Tämä joulukuu on ollut kiireinen. Ei sen takia, että olisin stressipäissäni miettinyt ja juossut pitkin kyliä jouluhössötysten mukana. En ole stressannut joulua lainkaan. Kaikki menee painollaan, olen pikkuhiljaa ostellut lahjoja..vielä muutama ostos ja kaikki on valmista. Olen ollut kiireinen muista asioista..olen nähnyt kavereita, olimme myös tuolla ulkomaanreissullakin. Se oli aivan ihanaa.

Lennot meni tytön kanssa todella hyvin. Hän vain oli.

Neuvolassakin tytön tarkkailevaan ja hiljaiseen olemukseen on sanottu, hänen luonteen mahdollisesti olevan tarkkaileva. Ja sitä hän onkin..todella rauhallinen, katsoo todella tarkkaan ympärillä tapahtuvia asioita koko ajan, ei valita, ei päästele kauheasti ääniä. Katsekontaktia kuitenkin ottaa koko ajan ja nauraa/hymyilee paljon. Ryömii minkä kerkee, joudun koko ajan siirtämään häntä muualle. Nyt Joulun alla, meidän joulukuusi kun on oiva kohde jonne mennä vähän kokeilemaan oksia ja rapistelemaan muutamia lahjoja sen alapuolella. Joinakin kertoina olen sanonut leikkisästi "Eipäs mennä sinne", niin siihen sopivasti katsonut minua ja vääntänyt suunsa valtavaan hymyyn ja samalla koskettanut oksistoa. Vaikka tuskin hän on vielä ymmärtänytkään puheitani, niin tuntuu tytössä olevan samankaltaista "villeyttä", kuin pojissa oli vauvoina :D

Nousujen ja laskujen aikoina lentokoneessa, hän kuin itse aisti, että olisi aika syödä. Samaan aikaan vaipui johonkin ihme unipöhnään ja kun lasku/nousu oli ohi heräsi pöhnästään ja lopetti syömisen. Hassua. Tullessamme kotiin päin, se oli päivälento, huomasin kuinka se paikallaan kykkiminen oli puuduttavaa myös tytöstäkin. Hieman alkoi kasvoista näkymään ärtymys, mutta rauhoittui heti kun esikoinen antoi paikkansa siskolleen (painui itse lattialle makoilemaan). Tyttö makoili innoissaan vatsallaan.

Aurinkoa piisasi, se lämpö, valo ja ne ihmiset! Aivan ihanaa. Pääsimme jopa shoppailemaan, ostelin itsellekin vaatteita..kerrankin käytin rahoja itseni vaatetukseen, enkä aina vain lasten. Kävimme pienessä huvipuistossa, söimme hyvin ja paljon (turvotusta vai läskiäkö tää on, mitä siltä reissulta tullut), kävimme rannalla, uimme. Pojat pelasivat paljon jalkapalloa rannalla, tyttökin pääsi tutustumaan rantahiekkaan. 

Ennen tuota reissua tapani mukaan taas kirjoittelin tytön mummille kuulumisia. Näin hänen nähneen, mutta mitään ei tullut takaisin. Tuntui inhottavalta. Vaikka tiedänkin, etten voi häneltä vaatia mitään, niin silti tuo satuttaa. Seuraavana aamuna huomasin tyttärelläni pilkistävän pienenpieni hammas ikenestä läpi. Koin valtavaa hinkua kertoa siitä eteenpäin. Koen kauheata hinkua kertoa tuolle mummolle kaikki tytön uudet jutut. En tiedä mikä siinäkin on. Laitoin vielä yhden kuvan mummolle, jossa kerroin hampaan näkyviin tulosta ja kerroin, etten enää tulisi häiriköimään heitä.. (sillä siltä tuo tuntui). Hän vastasi, että en häiritsisi. Hänestä olisi ihana saada tietää tytöstä kuulumisia ja nähdä kuvia, sekä olisimme ajatuksissa päivittäin kuulemma.

Kerroin kuinka tuntui turhalta kirjoittaa "yksinpuhelua". Enkä halua tyrkyttää tyttöä turhaan kenellekään. Sillä hän on oikea ihminen, joka on arvokas ja tärkeä, vaikkei isä haluakaan häntä elämäänsä mukaan. Tyttäreni ansaitsee ympärilleen ihmiset, jotka oikeasti välittävät ja ovat kiinnostuneita. yms.

Hän kertoi hiljaisuuteensa syyksi. olevansa huono kirjoittamaan ja kuinka tyttäreni kiinnosti ja olisi tärkeä. Annoin asian olla. Se sai riittää.

Laitoin myös viestiä tuolle 2-vuotiaan (tyttäreni isosiskon) äidille, kerroin tyttärestäni. Ja siitä, kuinka isä salailee tytärtään..kerroin jopa senkin, etten tosin hänenkään tyttärestä ollut kuullut, kuin vasta myöhemmin muita reittejä. Mitään tuo nainen ei vastannut..näyttäisi siltä, että viestiä ei ole luettu. Mutta uskon hänen lukeneen sen. Jättänyt vain huomioimatta.

