Kurkkuoireet ovat pahentuneet huimasti. Joskus olen turvautunut pitämään epipenin vierelläni. Vaikkakin tiedän, että tämä kaikki on pelkkää närästystä..ja henkista pahoinvointia. Siltikin pelko allergiakohtauksesta on niin suuri ja todentuntuinen. Yhtenä yönäkin heräsin siihen, kun tuntui kurkussa todella ikävältä. Olin aikaisemmin päivällä syönyt pari minttusuklaata ja siitä alkaneet kurkkuolot saivat minut jännittyneeseen tilaan. Olenko suklaalle allerginen sittenkin? Vaikka samaan aikaan osa minua yritti sanoa, että minttu ja suklaa ovat refluksista kärsiville paha kombo, närästys taattu! Kurkistin kurkkuuni ja olin näkeväni pienemmän nielun reijän. Päässä alkoi huippaamaan. Kun menin keittiöön ottamaan kaapista allergialääkettä (ihan varmuudeksi), vahvaa kortisoonia. Tunsin kuinka jalkani tärisivät ja mietin, tässäkö tää nyt olisi. 

Pelko, niin todellinen. Kuinka olen oikein tähän tilanteeseen mennyt, että pelko vie minua mukanaan? En enää uskalla pahemmin mitään syödä. Huomaan, että olen alkanut laihtumaan. Minulla ei ole oikeastaan edes nälkä ja miksi söisinkään, kun olot ovat niin kauheat sen jälkeen. Vedän aamuin ja illoin enterotabletteja nätästykseen tai siis tähän kuivaan kurkkuun, jossa tuntuisi olevan limaa. Kurkku tuntuu oikeastikin siltä, että se olisi turpoamassa umpeen. Kieleni on kipeä. Liikutan sitä edestakaisin suussani (stressi) ja puren hampaita kovasti yhteen. Leukani on niin kipeänä!

Olen kiukkuinen paljon, olen ollut keskimmäistä poikaani kohtaan todella kohtuuton. Olen miltein jättänyt hänet oman onnensa nojaan. Hän viihtyy todella paljon äitini luona ja olen hänen antanut olla siellä. On ollut helpompi vain antaa olla, kuin oikeasti ajatella järjellä tilannetta. Hän viihtyy äidilläni, mutta uskon, että hän haluaisi olla kotonakin. Mutta kokee itsensä tervetulleeksi enemmän äidilläni, kuin omassa kodissaan :( Olen ollut niin etäinen häntä kohtaan, ihan huomaamattani. 

Kuopus..siirtyi keskimmäisen rooliin. Jo se on lapsella kova paikka. Ja nähtävästi minäkään en halunnut/jaksanut nähdä sitä, saati itse ajatukseen sopeutua. Niin paljon haleja ja pusuja tytölle. Mutta entä keskimmäinen? Kaikki ne pelot ja kiukut..olisiko niistä voinut päästä pelkällä yhdessäololla? 

Pojan pelkokausi on todella paljon laimentunut. Vielä pelkää pimeää ja yksinoloa aavistuksen. Mutta niin meillä kaikilla on pelkomme..en itsekään tykkää pimeästä. Niiden kanssa vain täytyy oppia elämään. Ja uskon. että ajan kanssa nuo vähäisemmätkin pelot tasaantuvat. Paljon on nyt alkanut kiukkuamaan, mutta heti kun olen mennyt juttelemaan ja/tai halaamaan, niin on poika heti leppynyt. Kerrankin, kun pojat sai pelata kännyköillä ja peliajan loppuessa pyysin laittamaan kännykät pöydälle. Keskimmäinen alkoi uhoamaan, ettei sitä laittaisi mihinkään. Ja meni piilottamaan puhelimen. Pyysin moneen otteeseen häntä laittamaan kännykän pöydälle, mutta mitään ei tapahtunut. Mietin hetken (en halunnut itse alkaa riehumaan siinä sillä hetkellä) ja menin hänen viereen ja halasin kovasti ja pyysin nätisti, voisiko hän nyt laittaa kännykän pöydälle, että ei olisi kiva menettää huomista peliaikaa tälaisen takia. Halauksen saatuaan sanoi: "No nyt saat tän kännykän, ku teit noin". Ja kävi hakemassa puhelimen minulle. 

Esikoisesta huomaan, kuinka paljon hän haluaa  olla kotona. Hän on tullut minun kanssani jopa kauppaan! Tai muutenkin viettää kanssani aikaa olohuoneessa, olemme pelanneet yhdessä paljon korttipelejä ja lautapelejä. Hän jotenkin kaipaa seuraani. Ja täytyy olla tästä onnellinen, sillä vielä tulee päivä, kun minun seurani ei todellakaan kiinnosta.

Vaikka keskimmäisellä on hieman mustasukkaisuutta siskoaan kohtaan, hän kuitenkin halittelee ja pussailee paljon. Haluaisi kauheasti pitää sylissä, mutta kovin on kovakouraista (tarrautuu niin kovin halailemaan, rutistelamaan niitä ihania poskia yms) ja ei_niin_vakaata sylissä pitämistä, että tyttökään ei aina oikein tykkää ja alkaa itkemään. Esikoinen taas riisuu ulkovaatteet joka kerta, kun tulen tytön kanssa ulkoolta. Se, jotenkin niin suloista, kuinka hän on omaksunut homman itselleen ja tulee jo ulko-ovelta ottamaan siskon syliinsä. 

