Elämämme on mennyt aika hyvin eteenpäin. Olen poikien kanssa paljon pelaillut korttia ja lautapelejä. Se on ollut yllättävän hauskaa..viettää yhdessä aikaa. Monesti kun sitä uppoutuu selailemaan kännykällä uutisia ja sähköposteja..ja kyllä, facebook on myös ollut kovassa käytössä. Myönnän, että joskus uppoudun tuohon somemaailmaan..vaikka pitäisi olla ihan vain läsnä, lasteni tavoiteltavissa. Sen takia on ollut niin ihana huomata, kuinka sitä viihtyykään lapsien seurassa.

Miksi sitten räplään apinan raivolla kännykkääni? Olen addiktoitunut siihen. Se on ärsyttävä kapistus! Olen tavoiteltavissa heti, saan ihmisiin yhteyttä sillä nopeastikin. Pääsen katsomaan heti asioita, joista haluan ottaa selvää. Haluan karkuun välillä olotiloja, vaikka tuntuu niiden pahentuvan juuri tuon kaiken netinkäytön takia. Elämässä on muutakin!!! 

Kahden viikon päästä lähdemme reissuun, pakollinen kännykän käytön väheneminen viikoksi :) Ihanaa, en voi käyttää kännykkääni koko ajan, koska mobiilidata ei toimi ja soittaminen sekä viestittely on turhankin kallista. Tuntuu ihan mahtavalta, päästä eroon hetkeksi tuosta kapistuksesta..vaikka se visusti mukana onkin. Käyttämättömänä,

Tästä tulee tyttäreni ensimmäinen reissu. Stressaanko? En ehkä sanoisi, että stressaisin. Menen ajan mukana eteenpäin. Tytön aloitettua erilaisten ruokien maistelut on saanut miettimään, mitä minä syötän reissun aikana hänelle??? Ehdinkö tekemään ruoat hänelle? Kannattaisiko varmuudeksi ottaa mukaan joitakin valmisruokia? Onko niitä edes oikeasti hyviä valmis vauvanruokia olemassa??? Onko luomu oikeasti sitä mitä luvataan (purkki/pussiruoka)?

Pelkäänkö? Olen miettinyt lentomatkaa..se aavistusken jännittää. Varsinkin näinä hetkinä, kun ulkopuolinen elämä on niin epävakaata..Maailma on aina ollut täynnä vihaa, sotaa ja ja..mutta nyt se on niin "päällä", että väkisinkin mietityttää. Siskoni tuohon sanoi, kun hänelle mainitsin tästä ajatuspörinästä. "Noo, eihän me sitä sit enää tiedosteta jos jotain kauheaa tapahtuu!". Niin, niinhän se on. Eiköhän sitä siinä tilanteessa kokisi loppunsa nopeasti. Mutta en halua, että minun lapsilleni kävisi niin, heillä on elämää edessä niin paljon. Enkä haluaisi, että äitini kokisi niin ison menetyksen. Hän menettäisi kaiken. Kummatkin hänen tytäristään ja lapsenlapset! Ihan kauheaa ajateltavaa! 

Mutta pelkojen takia ei vaan voi jättää tekemättä asioita. Ja samanlaiset ajatukset pyöri päässäni vuosi sitten, kun lähdimme reissuun. Pelkään paljonkin asiota..uusia asioita. Ja sitä, kun tiedostan, etten voi kaikkeen vaikuttaa.

Minun keskimmäisellä pojallani on ihan kauhea pelkokausi meneillään. Ensiksi ajattelin, että hän on menettämässä mielenterveytensä ja koin siitä kauheaa tuskaa ja itsesyytöksiä. Lääkäri ja äitini vakuuttelivat sen kuuluvan ikään. Lääkäri sanoi jotenkin niin hyvin sen pelon yhdellä lauseella, en vain saa päähäni sitä, enkä osaa sanoin selittää. Ymmärrän sen kuitenkin. Ulkomaailma on pelottava.

Tänäänkin hän kertoi ohimennen kuulleen, että vankilasta oli roisto karannut. Kerroin hänelle, ettei ollut huolta. Ei tuo ihminen ole tekemässä kenellekään pahaa. Muistutin, että olihan hänen isänsäkin ollut vankilassa ja kuinka ihanan kiltti hänkin on. Hän mietti vielä, kuinka me asuimme niin monen asuintalon ympärillä, ettei tuo mies varmaan juuri meidän kotiin olisi tulossa. 

