sterilisaation, ku sulla on kolme lasta". Juu, olen tätä itsekin aikaisemmin miettinyt, mutta se on MINUN päätökseni jos siihen päädyn. Ei kenenkään ajattelematon kommentti, se suoraan sanottuna loukkasi. Ja onko oikeasti järkevä tehdä vasta 30-vuotiaana sterilisaatio? Syynä vain nuo kusipää miehet, jotka eivät osanneet ottaa vastuutaan elämässä? Kusipäitä tulee vastaan elämässä, mutta pitääkö minun heidän takiaan tosiaan tehdä niinkin lopullinen päätös kuin sterilisaatio? Ei! Jos se on sterilisaatiosta kyse, niin se olisi heidän (lue; miesten) tehtävä, ei minun! Minulla on mahdollisuus löytää vielä joku mies, ja mahdollisesti saada lapsi (jos ja vain tämä mies pysyy elämäsä mukana!!!). Mahdollisuus on aina!

Kerroin myös äidilleni, kuinka pari miestä oli pyytänyt minua ulos, vaikka tiesivät raskaudestani. Siihen äitini sanoi: "Helppoa pillua ne haluaa, ei tartte ainakaan pelätä raskaksi tuloa". Totesi kommentin jälkeen sanoneensa ehkä hieman rumasti. Olin jotenkin aluksi niin järkyttynyt hänen kommenteistaan, etten oikein reagoinutkaan niihin mitenkään. Vasta kotiin tullessani sanat alkoivat vasta kiehumaan päässäni! Kuinka idiootti voikaan olla, että tuollaisia voikaan sanoa!!!

Vaikka onni miesten kanssa onkin surkea, hänenä pitäisi päänsä kiinni. Näin lapsuudessani /nuoruudessani hänen huonon suhteensa niin läheltä. Sain syyt niskoilleni kaikesta, siitä että hengitinkin samaa ilmaa. Mies ei tykännyt minusta lainkaan, haukkui minua hulluksi, kun sairastuin masennukseen teininä ja jouduin siitä sairaalaan. Asuimme saman katon alla, mutta emme koskaan puhuneet mitään. Elämä oli yhtä riitaa ja nälvimistä, päätin, etten koskaan jäisi huonoon suhteeseen! 

Tosin en ole edes saanut hyvää ihmissuhdemallia..en koskaan oppinut sitä. Oma isäni oli/on työnarkomaani, joten aikaa hänellä ei ollut minulle ja "isäpuolen" kanssa välit olivat mitkä olivat, herkkänä imin niistä miehenmallit, jotka ovat seuranneet minua siitä lähtien. Työnarkomaaneja, epävakautta, minua syytteleviä, itseään pönkittäviä, itsekkäitä.. Olen huomannut tuon saman kaavan joka kerralla (jälkeenpäin)..yhtenäisyyksiä jokaisessa miehessä on ollut. Muutosta olen myös yrittänyt kovasti tehnyt..mutta se ei ole niin nopeaa, kuin sen haluaisi :D Se on minusta kiinni kuitenkin :)

Tosin tässä ajansaatossa, kun pääsin muuttamaan omaan kotiin ja lasten syntyessä, on tuo "isäpuoli" ja oma isänikin muuttunut minua kohtaan suopeammiksi. Ja muutoinkaan en kanna heille kaunaa tms. Yritän ymmärtää heitä, ei heidänkään elämä helppoa ole ollut. 

