Päivät menevät niin nopeasti eteenpäin, iltaisin olen niin väsynyt, etten enää jaksa kirjoittaa edes olojani tänne. Olen saanut nyt hieman seesteisemmän kauden, en ainakaan ole niin kiukkuinen ja ahdistunut, kuin vielä vähän aikaa sitten. Äitini tullessa auttamaan minua vaatekaappien kanssa, sain heitettyä paljon kamaa pois. Keräsin myös paljon vaatetta ja verhoja uffiin vietäväksi tms. (jostain syystä olen niitäkin haalinut ison pinon, kun vielä muutama vuosi sitten vaihdoin sisustuksen väriä ainakin 4 kertaa vuodessa, sillä muutoin olisin kyllästynyt).

Nyt on niin ihana aukaista vaatekaapit ja vain katsoa sisältöä :D Siellä on siistiä :D Monesti asuntoni on siisti, mutta kaapit! Huh, sinne ollut helppo heittää kaikki tarpeeton. Poissa silmistä, poissa mielestä..Olen jopa laittanut pikkuisen olion vaatteita lipaston laatikoihin (sain siistittyä senkin) ja vaatekaappiin roikkumaan. Oii, ne on niin suloisia <3 Ja tuntuu vieläkin ihmeelliseltä päästä kohta jopa pukemaan niitä pikkuiselle.

Tänään yritin järjestellä muita tavaroita paikoilleen, mutta satuin löytämään yhdestä tavarapinosta vanhan päiväkirjani..aloin lukemaan sitä. Ehkei minun olisi pitänyt sitä aloittaa lukemaan, sillä vanhat muistot palasivat elävinä mieleeni. Lukiessani sitä kirjaa, pystyin samaistumaan itseeni melkein 8 vuoden takaa. Ne tunteet ja pettymykset..samat joita olen tämän raskauden aikana kokenut! Oli outoa lukea kirjaa, jota kirjotin odottaessani kuopustani..mieheni oli jäänyt kiinni pettämisestä, meidän riidasta, mikä päättyi eroon lopulta ja siitä yksinäisyydestä, peloista ja tuskan kasvamisesta sisimmissäni. Koko ajan lukiessani eteenpäin kirjaa, huomasin, kuinka tuskaisemmaksi kirjoitus vain kävi..

Siitä kuinka tiesin miedän suhteemme olevan kuollut, mutta silti se jokin toivo oli, että jotain muutosta tapahtuisi. Se epävarmuus isyydestä..ja kuinka se lopulta pojan ollessa 8,5vkon ikäinen poljettiin täysin maahan. Tuolloin vasta isä laittoi viestiä minulle, ettei aio ottaa vastuuta lapsestaan. Se kuinka rikki menin. En edes muistanut noita asioita, vasta kun luin ne tuosta päiväkirjasta..muistan ne hetket ja sen, kuinka säryin sinä hetkenä. Oli riipaiseva lukea, kuinka kirjoitus sen jälkeen vain paheni pahenemistaan..

Lainaus omasta tekstistäni kuopuksen ollessa sen 8,5vkon ikäinen: "Mut tosiaan aina kun toi ittesä tappaminen tulee mieleen, ni tajuan jonkun ajan päästä, että eihän mun pojat pärjää! Ensiksi ei niitten läsnäollessa voi tappaa itteesä..kuka noita kattois sit?? yms. Ni tavallaan sitä on pakko elää..sitkuttaa eteenpäin, vaikkei jaksaiskaan."

Kirjoituksissa paljon käyn kuoleman kanssa keskustelua, mutten sitä pystynyt koskaan edes oikeasti harkita. Poikien läsnäolo ja se rakkaus, jota koin (koen vieläkin) heitä kohtaan. Elin heidän vuokseen. Millään muulla ei ollut väliä. He ovat aina olleet syinä elämäni jatkumiselle.

Vieläkin kun yritän noita kirjoituksia lukea, tunnen kuinka tuo painava tuska iskee tajuntaani ja tunnen, kuinka kyyneleet alkavat valua poskilleni. Pitääkö minun käsitellä kuopukseni raskausaika uudestaan, että saisin lopullisesti rauhan? Vai onko tämä raskaushormoonin piikkiin menevää? Sillä tunnen apeuden jääneen sisimpääni..

Niin paljon samaa tunnetta luin tuosta vanhasta päiväkirjasta..monet kirjoitukset ja isättömyys pohdinnat olivat, kuin tätä päivää. Enkä ole päässyt asian kanssa yhtään pidemmälle.. :/ Vieläkin nuo samat ajatukset ja taas samankaltaisessa (en kuitenkaan samassa) tilanteessa :D Naurattaa, vaikkei se hauskaa olekaan.

Onneksi tässä tilanteessa en rakasta tuota isää..siis jos jotain positiivista tässä haetaan :D Tykkäsin hänestä todella paljon vain, ja aikaa myöten varmasti olisinkin rakastunut..Viimeksi sitä yksinjäämistä kuormitti vielä oman sydämeni särkyminen..vaikka onhan minun sydän tälläkin kertaa särkynyt. Eritavalla vain..pettymyksestä särkynyt. Lapsen puolesta särkynyt. 

