Ei, isä ei ole vieläkään nähnyt tytärtään. Enkä enää stressaa sitä. Se todella on isän menetys. Olen saanut jo niin paljon uutta "matskua" tarinaan tytölle isästään. Olen saanut miehessä aikaan halutun tunnereaktion. Olen saanut sanotuksi asiat. Nyt on miehen aika päässään ja sydämessään miettiä asioita. Selkeästi hänellä on tällä hetkellä elämän pieni opetusaika meneillään.. Ottaako hän sen vastaan? Vai jatkaako samalla vanhalla kaavalla? En tosiaan tiedä, mutta sen tiedän, että hän kantaa tytärtäni sydämessään mukana läpi elämän.

Elämä tosiaan on hassu ketale. Olen tännekin sen laittanut, etten ikinä ota miehekseni miestä, joka ei ole oman lapsensa elämässä mukana.. Niin olihan se sitten tiedossa, että sellainen tulee vastaan. Tämä minun treffikumppani..hmm..Pistimme kaikki kortit pöytään ja häneltä paljastui lapsi, jonka elämässä hän ei ole. Kertoi oman version siitä, ettei äiti kauheasti antanut mahdollisuutta nähdä lasta. Ja nyt naisen uusi mies oli adoptoinut lapsen. Mietin mielessäni, kuinka ihanaa, että nainen oli löytänyt niinkin ihanan miehen <3 Mutta tämän treffikumppanini osuus asiasta ei herättänyt kunnioitusta :( Vaan mielipahaa.

Hienoahan asiassa kuitenkin oli se, että mies kertoi heti. Mutta tuntui hänen lapsensa puolesta pahalta, ettei tuo lapsi saanut isää, kun hänen isosisarukset saivat. Tosin onneksi, hän lopulta sai uuden isän <3 Mies kertoi moneen otteeseen, ettei lapsen kanssa ehtinyt sidettä syntymään. Uskon sen kuitenkin olevan jo valmiina siellä, myös miehilläkin. Herättelyä enemmän tietty vaatii, mutta se on siellä. Oma lapsi. Omat geenit. Yhteenkuuluvuus. Oli kuitenkin nähnyt lastansa, muttei tarpeeksi. Mies joutuu kantamaan tuota asiaa sisällään. Tunneside, uskon sen kuitenkin syntyneen, mutta on helpompi väittää toisin. On helpompi valehdella itselleen, koska totuus voisi satuttaa enemmän. Miksi muutenkaan mies kertoisi siitä jo toisilla treffeillä? Hän kantaa sydämessään asiaa koko loppuelämän. En tiedä, kuinka suhtautua häneen. Tämä sai minut ottamaan takapakkia. En ole oikeastaan kiinnostunut ehkä hänestä enää. Olenko minä nyt liian tuomitseva? Tämä tuntuu ikävältä, koska hän tuntui hyväksyvän täysin minut ja perheeni (tuntui, joten ei vielä mikään täysi fakta). Ja meidän kummankin värikäs menneisyys yhdisti myös.

Voihan se olla niinkin, että olen vain niin idiootti, joka fantasioi päässään, kuinka jokainen ihminen on niin hyvä ja kaunis asia. Ja todellisuudessa olen pelkkä naurunalainen naivi pelle. Välillä mietin mielessäni, olenko eksynyt väärälle planeetalle? :D :D 

Olen niin paljon kirjoittanut tänne tyttäreni asioissa..Vaikkei hän olekaan ainut isätön. Vajaa pari viikkoa kirjoitinkin esikoiseni isälle:

"Moi, Laitan sulle viestiä pitkästä aikaa. Halusin vain kertoa xxx (pojasta), kuinka ihana esiteini hänestä on kasvanut, Kiltti poika. Hän on aina ollut niin oikeudenmukainen, että jopa mäkin saan kuulla kunniani jos väärin teen.

Tykkää todella paljon xxxx (harrastuksestaan) ja vuosi sitten sen harrastamsien aloittikin. Joukkueessa ollaan paljon kehuttu, kuinka nopeasti on kehittynyt.