Minun perheeni. Minun täytyy tehdä tämän eteen töitä. Keskimmäinen on saatava liitettyä henkisellä tasolla tähän takaisin. Minun on myös saatava itselleni apua, edes jotain pientä. Olen pääni kanssa ollut nyt yksin ja nähtävästi en vain kestä elämän pieniä yllätyksiä. Kehoni huutaa jo kovalla syötöllä apua. Sitä on nyt sitten haettava.

Elämän yllätyksellisyydestä..Olin tänään lukemassa tytölle satua, kun huomasin puhelimeni soivan. Äitini soitti. Vastasin. Puhelimen toisessa päässä kuului tätini miehen ääni. Olin ihmeissäni. Sekoiliko puhelimeni? Miksi mies soitti äitini puhelimesta? Eikö äitini pitäisi olla töissä? Erilaiset kysymykset risteili heti päässäni, ihmettelin myös miksi tuo ääni oli niin vakava. "Mummi on nyt siirtynyt ajassa ikuisuuteen..". "Hän on nukkuessa kuollut tänä aamuna..". -"Ai oikeestiko?" , oli minun fiksu kysymykseni. Samalla mietin oliko tämä joku pilapuhelu ja kuinka minun pitäisi reagoida asiaan. Lopulta aloin ymmärtämään asian todellisuuden, ainakin osan siitä. Tunsin kuinka kyyneleet alkoivat valua poskilleni..samaan aikaan pojat tulivat kotiin koulusta. Sain lopetettua puhelun ja mietin mielessäni, koska olisi paras aika kertoa lapsille. Puhelun lopetettuani, he olivat ihmeissään itkuisuudestani. 

Päätin kertoa heille heti. Esikoinen hämmentyi ja kysyi: "Kuka meijän suvusta on nyt vanhin?". Keskimmäinen taas puhkesi itkuun. Menimme hetkeksi sohvalle ja juttelimme pikkaisen asiasta. Huomasin, kuinka esikoinen meni kännykkänsä suojiin. Keskimmäinen taas otti siskonsa syliinsä ja katsoi jonnekin tyhjään. Päivän aikana keskimmäinen puhkesi kyyneliin pariin otteeseen. Illalla alkoi vielä kyselemään, kuinka mummi oli kuollut jne. Kerroin kaiken minkä olin kuullut tätini mieheltä ja äidiltäni. Poika kuunteli kiinnostuneena, mutta hetkeä myöhemmin taas purskahti itkuun ja sanoi, kuinka ei enää ikinä tulisi näkemään isomummia. Se oli jotenkin niin surullista. Illan aikana pariin kertaan purskahti itkuun ja meitti, kuinka mummi ei tulisi meitä näkemään. Jokaisella kerralla otin hänet halaukseen ja kerroin enkeleistä, taivaasta, sieluista ja siitä, kuinka mummi olisi aina meidän sydämissä, muistoissa mukana. Lupasin, että olo alkaisi helpottaa.

Kerroin vielä sängyssä loikoillessamme (luen iltasadun poikien sängyssä joka ilta, niin, että me kaikki olemme siellä. Myös tyttö kuuntelee innoissaan satua joka kerta..tai katsoo kirjan kuvia), kuinka ihmiset kukin eritavalla surevat. Kun annoin esimerkin ihmisistä, joista ei surua ulkoapäin näe, mutta sisimmässä tuntuu. Esikoinen katsoi minua ja sanoi: "Niin". Kuin myöntääkseen, että kyllä hänelläkin oli tunteet, vaikkei niitä niin esille tuonut, kuin pikkuveljensä.

Oma olo on kovin pöhnäinen. Ymmärrän, että mummi on poissa. Mutta olenko sitä täysin sisäistänyt? En usko. Hän on ollut todella tärkeä ihminen elämässäni. Vietin koko lapsuuteni hänen kanssaan. Hänen kuolemansa itkettää ja surettaa. Mutta samaan aikan ajattelen, kuinka hienon ja pitkän elämän hän sai elää. Hänen pää ja keho toimi loppuun saakka. Tuollaisen vanhuuden minäkin haluaisin, jos saisin päättää. Hän pärjäsi kotona loppuun saakka. Me sukulaiset kävimme häntä moikkaamassa, hän ei ollut siis yksin. Hän ehti nähdä kaikki minun lapseni <3 

Näimme kaksi viikkoa sitten, hän vaikutti niin hyväkuntoiselta. Halusi paljon pidellä tyttöä sylissään. Tuona kertana en ottanut heistä yhteiskuvaa :( Muistan kun olimme lähdössä, hän istui tuolin käsinojan päällä. Menin halaamaan häntä. En olisi uskonut, että se olisi ollut viimeinen halaus. Viimeinen kerta, kun näin hänet. Nyt minun mummini on poissa.

Tytär 7kk (+9pv)