Ahdistus, se on ollut luonani jo pidemmän aikaa. Olen yrittänyt sitä sysätä pois, mutta jotenkin se tuntuu vain tulevan lähemmäs. Mietin ja mietin koko ajan..melkein pakonomaisesti. Sairasta! Miksi edes mietin sellaisia asioita, kuin tyttäreni suku? Olenko ottanut siitä isomman pakkomielteen, mitä pitäisi? Miksi pidän tuota sukua niin tärkeänä? Miksi se sattuu sisimpääni, jos tai siis kun huomaan, ettei tyttäreni ole niin tärkeä, ettei häntä haluta nähdä?

Tärkeä, hän on niin tärkeä minulle! 

Tänään käydessäni keskimmäisen poikani ja tytsyn kanssa Linnanmäellä, mietin välillä, olisiko tyttäreni sukua siellä kenties viettämässä kaunista kesäpäivää. Jos he huomaisivat meidät, tunnistaisivatko he, tulisivatko he juttelemaan? Tuskin, sillä itseasiassa en olekana siitä tänne kirjoittanut..Mutta vielä raskaana ollessani..meidän lähitorilla oli toukokuun lopulla markkinat. Eli olin ihan viimeisilläni. Kiertelin torilla keskimmäisen poikani kanssa, kunnes yhtäkkiä näin naisen tulevan vastaan minua..hänen katseessaan oli jotain..kauhistunutta. Hänen silmistään näki "kauhun", hän oli kuin aaveen nähnyt. Minulle tuli outo olo..menin kotona ollessa tyttäreni mummin facebook-sivulle ja näin hänen kuvansa (profiilikuva siis ei ole tämän vuosikymmenen). Ja tuo samainen nainen hymyili kuvassa. Eikä tässä ole mitään muisti-sekaannusta todellakaan..sillä minulla on aina ollut uskomattoman hyvä kasvomuisti. Se on testattukin, osallistuessani Arvo Ylppö-tutkimukseen (alkoi olessani vauva ja päättyi noin muutama vuosi sitten viimeiseen parin päivän kestävään todella mielenkiitntoisiin testeihin). Ja tuo nainen oikeastikin juoksi minun ohitseni! Tietenkin, olihan se vaikea tilanne silloin..mutta olisihan se vieläkin. 

Jotenkin sitä vain toivoisi, että elämä menisi eteenpäin ja tämä vyyhti selkiytyisi. Mihin suuntaan sitten onkaan mennyt, niin tietäisi "paikkansa". Se olisi helpompaa. Toivo, joskus se aiheuttaa vain liikaa ahdistusta. Toivoon liittyy niin paljon epätietoisuutta. Epätietoisuus taas satuttaa.

Todella herttaiselta tuo nainen kuitenkin kirjoitusten mukaan vaikuttaa, enkä missään nimessä halua puhua hänestä mitään pahaa, eikä minulla ole syytäkään. Surettaa vaan, kun hän antaa kirjoituksillaan toivoa, toivoa, siitä, että hän olisi mahdollisesti haluakas tutustumaan tyttäreeni..hänen lapsenlapseensa. Mutta vain näiden kirjoitusten ja kuvien kautta? Onko tämä vain alkua vai voisiko hän mahdollisesti tulevaisuudessa nähdäkin lapsenlapsensa? Haluaisin niin, että tyttäreni saisi tunnesiteen tuohon sukuun..jos ei isään, niin edes isovanhempiin.

Tänään Linnanmäellä katselin todella paljon ympärilleni..näin ihania isejä lastensa kanssa..näin kuinka yksi nuori isä piti tyttärensä kädestä kiinni ja he menivät eri laitteisiin yhdessä. Se oli kaunista, minun tyttäreni ei pääsisi sellaista kokemaan. Eikä muuten poikanikaan. Näin myös isovanhemmat pienen pojan kanssa menevän laitteisiin, heistä näkyi, kuinka he nauttivat lapsenlapsensa seurasta, yhdessä. Sillä hetkellä mietin, kuinka ihana olisi jos tyttäreni pääsisi kokemaan isovanhempiensa kanssa jotain yhdessä. Ei heidän tarvitsisi tuhlata rahaa tyttäreeni, minä hoidan kyllä lapseni. Mutta se, että pienesti voisi kuluttaa aikaansa vaikka vain nähdä hetken aikaa välillä. Se olisi kultaakin arvokkaampaa. Vai teenkä tästä sukuasiasta nyt liian tärkeän???