Olio on ollut tämän päivän todella eläväinen vatsassani. Potkut ovat alkaneet jo sattumaan ja huomaa, että voimaa on tullut ja paljon. Kuinka ne voikaan jo nyt olla niin teräviä? Välillä ne tuntuvat niin epämiellyttäviltä, että irvistän. Tuntuu niin oudolta, epärealistiselta, että vatsassani oikeasti kasvaa jotain elävää. Ihan kuin en olisi sisäistänyt raskautta kuitenkaan kokonaan. Olenko todella raskaana? Tapahtuuko tämä todella minulle? Saammeko oikeastikin perheeseemme uuden tulokkaan? Olen ihmeissäni. Vieläkin.

Haluan uskoa, että tämä kerta on erilainen, kuin edellinen. Aika jolloin jouduin tuohon masennuksen verkkoon..ehkä sen takia sitä päiväkirjaa oli niin kauhea lukea, koska pelkään sen uusiutuvan. Se kun vain tuli, vaikka kuinka yritin taistella vastaan..Sillä kuka nyt olisi halunnut masentua, kun hoidettavana oli yksin vastasyntynyt ja 2-vuotias?!

Onhan tämä tilanne erilainen, enää meidän kodissa ei ole pieniä taaperoita, vaan kaksi kouluikäistä omatoimista poikaa. He eivät ole minussa niin kiinni, kuin pienet lapset. Heillä on jo omia vapauksiaan ja velvollisuuksiaan (koulu). Heistä voi olla apua mahdollisesti..heidän kanssaan voi jopa ihan keskustella asioista (paremmin kuin kaksi vuotiaan kanssa). Minun vankka kokemus masennuksessa takaa minulle hoidon mahdollisen masennuksen kohdatessa..ja tietenkin se, että osaan tunnistaa ne merkit, joista huolestua, niin henkiset kuin fyysiset oireet. Olen myös löytänyt "kohtalotoverin", jonka pelkkä olemassaolo tuo minulle lohtua. En ole yksin tällaisessa tilanteessa. Olisin tarvinnut hänet jo viime raskaudessa.

Yritän lohdutella itseäni ja ajatella positiivisesti..nähdä positiivisesti asiat. Mutta silti tunnen tuolla jossain mieleni syvyyksissä, kuinka minuun sattuu tuo miehen hylkääminen. MIksi hänen piti minut näin hylätä? Miksei hän olisi voinut olla edes jotenkin läsnä? En olisi odottanut häneltä mitään kihlausta tai mitään vastaavaa. Pelkkää olemassaoloa. Sitä, että olisimme yhdessä lähteneet tälle tuntemattomalle matkalle henkisesti. Hänelle olisin voinut vaikka välillä laittaa tietoa raskaudesta, olisimme joskus nähnyt ihan kaverimielessä ja jutellut kuulumiset tms. Henkistä tukemista. Mutta tämä totaalinen selänkääntäminen ja katoaminen satuttaa niin paljon. Se on niin kylmää. Voiko ihminen olla oikeasti niin kylmä? Ja kuinka minä tunnun löytävän aina nuo kylmät ihmiset? Ja miksi he tekevät niin vain minulle? Vai onko muitakin?

Alan epäilemään jo itseänikin, onko minussa oikeasti vikana jokin..kun kaikkien tuntuu olevan niin helppoa vain lähteä. Juu, tulihan tämä yllätyksenä, mutta tuli tämä yllätyksenä minullekin! Ei tuo mies ollut ainoa joka säikähti! Mutta hän oli ainoa, joka lähti pois. Itse en pystynyt vain lähtemään. Naiselle se on NIIIIIIN erilainen tilanne, mies ei sitä voi koskaan ymmärtää täysin. Tekiköhän oikein? Teinkö minä oikein? Tuohon minulla on vain vastaus omalta puoleltani..tein oikein. Tein miten parhaaksi näin ja mihin pystyin. Mutta ei se helppoa ollut. Mutta kuinka vaikeaa olisi miehen edes hieman ajatella omaa nokkaansa pidemmälle? Onko se silkka mahdottomuus?

Muistan vieläkin hänen kysyessään kerran oliko exäni nähnyt lastaan. Vastasin myöntävästi. Siihen hän sai sanotuksi, kuinka hyvä, että lapsi näki isäänsäkin. Hmm..ei tainnut ihan suoraan sydämestä tuo lausahdus tulla..Ainakin oma käytös riitelee hyvin paljon sen kuvan kanssa, mitä hän yritti itsestään luoda minulle. Tosin sekin usva on jo hälvennyt silmistäni kauan aikaa sitten.