Kavereita hänellä on, aina ollut. Tulee hyvin juttuun erilaisten persoonien kanssa. Ei oo riitaantuja, joka uhoaisi tuolla kenellekään. 

Rauhallinen enimmäkseen. Kyllähän noita villejä hetkiä tulee, jolloin riehutaan veljen kanssa (niin että korvat on vain koristeena), mutta se nyt kuuluu elämään :)

Todella herkkä poika, joka oikeasti ajattelee asioita. Pohtija luonne. Jo 8 vuotiaana mietti moraalisia asioita. Joten on mutkin pistänyt miettimään pohdinnoillaan omiakin asenteita elämässä. Uskaltaa sanoa mielipiteensä.

En tiedä miksi kerron tämän kaiken. Ehkä vain haluan kertoa, kuinka ihana sun poika on. Ihan mahtava <3 

Hän on mun facebook kavereissa. Ei käy siel pahemmin, ehkä kuukauden välein. Eikä kuviansa laittele. Mutta jos haluat pyytää kaveriksi, niin ei pistä pahaksi. Itse ei meinannut sitä tehdä, koska hänen mielestä se on sinun tehtävä."

Koskaan en saanut vastausta häneltä. Mutta en odottanutkaan saavani sitä itse henkilökohtaisesti. Tiesin hänen lukeneen viestin. Odotin jotakin. Tiesin, että tulisi jotain pientä tapahtumaan. Kunnes yhtenä päivänä poikani mennessä facebookkiin, oli hänellä kaveripyyntö. Hänen  omalta isältään. Naurahti, ja heitti hymyillen, viitsisikö hyväksyä. Kannustin hyväksymään. 

Eilen päivällä poika kertoi, että oli laittanut isälleen viestin: "Moi". Oli saanut isältään vastaukseksi: "Moikka". Selkeästi huomasin pojasta, kuinka hän oli mahdollisesti odottanut vähän enemmän. Vaikka samaan aikaan huomasin hänen hymyilevän. Mutta ilahduttaahan se jollain tapaa, kun saa omaan isään edes jonkinlaisen yhteyden. Pientähän tämä on, mutta tosiaan edes jonkinlainen yhteydenotto. Harmi, että poikani (lapsi), joutui patistamaan omaa isäänsä (aikuista) tässä (lapsi kasvattaa ja opettaa monesti akuista). Mutta onneksi isä sentään vastasi. Ja ennen kaikkea pyysi aluksi kaveriksi (tää on tätä hemmetin nykyaikaa. Mutta on tässä hyvät puolensakin). Toivon todella koko sydämestäni, että tämäkin lähtisi kasvamaan.. Haluan poikani parasta <3 Aika tässäkin näyttää, toivon todella, että sitä on tarpeeksi.

Tänään illalla mietin sängyssäni maaten. Tyttö oli nukahtanut syleilyyni. Hänen kehonsa lämmiti minua ihanasti. OLi ihanaa kuulla hänen tuhinansa. Pojat olivat jo omassa huoneessaan. Makoilivat sängyillään ja katsoivat bull vs vertti-ohjelmaa vielä hetken ennen nukkumaan menoa  Sulassa sovussa. Mietin, "Minun perheeni on tässä, turvassa. Kaikki saman katon alla. Minun ei tarvitse olla huolissani missä kukakin on.". Kiitollisuus. Tämä hetki. -Niin tärkeitä. Aikaa myöten varmasti tulee tilanteita, jolloin tunnen turvattomuutta. Mutta tämä hetki, kun vielä lapset niin pieniä, että ovat kotona. Eivätkä heilu tuolla jossain tekemässä jotain. Voi, kuinka näin voisi olla aina!!! Mutta ei vain ole. Lapset ovat vain lainassa. En vielä ymmärtänyt sitä, kun pojat olivat pieniä. Mutta nyt ymmärrän. Jossain vaiheessa minun pitää antaa heidän kokeilla omia siipiään <3 Mutta onneksi ei vielä. 

Tytär 1v 3kk (+3pv)