"Unohda asiat, joihin et voi vaikuttaa, niin voit olla onnellinen". Se on niin totta. Satutan vain itseäni miettien mitä meillä ei ole. Se oikestikin auttaa, kun hoen tuota ja saan sen olotilan aikaan. Mutta monesti siitä täytyy vielä muistutella..mutta eiköhän tähän taas opi. Olenhan aikaisemminkin oppinut sen olotilan ottamaan. Meidän perheestä ei puutu ketään. Me olemme kokonainen.

Vaikka tällä hetkellä nuorempi poikani kyselee koko ajan, koska menen naimisiin hänen isänsä tai siskon isän tai isoveljen isän kanssa. Niin, en ole menossa naimisiin. On hienoa selitellä koko ajan, etten ole menossa kenenkään kanssa naimisiin saati näkemässä. Kun tuntuu, että kummatkin pojat nyt ajattelevat, että minä olen se joka lähtenyt suhteista pois. "Miksi sä et voi olla siskon isän kanssa yhdessä? Näethän sen isän jooko?" Niin, se näkeminen ei ole minun kontollani. Siskon isä on pierusaharassa, sinne ei voi mennä.

Tuo pierusahara saa tällä viikolla pienen tuulahduksen minusta ja tytöstä. Lastenvalvoja tosin on vähän niinkuin välikätenä. Tyttärelläni on oikeus sukuunsa, eli toisin sanoen isänpuolen sukuun. Jos isä ei ole halukas pitämään omista oikeuksistaan isänä, niin se ei ole ongelmani. Tyttärelläni on oikeus ja minä olen halukas pitämään huolta näistä oikeuksista. En kiusatakseni isää, sillä hän itse päätti lähteä pois jo hyvissä ajoin. Ja se on hänen päätös. Joten eläkäämme siinä. 

Miehenmalli, sen ei onneksi tarvitse olla isältä saatu malli. Vaan sen saa elämässään olevilta miehiltä..ja tyttäreni ei ainakaan jää ilman mallia. Hänellä on kaksi isoveljeä. Ikäeroa heillä on aika paljonkin..ja ehkä sen kuuluukin olla niin. Veljet on niin rakastuneita siskoonsa..tänäänkin illalla, kun esikoinen tuli kotiin reissustaan. Näki siskonsa makoilemassa sohvalla, juoksi hänen luokseen ihastelemaan ja sanoi, ettei ole nähnyt siskoaan 9 tuntiin..katsoi kelloa tarkemmin ja huokaisi "tai siis koht 10 tuntiin, joten anna mun nyt olla tässä rauhassa". Pikkuveli meinaa juoksi heti hänen peräänsä ihastelemaan siskoa myös (kenties hieman mustasukkaisuutta).

Tuo keskimmäinen myös hokee päivittäin: "Onneks meijän vauva ei kuollu synnytyksessä". En tiedä mitä äitini on mennyt puhumaan hänelle (kuulemma kertonut, että näinkin voi käydä), olemme esikoisen kanssa yrittäneet laimentaa tuota ilmaisua ja sanoneet, että se on todella harvinaista yms. Mutta se ei ole oikein auttanut. Muutoinkin tuo poika päivittäin hokee. "Meijän vauva" ja silittelee poskesta..välillä hieman puristellen paksuja poskia saaden ne näyttämään vielä pulleemmilta.

Niin, hän on meidän vauva <3 Uskomattoman ihana sellainen.

Tytär 7vkoa ja 5pv (maanantaina 7vkoa ja 6pv, kellonajallisesti kun on nyt jo maanantai)