Rauhallisesti neljän selnän sisällä kuvailisi minun viikonloppua parhaiten. Esikoinen kipeänä ja kuopus lähti äitini luokse hoitoon, se kun tuntui parhaimmalta vaihtoehdolta. Sillä kiusaus oli suuri toisen ärsyttämiseen. Isoveli oli niin kipeä, ettei hänestä ollut vastusta..ja sekös innosti tätä pienempää enemmän kiusantekoon :D Ja tylsäähän hänelle olisi tullut, mekin vain löhösimme sohvalla koko viikonlopun.

Tänään sentään esikoinenkaan ei ollut niin kipeä, kuin aikaisemmin, joten sain hänet houkuteltua leipomaan kanssani. Mikään muu ehdotukseni, kun ei vain kiinnostanut ja sai aikaan vain kyyneleitä, niin leipominen oli ainoa mikä sai silmät kirkkaiksi..varsinkin, kun sai itse päättää :) Mutakakku oli helppo ja nopea toteuttaa. Itselleni tein mustikkaisen suklaakääretortun ja siitä tuli niin hyvää :P Kuopuksen tullessa kotiin ja päästessä maistamaan, hänkin piti siitä, esikoinen ei edes halunnut maistaa..mutta se nyt ei yllättänyt lainkaan. Hän on ollut nirso kaiken suhteen, niin ruoan kuin herkkujen. En ota siitää stressiä, itsekin olin lapsena aika nirso ja nykyään syön aikalailla mitä vain :)

Mahassa on ollut aika hiljaista, eilen illalla yritin tökkiä, mutta tuloksetta. Kunnes illalla alkoi enemmän riehumaan..se rauhoitti oloa. Rinnat ovat taas kipeytyneet, ne jatkavat tasaista kipuiluaan ja kauhukseni mietin, kuinka ne voikaan kasvaa vieläkin??? Olen kohta hukassa näiden kanssa, sillä ilman tukea minuun jo sattuu rintojen paino :O

Tänään illalla muuten, kun koko perhe oli kasassa. Löhösimme sohvalla (kunnon sohvaperunat) niin, että minä olin keskellä (tämä järjestys tuntuu olevan heille niin tärkeä :D) ja katsoimme leffaa. Paitani oli rullaantunut ylös paljastaen vatsani, esikoinen laittoi kätensä mahani päälle. Tämän huomattuaan kuopuskin laittoin kätensä vatsani päälle, mutta se pyyhkästiin pois nopeasti. "Ei tunnu liikettä", niin ei tuntunutkaan. Yritin selittää, että tämä pikkusisko on vähän semmonen kaveri, joka tykkää potkia minun virtsarakkooni..joten liikkeet ei näy useimmiten, mutta tuntuu kylläkin. Tälläkin hetkellä vatsassani..pikemminkin selässäni on jännä tunne, ihan kuin sinne potkittaisiin. Kipu on meinaa sisäistä (vaikea selittää), toivon todella, että kasvaessaan vaihtaisi potkusuuntaa eteenpäin ja mielellään pää alaspäin meiningillä :D Ihan vaan jos saisin päättää.

Mutta on minulla ollut mietteitäkin, joita haluaisin purkaa. Terapiassa huomasin, kun hän kysyi ultrakuulumiseni..kerroin kaiken, mutta huomasin omassa käytöksessäni vaikeutta tuoda iloa esille. Olen sen huomannut kaikkien kohdalla, en uskalla näyttää iloa raskaudesta oikein kenellekään. Saanhan minä iloita raskaudesta viimeinkin, ei siinä mitään väärää ole. Vaikka tämä onkin yllätysraskaus ja vaikka mies lähti pois kuvioista, niin kyllä minä silti saan iloita raskaudesta! 

Mutta silti huomaan vaikeuden tuoda iloa esille..en haluaisi olla, kuin patsas puhuessani tästä..mutta tunteiden näyttäminen tuntuu niin vaikealta. Olen miettinyt syytä tähän..Menettämisen pelkohan on suuri, olenhan juuri kuin saanut kolmannen lapsen..mahdollisuuden siihen. Mutta mikään ei ole varmaa, saanko nähdä hänen hengittävän, itkevän? Saanko pitää häntä sylissä, hellitä ja hoivata? En tiedä, mutta voin vain toivoa niin. Raskaus on aikaa, jolloin kaikki on mahdollista. Pientä ihmisenalkua alkaa jo rakastamaan, vaikkei ole koskaan edes häntä nähnytkään.

Menettäminen on mahdollista missä elämän tilanteessa vain, se aiheuttaa tuskaa..pelkkä sen ajatteleminenkin. Tämä on niin epävarmaa aikaa. Jos joutuisin kokemaan suurta tuskaa, kokisin sen paremmin yksin. Olen oppinut selviämään yksin vahvojen tunteiden kanssa..en kestäisi sääliviä katseita tai sanoja..ne vain satuttaisi enemmän. En halua menettää..olen niin paljon kokenut erilaisia menetyksiä elämäni aikana, sehän kuuluukin elämään..mutta olen alkanut haluamaan tätä niin paljon, että se sattuu. 