Mies, joka ei edes tunnusta omaavansa kahta lasta (puhuu vain esikoisestaan). Ei edes silloin, kun kerroin raskaudesta! Vaan vaahtosi esikoisen vahingollisuudesta niin rajuin sanoin (taisi puhua tästä kohta 2-vuotiaasta tyttärestään oikeasti)..koskaan hän ei maininnutkaan tuosta pienestä tytöstä, josta tulee kohta isosisko. Isän käytös ei ole todellakaan ollut normaalia!

Samaan aikaan, kun kauhistelen hänen käytöstään, tunnen surua häntä kohtaan. Kuinka rikki tai eksyksissä ihmisen täytyy olla, ettei edes tunnusta omaa lastaan olemassa olevaksi. Vaikka samaa aikaan leikkii nähtävästi isää joskus (kuvista päätellen). Mutta kuinka senkin tekee salaa muilta ihmisiltä. Kuinka voikaan hävetä omaa elämäänsä niin paljon :/ Hän muistuttaa minua, kun sain kuopuksen. Häpesin tilannettani, vaikka samaan aikaan olin onnellinen lapsistani ja rakastin heitä joka solullani. Mutta pääsin siitä häpeän tunteesta pois, tunnustaen en peitellen. Aikaa se vei, ehkei tuo mies ole vielä valmis hyväksymään, että elämä menee eteenpäin..ja yllätyksiä tulee, vaikka kuinka yrittää suunnitella kaiken. (Perfektionisti?)

Tuo mies ei tee elettäkään päästäkseen pois tuosta ikävästä tunteesta, vaan puskee eteen päin. Ja senkö takia hän jätti minut yksin tämän tilanteen kanssa? Ei uudestaan halunnut kokea tällaista? Vaan koki paremmaksi sulkea silmänsä, peittää korvansa ja juosta eteenpäin katsomatta taakseen. Voin sanoa, ettei se paranna ainakaan omaa elämää. Eikä kenenkään muunkaan. Ymmärtääkö hän, että hänen tekonsa ja tekemättömät tekonsa vaikuttavat vahvasti? Ei vain häneen, vaan myös hänen omaan lapseensa, meidän perheeseen. Kuin myös jotenkin hänenkin perheeseen, kuin meidän kaikkien ympärillä oleviin ihmisiin..se on loputon kierre. 

Olemme kuin domino-palikat, kun yksi kaatuu, niin lopulta kaikki vieressä olevatkin kaatuvat yksitellen. Niin meidän tekomme saavat aikaan tässä tosielämässäkin. Ne eivät vaikuta vain meihin, asiat eivät jää siihen. Emme elä omissa pikku kuplissamme.

Mutta niin, me kaikki teemme omat päätökset elämässä ja kannamme niistä koituvat seuraamukset. Olivat ne sitten kuinka pahoja tai hyviä. Niiden kanssa on vain opittava elämään. Ja voihan se elämä näyttää ulospäin "täydelliseltä", vaikka pinnan alla on paljon paskaa, jonka kanssa taistella. Jollekin se riittää. Minä ainakin haluan selvittää asiat edes itseni kanssa (miehen kanssa kun vaikea selvittää, kun on blokannut minut kokonaan pois elämästään. Poissa silmistä, poissa mielestä..kuin minä vaatekaappieni kanssa. Tosin minua ahdisti nuo kaapit ja se sotku toisinaan ja elämä näytti minulle, että ne oli siivottava. Ja lopulta siivosinkin ne ja arvatkaa mitä. Ihanaa, minulla on mitä ihanimmat vaatekapit!)

Minulla ei ole muita mahdollisuuksia, kuin pärjätä. Ja niin aion tehdäkin. Luovuttaminen ei tule kuuloonkaan, sitä yritän lapsillenikin opettaa. Masentua voin koska vain, mutta niin voi kuka tahansa. Selviän siitäkin paskasta läpi, jos niin todella käy.

Tulenko suremaan lapseni isättömyyttä? Tietenkin, niinkuin poikienikin isättömyyttä.

Tulemmeko pärjäämään ilman isää? Tietenkin, meillä ei ole muita mahdollisuuksia ja olemmehan yhdessä vahva perhe! Ei ajatella puutteita, vaan sitä mitä meillä jo on olemassa!

Tulenko pettymään jos isän suku ei halua olla läsnä? Tietenkin, sehän on sanomattakin selvä asia. Perhe on tärkeä. Mutta jos perhe on valmis hylkäämään, niin ei se silloin ole sen arvoinen, että sen perään pitäisi alkaa märehtimään. Edelleenkin puutteet eivät ole tärkeitä, vaan se mitä jo on olemassa. Sitä pitää muistaa osata kunnioittaa!

Toivonko tuolle isälle parasta? Tietenkin, en koskaan halua kenellekään pahaa. Toivon todella hänen, kuin hänen tulevan lapsensakin parhaaksi, että mies alkaisi henkisesti kasvamaan ja ymmärtämään itseään ja tajuamaan ympärillä olevan maailman rullaavan eteenpäin. "Hyväksy ja ala elämään". Elämä tulisi niin paljon mielekkäämmäksi :)

rv 27+3