(Kirj. perjantaina 16.10.2015)

Heräsin kovaan herätyskellon pirinään, "Perkeleen automaattinen herätys! Nyt on syysloma!". Sammutin herätyksen ja jatkoin nukkumista. Ei mennyt kauaa niin ulko-oveen jo koputettiin kovaan. Kuulin, kun keskimmäinen nousi sängystä ja juoksi ovelle, aukaisi postiluukun ja sanoi, syövänsä äkkiä aamupalan ja tulevan ulos. Nousin itsekin, autoin etsimään vaatteet ja laitoin pikaisen aamupalan, smootie ja leipä.

Menin vielä vähäksi aikaa lepäilemään tytön viereen, en enää osannut nukkua, Katselin vain tyttöä, kuinka pieni hän olikaan. Hetken päästä esikoiseni tuli myös katsomaan siskoaan. Ei mennyt kauaakaan, kun tyttökin heräsi ja pääsimme aamupalalle.

Päivä meni kotona möllöttäen. Keskimmäisen tultua kotiin, lähtivät pojat pelaamaan jalkapalloa melkein kolmeksi tunniksi. Itse jäin lepäilemään sohvalle. Jotenkin oli niin veto pois-olo. Tyttökin sattui ottamaan tuolloin pitkät päikkärit. Poikien tultua kotiin, tein ruoan. Olihan kello jo niin paljon..vaikken tuntenut nälkää niin syötävähän se oli! 

Annoin poikien pelata n.1,5h kännyköillään ruoan jälkeen. Itse vieläkin makoilin sohvalla ja höpöttelin tytölle. Lopulta päätin, että pakkohan minun oli päästä ulos. Ei koko päivää voisi olla kotona, ulkonakin kun oli niin kaunista. Sain ystäväni kiinni ja sovimme tapaavamme kaupoilla. Keskimmäinen lähti äitini luokse viikonlopuksi, pakotin esikoisen saattamaan veljensä bussipysäkille. Itse puin itseni ja tytön, lähdimme. Kannoin tytön koko matkan kauppaan. Hän ei aina oikein viihdy vaunuissa, eikä minua haittaa lainkaan hänen kantamisensa, mielelläni häntä sylissä pidän. Näkeehän sieltä "koko maailmaan". Silmät pyöreinä hän aina seuraa ympäristöään. Nytkin katseli tarkkaavaisena, samalla höpötin hänelle matkan aikana kaikkea mahdollista autoista puihin :D

Hän muutoinkin tuntuu tykkäävän, kun luen päivittäin hänelle paria kirjaa. Tuolloin hänen hengityksensä oikein vauhkoontuu, kun istuudun sohvalle hänen kanssaan lukemaan. Samalla hän yrittää tavoitella kirjan kuvia. Tosin joka kerta se ei oikein onnistu, koska ei ole mitään mistä ottaa kiinni. Mutta onneksi toisessa kirjassa sentään on juna, jota tunnustella koko sadun ajan. 

Ehdimme jutella ystäväni kanssa jonkin aikaa, oli jotenkin kivaa olla aikuisessa seurassa. Ja hänen jotkin sanat saivat minussa tuntumaan hyvälle. Hän osasi vain oikealla ajalla sanoa asiat. Tietynlainen toivo nousi sisuksiini tulevaisuutta ajatellen..se ei sattunut. Eikä oikeastaan mikään realisti/pessimisti (kumpaa se sitten onkaan) tällä kertaa tyrmännyt tuota toivoa. Toivo oli kuitenkin niin pieni, se ei ollut toivottu toivo..vain ajatuspieru. Ehkä jonakin päivänä asiat helpottuvat.

Kotiin tullessa, soitin esikoiseni auttamaan minua kantamusten kanssa. Hän laittoi ostokset jääkaappin ja painui suihkuun. Tyttö nukkui, kävin itsekin pikaisesti suihkussa. Tytön herättyä, toin hänet olohuoneeseen. Esikoinen nauratti siskoaan pörinä-äänillä. Tyttö nauraa kikatti ja alkoi itsekin pörisemään. Sen jälkeen kikatti taas hetken ja odotti veljen vastausta. Sisarusten pörinä-kikatus-hetki lämmitti mieltä. Puhuimme myös esikoisen kanssa miesmallista..en oikein muista miksi edes kyseinen aihe nousi pintaan. Kerroin, kuinka tärkeää on miehenmalli lapsen elämässä. Mietimme, ketkä olisi meidän poerheeseen sopivat miehenmallit. Johon esikoinen sanoi: "Sä oot hyvä miehenmalli" ja ratkesi nauramaan. Lopuksi vakavoitui ja nimesi muutaman sukulaismiehen.