Eilen taas pyörin koneella..halusin kovasti etsiä tuon vanhemman isosiskon äidin. Halusin hänenkin tietävän. Minun lapseni kun ei ole mikään salaisuus!! Olin jo luovuttanut etsinnöissä. En tiennyt mitä etsiä enää, olin kaikki käynyt läpi. Kunnes yhtäkkiä löysin profiilin, jonka olin jättänyt huomioitta monesti. Kurkistin kuitenkin sen profiilin taakse ja tunnistin heti tyttäreni isosiskon. LÖYSIN!

Naputtelin melko lyhyen viestin, tunsin kun sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Kerroin, kuinka olin arkaluontosella asialla liikkeellä, mutta mielestäni hänen kuuluisi tietää. Olisihan meidän lapset sisaruksia keskenään (itse ainakin haluisin tietää jos lapsillani olisi sisaruksia kuljeksimassa maailmalla). Menin nukkumaan. 

Kännykkäni päästi oudon äänen, oli pimeää..katsoin kelloa. Ei ollut edes aamu kuusi, olin saanut viestin tuolta naiselta. Hän pyysi anteeksi, oli sanaton, mutta ei yllättynyt. Pyysi voisimmeko puhua puhelimessa. Vau, ensimmäinen joka ajatteli minusta, että olisin ihminen! Enkä mikään kuvia ja kirjoituksia syöttävä kone. Hän halusi puhua minun kanssa ihan oikeasti. Tietyntyylinen helpotus pyyhkäisi sisimpäni, vaikken tiennyt mitä asia koskisi tarkalleen.

Niinhän siinä meni, etten saanut unta millään enää. Pyörin ja hyörin sängyssä, tuntui kuin aivoni olisivat olleet ylikierroksilla. Väsytti, mutten saanut unta. Päähän alkoi sattua, olinhan nukkunut vasta 3 tuntia. Oma syy, mitäs menin nukkumaan niin myöhään! Lopulta kuitenkin sain nukahdettua ja havahduin hereille hieman ennen kymmentä.

Puhuimme puhelimessa hyvän tovin. Sain kuulla tyttäreni isästä ikäviä asioita..jokseenkin ne eivät yhtään hätkähtäneet minua. Kaikki se mitä olin ajatellut päässäni ja pähkäillyt on totta ja vielä enemmän. Tuo nainen muistaa minut. Olen yksi niistä naisista joiden kanssa tämä mies jutteli vuonna 2008, vaikka hän oli suhteessa! Miehelle ei riitä yksi nainen, eikä kaksikaan. Hän on kunnon mieslumppu! Hänellä on koko ajan menoa. Hän tekee paljon työtä, mutta kaikki ei ole ylityötä. Hän valehtelee, mikään hänen puheistaan ei ole totta. Kaikki on satua. Hän on jonkinlaisessa suhteessa tuon 2-vuotiaan tytön äidin kanssa. Tämä tekee minusta toisen naisen. Vai olenko kolmas nainen? Vai peräti viides? Sitä en tiedä. Eikä sillä ole enää väliä.

Olen raskausaikana jo käynyt tuon kauhistuksen, kun epäilin olevani toinen nainen. Enää sitä tunnetta ei tarvitse tuntea. Asia ei enää järkytä. Se on loppuunkäsitelty.

Mies kuulemma on aikamoinen ongelma. Todella itsekäs..sen olen kylläkin huomannut. Isäksikään häntä ei voi oikein kutsua. Kaikki hänen omat asiansa on tärkeämpiä, kuin omat lapset. Aikaa ei löydy, kuin todella harvakseltaan. Eikä silloinkaan vietä tyttärensä kanssa aikaa, vaan antaa tuon mummon hoitaa. Ja miehen luonnehdinnasta huomasin narsistisia piirteitä..juu, kyllähän meillä kaikilla on niitä piirteitä persoonassamme. Mutta tämä kuulosti vähän sairaalloisemmalta, kuin normaalisti..tämä tietenkin vain tulkintaa toisen keromisesta. Mutta onhan hän antanut jo aikamoisen kylmän vaikutelman itsestään.

Asuu paljon vanhempiensa luona. Ei oikein omassa kodissaan viihdy. Aikuinen mies! Taitaa omatunto (jos sellaista on) tai jokin kolkuttaa. Ja yksinollessahan se vasta alkaakin kiusata. 

Asiat jotenkin loksahtelivat paikalleen. Ehkä tajuan pikkuisen tuota mummiakin, ehkä en. Ei sillä niin väliä. Jatkan hänelle kirjoittamista ja kuvien lähettämistä. Se on vähintä mitä voin tehdä. En ole ilkeä, en halua että minut muistetaan sellaisena. Ja minun tehtäväni on olla tyttäreni etujen valvojana. Me emme mitään menetä tässä, että mummi saa lapsenlapsestaan tietoja. 