Niin, ulkomaailma pelottaa. Kaikki pelottaa, kun tajuaa, ettei voi vaikuttaa kaikkeen. Esikoisen aikaan en muista tällaista pelkokautta. On välillä todella raskasta olla noinkin herkän ja pelokkaan lapsen kanssa. Hänelle pitäisi opettaa, että pelko on tunne ja sen kanssa voi elää. mutta, kun toinen on kuin takiainen omassa kotonaankin..eikä suostu edes jäämään yksin olohuoneeseen jos minä tai veljensä katoaa näköetäisyydeltä. Tätä siis kaikkialla, ei pelkästään meidän kotona. 

Kaikki alkoi kesällä. Hänen saadessa unihalvauksen. Kertoi minulle kauhuissaan eräänä aamuna, kuinka hän heräsi eikä voinut liikkua eikä puhua mitään. Ja samaan aikaan tunsi vieressään jonkun pahan läsnäolon. Varmasti traumaattinen kokemus, kun ei ymmärrä tilannetta. ja muutenkin kun hän on todella herkkä lapsi, jolla ennestäänkin lyhyitä pelkokausia ollut. Olemme yhdessä lukeneet unihalvauksesta ja puhuneet asiasta. Mutta silti huomaan hänen miettivän, että mitä jos hän joutuu uudestaan kokemaan sen. Vaikka siitäkin sanonut, ettei se ole mahdollista. Ainakin luin niin, että toinen kerta olisi epätodennäköistä..tai siis ihan pienprosenttista.

Jos tämä pelkokausi ei ala tästä laantumaan, on tietenkin tästä vietävä poika juttelemaan ammattiauttajan kanssa. Vielä poika ei suostu millään lähtemään..ja nyt kun enemmän tajuan itsekin häntä. Niin ehkä voin itsekin auttaa. Vaikka onhan tämä joskus itsellekin todella vaikeaa. Rankkaa. Tai siis väsyttävää. Toivoa kuitenkin on..meinaan pikkusen huomaan jo edistystä tulleen peloissakin..pikkuhiljaa uskallusta olla yksin on havaittavissa. Ja hyvin hän uskaltaa ulkona olla, mennä ja olla koulussa (paljon ihmisiä), sekä kavereiden kanssa (vaikka kuulemma sielläkin ei yksin halua missään vaiheessa olla). 

Ehkä tähän pelkokauteen vielä tulee myös uusi elämäntilanne mukaan..minun poikani on joutunut luovuttamaan pikkusiskolleen kuopuksen paikan. Se on suuri muutos. Vaikka hänestä huomaa, kuinka rakas ja lässyttävän ihana sisko hänellä onkaan, niin tuon paikan menetys on suuri, niin suuri. Ja itsessänikin on varmasti syyni. En ole muistanut, jaksanut olla yhtä haliva äiti, kuin ennen. Olen paininut päänisisäisten hirviöiden kanssa (tyttären isä asia) niin paljon, etten ole oikein osannut aina olla läsnä. Olen ollut niin väsynyt, vaikken väsymystä siinä tilantessa olekaan huomannut..vasta jälkeenpäin sitä tajuaa kuinka pöhnässä tässä on mennytkään. 

Tiedostan nämä asiat kuitenkin nyt. Tiedostaminen on jo voittoa. Nyt voin alkaa tehdä jotain asioille. Muutosta. Sen takia nuo meidän yhdessä pelailut ja ajanvietot onkin ollut niin tärkeitä. Haluan niiden jatkuvan. 

Tänään on ollut minulle henkisesti rankka päivä. Olen itseäni kiusannut isä-aiheella taas. Se on tahatonta, vahinkoa. Mutta kun olen huomannut eksyväni isä-aiheeseen, en ole lähtenyt pois, vaan jatkanut. Joten iltaa kohden aloin tuntemaan voimakasta ahdistusta..onneksi olin aikaisemmin lupautunut näkemään kaveriani, joten pelkkä erilainen ilta auttoi pikkuisen pois oloista. Sain välimatkaa ajatuksiini, tunteisiini. Huomaan kuitenkin jonkun tietyn asian jääneen itämään päähäni..tiedän, että yksi asia minun on vielä hoidettava, ennen kuin pystyn täysin irrottautumaan. En siitä voi vielä ääneen sanoa, koska se on nin haurasta vielä. Mutta piaan, hyvin piaan saan sen puettua sanoiksi ja "avauduttua" :)

Ehkä tämä matka tulee todellakin tarpeeseen meille, koko perheelle :) Irtiotto arjesta, irtiotto kaikesta. 

Kello on paljon, sitä on raahauduttava nukkumaan. Aamulla kello taas herättää liiankin aikaisin.

Tytär 5kk (+10pv)