Kello alkoi olemaan jo niin paljon, että aloimme katsomaan leffaa. Tosin siinä samalla tuli tytön kanssa höösättyä ja leikiteltyä (ettei tuosta leffasta oikein mitään irti saanut), niin minä kuin veljensä. Leffan loputtua, esikoinen raahasi olohuoneen sohvalle petarin, tyynyn ja peiton. Meni iltapesulle ja asettui "sänkynsä" jalkopäätyyn hetkeksi katsomaan. kuinka tyttö valtasi hänen nukkumapaikkansa. Hetken päästä tyttökin näytti selkeitä väsymisen merkkejä, olihan kello jo melkein puoli kymmenen. Syötin hänet ja hän nukahti. Halasin vielä esikoista ja laitoin tytön hänen viereensä, poika nukahti. Itse tulin läppärille sohvan kulmaukseen. On ihana katsoa, kuinka perheen nuorin ja vanhin lapsi nukkuu niin suloisesti vierekkäin <3

Tämä päivä siis on ollut suht hyvä, rauhallinen. Olen välillä miettinyt, jos kirjoittaisin tytön mummille jotakin, lisäisin vielä mutaman kuvan. Mutta olisiko siinä enää mitään järkeä? Hänestä ei ole kuulunut minun kirjoituksen jälkeen kahteen viikkoon. Pitäiskö minun vain antaa olla? Unohtaa täysin? Vai voisinko vielä yhden kerran laittaa tietoa ja kuvaa, ja jos tällöinkään ei mitään tule, niin annan lopullisesti olla. Sitten olen ainakin tehnyt kaikkeni, ja voin täysin hyvällä omallatunnolla lopettaa koko suvun höösäämisen ja unohtaa! 

Sillä tuon lastenvalvojatapaamisen jälkeen olen pystynyt taas jotenkin eri tavalla hengittämään. Asia on käsitelty, tyttö on tunnustettu. Tieto on maistraatissa. Isä tietää, hän on tehnyt päätöksensä pysyä poissa tytön elämästä. Minä olen 3,5kk ajan pitänyt mummiin yhteyttä viikottain. Kertonut tytön kuulumisia, lähetellyt kuvia ja muutaman videon. En ole ärissyt kellekään, olen hoitanut kaikki asiallisesti ja hyvässä hengessä..Olen siis tehnyt kaikkeni. Enempää minulta ei voi vaatia. Pallo on tuon suvun hallussa. Itse olen jo luovuttanut heidän suhteen (vaikka toivoa on aina siihen asti, kunnes kuolo korjaa). 

Luovuttaminen on vienyt tuskan pois. Emme tarvitse ympärillemme ihmisiä, joista on vain harmia. Ja harmia heistä on, jos käytös on noin ristiriitaista (mummi) ja töykeää sekä välinpitämätöntä (isä). Kiitos kuitenkin heille, nyt tiedän, kuinka itse en halua käyttäytyä jos ajaudun yllätyslapsenlapsen mummiksi. Ja pojat pistäisin kyllä siinä vaiheessa ruotuun, jos kehtaisivat lapsensa jättää (sama se ovatko aikuisia, niin elämässä on asioita, joihin voi puuttua ja sanoa vahvasti mielipiteensä!) :/ Vaikkakin heidän taustoillaan, tuskin niin kävisi ;) Mutta eihän sitä koskaan tiedä, kuinka elämä yllättää..

Hmm..tästä tuli mieleeni, kun pari päivää sitten keskimmäinen poikani yhtäkkiä kysyi minulta, miksi sisko ei näe isäänsä. Mietin hetken ajan, ennen kuin vastasin, "joidenkin isien joutuvan käymään tietynlaisen elämänkoulun isyyden kanssa. Ja jostkut eivät välttämättä siitä koskaan selviytyisi. Eivät olisi koskaan valmiita". Se riitti hänelle vastaukseksi, mutta sai hänet kauhistumaan, olisiko hän sitten koskaan valmis. Lohduttelin häntä, että hän varmasti olisi aikuisena valmis isäksi. Hän kun on jo neljä vuotiaana kertonut haluavansa paljon lapsia. Ja siskolleen lässyttää minkä kerkeää. Kerroin, kuinka hyvin hänellä menee jo pikkusiskonkin kanssa, että hänessä on niin paljon rakkautta, että olisi valmis isäksi aikuisena. Huolta ei olisi.

Niin, se on jo yli puolen välin lokakuuta. Marraskuu tulee piaan, kuin isänpäiväkin. Meidän perheessä nousee taas isä-aihe pintaan. Ja hyvähän se on puhua asioista, jotka mietityttävät. Se on päivä, jolloin meidän nelihenkinen perhe vietämme yhdessä aikaa. Ei ole mitään juhlan aihetta. On vain se ainainen kysymys, miksi isät lähtivät? Olen miettinyt jos tuosta päivästä tekisi tietynlaisen päivän, jota meidän perhe voisi juhlia. Ajattelemma vaikka jotain hyvää isättömyydestä ja juhlimme meidän perhettä? Sillä jokaisesta asiasta löytyy se hyväkin puoli..Tai miksi edes nostaa ylös isättömyys. Mehän voisimme vain juhlia meidän perhettä ja sillä selvä! Isänpäivä onkin meidän perhepäivä!

Mutta onneksi tuohonkin päivää on vielä aikaa..

Tytär 4kk