Palaten epämukavaan olotilaan raskaudesta, se on ollut yllättävän vahva olo. Se itseasiassa säikäytti minut, koska tämä olio on kuitenkin jo vienyt sydämeni. Ristiriita on kauhea tässä vaiheessa :(

Viikonloppuna tapahtui muutakin, kuin nuo ihme heitot. Pääsin lähtemään ystäväni kanssa ulos syömään, mukaan tuli muutama muukin hänen ystävistään. Kaikki sinkut kasassa ystävänpäivänä :D Söimme ja juttelimme monen tunnin ajan. Se oli itseasiassa hauskaa. Syönnin jälkeen menimme karaokebaarin puolelle jatkamaan iltaa, itsekin päädyin ottamaan seuraksi kokiksen. Sen juotuani alkoi yhtäkkiä päässäni tuntumaan oudolle. Mietin jo mielessäni, kuinka tarjoilija olisi pistänyt jotakin myrkkyä juomaani :D Kaikki alkoi tuntumaan niin kaukaiselta, korvissani alkoi soida ja näkökenttäni huononi, tuntui kuin pyörtyisin. Olotilaa kesti yllättävän kauan aikaa..ystäväni jo kysyi pitääkö soittaa ambulanssi. Mutta pikkuhiljaa oloni alkoi rauhoittua ja pystyin jälleen olemaan normaalisti.

Juttelin ystäväni miespuolisen kaverin kanssa, hän kertoi erostaan ja kyseli kiinnostuneena minun tilanteestani. Pyysi minua facebook-kaveriksi jo paikanpäällä. Hänen kanssaan oli kiva jutella. Ilta alkoi käymään kuitenkin minulle jo liian pitkäksi, joten hän tarjoutui soittamaan omalle juoppokuskilleen, joka veisi minut kotiini. Itse hän jäi vielä viettämään iltaa muiden kanssa. Seuraavana päivänä sainkin häneltä yllätyksenä kutsun lähteä syömään joku päivä hänen kanssaan. Noo, uudet kaverit/ystävät eivät ole koskaan pahitteeksi :)

Outo epämääräinen olo kuitenkin jatkui maanantaillekin, en oikein ollut varma pystyisinkö nauttimaan sittenkään raskaudestani. Kävin salillakin, tuntui kuin ihmiset olisivat katsoneet minua..mutta se nyt oman pään kehittämää illuusiota :D Se oli itseasiassa ihana tehdä pieni muotoinen treeni ylävartalolle, kuinka olen voinut unohtaa, kuinka ihanaa salilla käyminen onkaan? :D Toivottavasti pystyn loppuraskauden käymään siellä hyvin, ainakin olen huomannut, ettei salitreeni ole niin pahitteeksi, kuin esim. kävely. Se aiheuttaa jos jonkinlaista vaivaa jo nyt.

Yksi miespuolinen kaverini oli jo jonkin aikaa "pommittanut" minua viestein, eikä maanantai ollut poikkeus. Hänen kanssaan itseasiassa minulla oli pitkän aikaa seksisuhde eroni jälkeen (yhdenillan jutut ei ole koskaan kiinnostanut minua. Siihen elämän vaiheeseen hän oli mahtava seura vielä podetessani sydänsuruja). Lopulta seksi alkoi pikkuhiljaa kadota, ja aloimme enemmän viettää aikaa yhdessä ilman seksiä iltaisin. Katselimme vain sulassa sovussa leffoja tai sarjoja.

Hän ei tiennyt raskaudestani..

Hän halusi nähdä. Yritin kierrellä ja kaarrella vastauksen kanssa, olen aina tykännyt hänen seurastaan, joten en halunnut kieltäytyäkään näkemisestä. Lopulta kuitenkin rohkaistuin ja kerroin hänelle tilanteestani. Hän otti sen todella hyvin, ei säikähtänyt. Ja tuli minun kanssa viettämään aikaa illalla. Hymyillen katseli mahaani ja piti välillä kättään mahani vieressä ja kyseli pikkaisen raskaudesta mm. sukupuolesta. Hänen hyväksyvä asenteensa sai jotenkin tuon ikävän olon kaikkoamaan tästä raskaudesta taas vähäksi aikaa. Tarkkana jätkänä hän myös kommentoi rintojani, kuinka ne olivat kasvaneet paljon :D En ottanut sitä pahalla, se oli hänen suustaan kiltisti tarkoittu lause.