Enää en edes haaveile villeimmissä unelmissanikaan, että isä tulisi tyttärensä elämään mukaan. Isää ei ole. Se ei satuta, olen saanut niin paljon tietoa isästä, olen nähnyt hänen käytöksensä, olen saanut kaiken. Tarina päässäni alkaa olemaan kokonaan valmis. Oen valmis kertomaan tyttärelleni hänen isästä, joka ei ole elämässä mukana. En hauku häntä, kerron asiat kuitenkin totuudenmukaisesti, etsien myös niitä hyviä asioita. Lainaten niitä satuja, joita hän vuosien ajan syötti päähäni. 

Tuon isosiskon äiti kertoi, että hänen pitäisi vielä sulatella asiaa. Sillä jossain vaiheessa hänen tyttärensä saisi kuulla tyttärestäni..omasta pikkusiskostaan. Hän halusi myös puhua isän kanssa..hih, tuleekohan jotain "kivaa viestiä" joku päivä häneltä, kun salaisuus alkaa särkymään :D

Oli helpottava kuulla, ennen kun lopetimme puhelun. "Sä kuulet vielä musta". Vähän niin kuin, "En jätä sua tähän yksin". Ehkä jonakin päivänä menemme kahville ja tutustumme. Juttelemme asiat halki. Ja ehkä joku päivä tyttäremme kohtaavat ja saavat tietää toisistaan. Ehkä tämä isosisko on se tarpeellinen linkki identiteetin rakentamiseen. Ehkä. Kaikki on vielä epävarmaa, mutta jotenkin niin toiveita herättävää. 

Isää en osaa vieläkään vihata. Säälin vain häntä, kuinka hän omalla käytöksellään pilaa koko ajan omaa elämänsä pohjaa. Yrittäen saada palikat pysymään kädessä, tajuamatta, että palikat on jo aika päiviä sitten tippuneet. Vain muutamaa palikkaa lujasti pitäen..kunhan kulissit vain pysyy pystyssä. Mutta totuushan on se, että tulee päivä, jolloin nuo viimeisetkin palikan rippeet tippuvat. Show on ohi. Oliko kaikki sen arvoista? 

Niin surullista. Mieleeni pakosti tulee ajatuksia, miksi ja miten hänestä kasvoikaan tuollainen mies. Ei kuitenkaan ole minun tehtäväni sitä sen enempää miettiä. Oli syyt mitkä tahansa, niin ne on tuon miehen vastuulla hoitaa. Koska itse olemme vastuussa omasta elämästämme. Nyt vasta ymmärrän sen sanonnan. Joskus aikoinaan vihasin sitä, koska se tuntui loukkaukselta. Enhän minä ollut valinnut masennusta ja kuulee jostain sanonnan "Itse olet vastuussa onnestasi" tms diipadaapaa. Mutta piilee siinä lauseessa totuuden jyvänenkin.

Asenteella mennään eteenpäin. Sanotaan, että kaikki ei_niin_tunteelliset-ihmiset jyräisi alleen kaikki "kiltit" ja "voittaisivat" elämässä. Hmm..riippuu mitä katsoo voitoksi. Mielestäni kuitenkin parasta on pitää kiinni siitä hyvyydestä, kuin juosta pää punaisena sotimassa "heikot kyykkyyn"-periaatteella. Heikoksi en itseäni koe, vaikka välillä liian kiltti olenkin. Se voi jopa olla yksi minun vahvuuksistani.  

Nyt kun katson tytärtäni, hän on vielä rakkaampi minulle. Hän on arvokas, tärkeä ja rakas. Hänellä on mahtavat isoveljet, jotka rakastavat täysillä. Hänellä on ihana mamma, joka on ihan innoissaan, että meidän perheeseen syntyi tyttö. Hänellä on ihana täti, joka on kuin sulaa vahaa. Hänellä on pappa (isäni), joka on niin ihastunut tyttäreeni <3 Näytellyt tytärtäni jokaiselle kaverilleen moneen otteeseen ja sanonut (humalassa ollessa), kuinka tyttö on vienyt hänen sydämensä täysin. Tyttärelläni on myös keskimmäisen poikani suku <3 Tänään juuri näimme pikaisesti ja piaan menemme heille kyläilemään pidemmäksi aikaan. Tyttärelläni on muitakin tärkeitä ja rakkaita ihmisiä elämässään. Paljon enemmän, kuin monella muulla ihmisellä/perheellä, 

Vähän aikaa sitten oma isänikin humalapäissään tuli avauduttua minulle ja hänen jo eläkkeellä olevalle ystävälleen, kuinka "huono" isä onkaan ollut. Ystävänsä tuohon naurahti, että "Kuka meistä onkaan hyvä ollut. Työ on vienyt aika paljon mukanaan". Itse sain sanotuksi isälleni, ettei sillä ole väliä. Tärkeintä on tämä hetki, jollainen nyt on.

Hän oli minulle niin hyvä isä, kuin pystyi silloin. Nyt eletään tätä aikaa ja vain tällä ajalla on merkitystä. Turha itkeä menneitä, koska se ei auta. Nykyhetkellä voi saada paljon aikaan. Muuttamalla itseään, saa ympärilleen myös paljon muutosta aikaan. 

 

Tytär 6kk (+5pv)