Paljon on mennyt aikaa edellisestä kirjoituksesta. Olimme ensiksi joka kesäisellä reissulla ja sen jälkeen ei minulla ole vain ollut mahdollisuutta tulla kirjoittamaan..joko liiallisen väsymyksen takia tai siksi koska minulla on ollut seuraa. Siskoni on ollut meidän kanssa siitä lähtien, kun tulimme kotiin.

Reissumme tosiaan kesti kaksi viikkoa, joista viimeinen viikko meni vatsataudin merkeissä. Järkyttävä tauti, onneksi emme sairastaneet sitä samana päivänä, vaan peräkkäisinä. Tyttö säästyi taudilta, onneksi. Muistan keskimmäisen lapseni istuvan pöntöllä, olin imettämässä olohuoneessa. Yhtäkkiä hän alkaa huutamaan täysiä minun tulevan sinne. Esikoinen meni edeltä, minä tulin perässä samalla imettäen tyttöä. Esikoinen antaa veljelleen ämpärin, johon oksentaa. Pidän toisella kädellä vauvasta ja toisella tuosta ämpäristä. Esikoinen henkisenä tukena vieressä (me olimme sairastaneet tuon taudin jo aikaisemmin). Mietin mielessäni, että hädän tullen osaamme kylläkin tiimityötä hienosti.

Muutoin olen huomannut, että olen ollut aika kärttyinen. Väsymys. Uskon sen johtuvan siitä..ainakin suurimmaksi osaksi. Pojat ovat olleet niin paljon keskenään, että en yhtään epäile etteikö alkaisi toisen naama ärsyttää..joten paljon toisen ärsyttämistä ja painia...ja ennen kaikkea sitä narinaa, kuinka toinen kiusaa. Ja samaan aikaan itse tehdään samaa. Raivostuttavaa.

Huono äiti olo..se todella on voimakas! Kesä lähenee loppuaan, emmekä ole tehneet tänä kesänä puoliakaan siitä mitä edeltävinä kesinä. Kuinka tämä aika on mennytkään niin nopeasti? Entä minun kärttyisyys? Kuinka se on vaikuttanut lapsiini, poikiini? Rytmit..niin nukkumisessa kuin syömisessä on mennyt ihan päälaelleen..kaipaan niitä! Tämä on ihan kauheaa, tuntuu, kuin olisin hukassa! Odotan koulujen alkua, kuin kuuta nousevaa ja samaan aikaan taas en. Sillä niin paljon haluaisin vielä tehdä, mutta aika näyttää käyvän vähiin.

Ennen kaikkea tässä ahdistaa se, etten ole viettänyt lasteni kanssa kesää..aikaa niin paljon, että meillä olisi taas hauskoja muistoja.

Ahdistusta on lisännyt tyttäreni isättömyys..tai siis tämä salailu tai siis mikä lie tämä onkaan. Tämä tilanne.

Tällä viikolla menin lastenvalvojalle ja annoin isän tiedot hänelle..kauhukseni isää ei löytynyt.. Mies oli kuin kadonnut. Olin tyrmistynyt. Kehen olin oikeastaan tutustunut? Patologiseen valehtelijaan? Isyyttä ei voitu lähteä selvittämään. Sillä hetkellä tuntui, kuin koko pohja olisi romahtanut tuosta miehestä, tuosta koko sekavasta tilanteesta. Mikä olikaan enää totta? Oliko tuo mies edes todellinen? Olin yksin. Olenhan mutenkin koko ajan yksin, mutta olisin eritavalla yksin, kun isyyttä ei olisi vahvistettu. Tavallaan tyttärelläni ei olisi sukua isän puolelta virallisesti..blaah, mikäköhän siinäkin on, että haluan niin vahvasti hänet liittää tuohon sukuun?

Tuo päivä meni koko ajan hokien, että lapsi on minun pelkästään. Katsoin tytärtäni ja samaan aikaan tunsin, kuinka minuun sattui. Minuun sattui hänen puolestaan niin paljon, kuinka voisinkaan ottaa hänen tulevaisuuden isänkaipuukivun pois. Kunpa voisin itse kokea tuon tuskan hänen puolestaan. Minä kestäisin sen. 

Seuraavana päivänä tapahtuneesta aloin jo olemaan sujut asian kanssa. Minä olen ainut vanhempi (niin elämässä kuin paperillakin) tuolle lapselle..Neuvolalääkärissä kuitenkin lääkärin kysellessä tilanteestani, huomasin, kuinka silmäni kostuivat selittäessäni sitä. En kuitenkaan itkenyt, mutta tunsin ahdistusta. Sain pidettä itseni kuitenkin kasassa, sillä ihan hyvinhän minun asiat silti olivat, vaikka tilanne ei ollutkaan mikään ihanne.

Sain myös puhelun lastenvalvojalta, hän oli alkanut etsimään tarkemmin ja lopulta löytänyt kyseisen ihmisen..joten isyysasia on ottanut tuulta purjeisiin. Se jännittää ja ahdistaa. Kuinka raskas tästä tulisikaan henkisesti? Varmasti raskas, otanhan asiat niin voimakkaasti tässä asiassa.

Eniten minua kuitenkin suoraan sanottuna vituttaa tässä, on se, etten ole pystynyt olemaan lapsilleni ihan "normaali" äiti..hyvä äiti. Vaan tämä stressavan ahdistava tilanne on saanut minut etääntymään pojistani. Tiedostan sen nyt, ja se pelottaa minua ja raivostuttaa. En ole oikein osannut olla niin läsnä miten minun pitäisi. Se ahdistaa niin paljon!!! Miksi minun pitää olla näin heikko??? Tilannehan täytyy saada muutettua..on tehtävä kaikkensa. Yhdessäoloa siis enemmän. Hauskaa sellaista, sillä nyt on ollut niin paljon tylsää, ankeaa ja suuttumista..tai enemmänkin naama_norsun_vitulla-oloa..(rumasti sanottuna).

Tytölle olen jaksanut olla rauhallinen, hän on aivan uskomattoman ihana. Tuntuu, kuin olisin hänen kanssaan pienessä kuplassa..välillä siitä irrottautuminen on vaikeaa, mutta pakkohan se on...minulla on kaksi muutakin lasta. En voi kuplassa olla koko aika, pojat kärsivät. Tytön kanssa puhumme ja naureskelemme paljon. Hän on niin rauhallinen ja iloinen vauva. Alussa, kun tyttö aloitti ensimmäisiä kertoja enemmän "puhumaan" ja hymyilemään, se sai silmäni kostumaan ja tuntemaan sydämessäni suurta lämpöä. Hassua.

Pojat ovat myös todella ihania siskolleen. Suojeluvaisto on selkeästi herännyt, kummallakin. Syliin pitäisi saada koko aika, tai ihmetellään tytön pienuutta tai ihastellaan, kuinka söpö hän onkaan <3 Auringon osuessa ulkona siskoon, "urhea ritari" peittää omalla varjollaan siskon aurinkoiset kohdat..ettei vaan vahingossakaan pääse palamaan. Sisko on vielä niin ihmeellinen ja rakas. Jopa esikoisen lämmin käytös siskoaan kohtaan ihmetyttää ja ihastuttaa minua, kuinka avoimesti toinen voikaan näyttää tunteitaan pikkuista kohtaan. Ihana huomata tällaisia asioita. Nyt kuitenkin on enemmän alettava myös näitä ihania veljiä huomioimaan..

Paljon olisi asiaa, mitä haluaisi/tarvitisi purkaa..mutta kello on niin paljon, ettei enää jaksa..

Tytär 7 vkoa + 3pv