Tiedän, että on ihmisiä, joiden mielestä tein väärän ratkaisun. He kun niin jyrkästi tuomitsevat muut ihmiset ja elämät..vaikkei kulkaan saisi tuomita, niin joillekin se vain on tapa. Eikä sen pitäisi vaikuttaa minuun, ja tavallaan se ei vaikutakaan. Se vain tuntuu niin surulliselta, jos jonkun mielestä lapseni ei kuuluisi syntyä tähän maailmaan. Sillä minun mielestäni tällä pienellä ihmisellä on jo nyt vaikutuksensa..lapseni tuntuvat jotenkin oudolla tavalla säteilevän tulevasta pikkusiskostaan. Puhumme niin paljon asioista, herkistäkin..tuntuu kuin tämä pikkuinen saisi meidän perheen vielä vahvemmaksi..läheisemmäksi <3

Tämä on jo osa perhettämme..ja edessäni olisi vielä sukulaisilleni kertominen. Se alkanut jännittämään..ihan senkin takia, koska heillä on välillä tapana kuiskutella asioista, vaikka kuinka ihania ovatkin. Eikä siinä mitään, puhukoot. Mutta haluaisin kuitenkin meidän kaikkien välillä olevan tietyn selkeyden. En halua heille selitellä, mutta koen kuitenkin totuuden kertomisen tärkeänä. En halua kysymysmerkkejä, koska se aiheuttaa kuitenkin aina turhia epäilyjä ja rajotteita. Haluaisin olla avoin, mutta en selitellä liikaa kuitenkin. Enkä tiedä mitä sanoa!

Haluan tulla ymmärretyksi, haluan tulla hyväksytyksi. 

Kuulin tänään äitini kertoneen omalle äidilleen, mummilleni raskaudestani. Hän oli ottanut uutisen hyvin, mutta hän nyt on aina ollutkin seesteinen, eikä pahemmin kenenkään elämää ole mennyt tuomitsemaan. Ainakaan kovin sanoin. En tiedä kertoisiko mummini asiaa eteenpäin, muistaisiko? :D Hän on vanha jo, ihanan herttainen ihminen..Harmittaa ihan, kun en ole saanut itseäni menemään hänen luokseen käymään. Aina tuntuu mukamas olemaan muuta :/ Tänä viikonloppuna tosin olikin, esikoiseni oli niin kipeänä, ettemme päässeet. Seuraavana viikonloppuna on mentävä, tätä asiaa ei voi enää siirtää!

Palatakseni kertomiseen..olen pähkäillyt asian kanssa aika paljonkin. Missä ja miten kertoa? Kertoisinko facebookissa vain sukulaisille tarkoitetussa viestissä? Olisiko se tyhmää? He kuitenkin asuvat ympäri Suomea, joten ei kasvotustenkaan onnistu kaikkien kanssa..ja ne jotka näkisin seuraavan kerran..siihenkin on vielä kuukausi aikaa, olisin aika iso jo silloin. Eikö olisi helpompi heidänkin sulatella asiaa..tai enemmänkin helpompi minun kertoa kirjoittamisella :D Ei tarvitsisi kohdata katseita ja ihmettelyjä :D

Mutta tiedän, että enoni tulee ääneen sanomaan ihmettelynsä. Se jotenkin kauhistuttaa minua. Hänellä ollut aina minuun jotenkin suojeleva asenne..muistan kuopuksen ristiäisissäkin ihmetteli kuinka isää ei näkynyt siellä. Vastahan tuo isä oli pari päivää aikaisemmin hakenut kamansa kodistani ja häipynyt muutaman tunnin isä-leikin jälkeen. Olin muutoinkin tuolloin niin rikki..oli kauheaa seistä isossa kirkossa kaikkien sukulaisten edessä yksin! Ilman tukevaa isää vieressäni. Tietenkin seisoihan vieressäni pappi ja hänen toisella puolellaan oli lapseni kummitätinsä sylissä ja vieressä kummisetä. Mutta lapsen vanhempana yksin. Se oli rankkaa aikaa, en ole säilyttänyt ainuttakaan ristiäiskuvaa itselläni.

Nyt tämän kesän aikana..tulisin saman kokemaan taas yksin. Se suoraan sanottuna ahdistaa. Muitta ei tietenkään niin paljon, kuin kuopuksen aikaan. Olihan tuo kuopuksen isä minun ensirakkauteni, joten se itsessään satutti. Nykyään pystyn hallitsemaan tunteitani miehiä kohtaan, en tunne tuskaa jos he yrittävät satuttaa minua. Olen turta. Ja onhan tilanne tuttu, olen ennenkin kokenut saman yksinäisyyden, joten senkin takia se on helpompi nyt. Mutta kyllä se silti ahdistaa..

Mutta niinhän se elämä vain menee, että on vain pidettävä itsensä kasassa. Minun elämääni ei ole tullut koskaan vastaan miestä, joka oikeasti tukisi vaikeina aikoina. Mutta se ei tarkoita, etteikö sellaisia olisi. Ihan varmasti on, mutta ei minulle. Ja minä pärjään ilman sitä hyvin. Ehkä nämä ristiäiset olisi erilaiset, pienemmät, kotona pidettävät. Silloin en tuntisi itseäni niin yksinäiseksi? Ja ristiäiset haluan pitää, koska ei olisi oikein, kun isoveljetkin on saanut kasteensa, että pikkusisko ei saisi. Yhtä tärkeä hän on, kuin veljensäkin, joten ansaitsee saada kasteen myös <3

Huouh, elämä kantaa..Eiköhän tämä kaikki järjesty. Ja onhan tuohonkin niin paljon aikaa.. :D Sitä vaan ei pysty näille ajatuksille mitään..ne tulevat ja menevät. 

Mutta sen minun pitäisi muistaa, että tämä on minun elämäni. Kukaan ei voi sanoa mitä minun pitäisi tehdä, tuntea tai sanoa. Olen ainoa oman elämäni asiantuntija. Ja tärkeintä on se, että itse viihdyn itseni kanssa. Sillä se on minun pisin ja läheisin ihmissuhde elämäni aikana, minä itse :D

rv 21+2

 

 

 

nä