Hmm..en saanut miestä raskauden ajaksi jakamaan tätä odotusta kanssani. Mutta nyt olen saanut eri miehiltä erilaisia "kiinnostuneisuuksia" raskaudestani. Yksi miespuolinen haluaa nähdä mahani kasvua kuvissa :D ihan vaatteet päällä, ei mitään pervoa :D Toinen taas kysellyt kuinka olen voinut raskaana ollessani ja tarjonnut kauppa-apua sitä halutessani. Ja kolmannelta saanut hymyn huulille ja sellaisen avoimesti hyväksyvän tunteen kohdannut. Vaikka he ovat vain kaverimielessä minua kohtaan, niin se miehen hyväksyntä jotenkin on niin vahva tässä asiassa! Se vie pitkälle, se ei lyttää. Eihän tämä ole sama, kuin se oma mies ja raskaus ja yhdessäolo. Mutta eihän minulla ollut edes miestä ennen tätä raskauttakaan :D Pelkkä omassa päässäni kehkeytynyt päiväuni oudon työnarkomaanin kanssa :D

Eilen iltainen yhdessä olo tuon kaverin kanssa, sohvalla vain maaten sovussa..väsyneinä, olihan kellokin niin paljon. Se herätti sen kaipuun mitä kaipaan, yhdessäoloa miehen kanssa. Kuinka olisikin ihana maata illalla sohvalla välillä jutellen jostain ja toinen välillä ottaisi huomioon vatsani (innostua touhukkaista potkuista). Se, ettei aina tarvitsisi olla yksin. Tämä on välillä niin raastavaa.

Auttaisiko se kärttyisyyteenikin? En ymmärrä itseäni!! Miksi minun pitää olla niin kärttyinen koko ajan?? Miksi hermojen pitää palaa niin nopeasti ja ärräpäitten lennellä minkä keretä??? Esikoisenikin sanoi minulle, että olen tarpeeksi iso olemaan haukkumatta!!! Miksi minun pitää koko ajan huudella töykeyksiä niin lapsillenikin kuin mumista itsekseni??? Mikä minua oikein vaivaa??? En tykkää tästä puolesta laisinkaan!!! Tämä on niin henkisesti tuskaista itselleni, saati omille lapsillenikin!!! Paska äiti!!! Minä siis!!!

Yritän ja yritän hetki kerralla elämistä, mutta silti nuo raivonpuuskat yllättävät minutkin!!! Masennuksessa minulla oli näitä raivokohtauksia..mutta en ole masentunut, vaikka olotilani vireystila onkin alavireisempi. Ehkä tosiaan tämä kokonaisuus mitä tällä hetkellä koen on vain niin suuri, että olen tunteittenikin kanssa ihan sekaisin (selväähän se on). Huouuuuh, kunhan oppisin selvittämään ne ilman, että lapset kärsisi niistä :/ En meinaa halua olla tällainen äiti!

Ehkä tämä tästä, täytyy vain alkaa useammin laskemaan sataan, ennen kuin raivoaa. Helpommin sanottu, kuin tehty..varsinkin näin impulssiivisena ihmisenä :D Mutta ei se tarkoita, ettenkö pystyisi siihen. Se tarvitsee vain enemmän harjoitusta! Itseään voi aina kehittää :D Eiköhän tämä tästä, pikku hiljaa.. 

Ei saa vain antaa itsensä stressata turhista asioista..kaiken tämän suuren lisäksi. Koska se aiheuttaa vain ylitsevuotoa. Tänään meinaan olen kauhistellut vaunukaupoillakin, kuinka suuren virheen olen tehnyt vaunujen kanssa, jotka ostin jo tammikuussa :D Minun pitää vain hyväksyä se, että olen ne jo ostanut. Se oli osa hyväksymisprosessia, osa ymmärtämistä, osa raskauden konkretisointia. Ne ovat hyvät ja palvelevat sen ajan, jonka niitä käytän. Kaiken lisäksi tiedän, etten tule niillä menemään kuin maksimissaan vuoden ajan. Sen jälkeen haluan hankkia uudet rattaat. Olisin jo nyt ne ostanut, mutta niiden käyttöikä alkaa vasta puolesta vuodesta :) 

rv 23+4