Nyt on ollut todella pitkä tauko kirjoittamisesta. Syitä on monia hiljaisuuteeni. Olen halunnut..olen tarvinnut oloni purkamiseen tätä kirjoittamista tänne, mutta en vain ole jaksanut. Ja kaiken lisäksi tietokoneen laturi katosi jokin aika sitten teille tietämättömille. Ehkä olen epähuomiossa heittänyt roskikseen..epäilen. Mutta joka tapauksessa kone seisoi pöydällä käyttämättömänä kauan. Kiitos, sukulaiselleni joka toi tällä viikolla meille uuden laturin. Itse en ollut saanut aikaan sitäkään hankkia.

Tämä pari kuukautta on ollut henkisesti todella raskas. Näin ainakin nyt tällä hetkellä ajateltuna. Olen paininut itseni kanssa. En ole oikein ollut tietoinen, onko minulla ollut asiat hyvin. Sanotaan, että normaali elämään kuuluu ylä- ja alamäkiä. On normaalia tuntea alakuloisuutta välillä, on normaalia suuttua, kun tuntee tuleensa kohdelluksi väärin. Normaalia..pah, mikä sana! Olen niin kauan ollut kiristyksissä, etten oikein tiedä mikä se "normaali" oikein on edes. Sen takia olen ollut koko ajan kovassa ristiriidassa. Haluan jutteluapua. en todellakaan halua apua. Tarvitsen, en tarvitse. En tiedä. Ehkä juuri tämän epätietoisuuden takia, minun kannattaisi hakea jutteluapua..aillä jos asiat olisi, niin etten tarvitsisi sitä, en varmaan miettisikään tällaista vaihtoehtoa.

Olen niin vihainen itselleni..koko ajan. Kurkkuani kuristaa aika ajoin. Hengitysvaikeuksia joka päivä. Puristus rinnassa. Tulevaisuus..en osaa edes nähdä sitä..en halua palata opiskelun pariin. En haluaisi palata mihinkään. Mutta en halua kotiinkaan jäädä ikiajoiksi.

Salilla olen alkanut käymään, mutta sekin on itsensä pakottamisen tulosta. Rutiineilla mennään. Samat päivät ja samat kellonajat. En tiedä mikä siinäkin niin vaikeaa on, sillä rakastan siellä oloa. Se, että saa vetää itsensä piippuun. Kasvot hohkaa kuumuuttaa niin, että olen kuin mikäkin punaposkinen pallinaama. Kroppa niin väsyneenä, niin rentoutunut olo. Kaipaan sitä oloa jo nyt, mutta viikonloput hankala tällä hetkellä treenata. 

Ruokavalion yritän pitää mahdollisimman puhtaana. Mutta huomaan useasti lipsuvani herkuttelemaan. Annan kuitenkin itseni syödä, en jaksa stressata sitä niin rajusti, kuin nuorempana. Muutosta kuitenkin huomaan jo kropassani treenistä ja ruokailusta. Tuntuu, kuin kroppa alkaisi löytämään tooooodella pikkuhiljaa ne tietyt samat muotonsa. Ihanaa, tätä olen odottanut. Saliharjoittelun paras puoli on se, kuinka tulokset tulevat yllättävän nopeasti. Varsinkin kun nyt voisi sanoa, että olen vasta ekalla vuodella treenaamisessa..tuloksia syntyy nopeammin :) toivottavasti lihasmuistikin pelaisi..

Niin...saan todella virtaa salilla käymisestä. Näen kavereita..olenhan tutustunut uuteen äiti-kaveriin, jolla on saman ikäinen poika, kuin tyttäreni. Olen sosiaalinen, tutustun melko hyvin. En ujostele, puhun tuntemattomille. Ehkä sen voisi tässä tapauksessa sanoa yhtenä vahvuutenani. Auttaa selviytymään, varsinkin kun kyse masentumisesta..sen uhkasta.

Tytön kanssa jaksan touhuta. Käymme puistoissa, teemme yhdessä ruokaa. Lettuja paistellessa annan tytön sekoittaa taikinaa. Ja se vasta lempipuuhaa onkin :) Tyttö todella on aivan uskomattoman ihana <3 Kuinka hänestä onkaan tullut niin uskomattoman omatoiminen. Hän todella tietää mitä haluaa ja sen eteen tekee.

Todella reippaan oloinen. Kaupassa auttaa minua mielellään. Vetää koria perässään ja lappaa sinne innolla tutut ruoat, mitä kotona on käytössä :D Kyllä sieltä monesti ylläreitäkin löytyy, mutta viemme ne takaisin hyllyyn. Aamulla herätessään voi yksin kipittää heti vessaan potalle..ja pari kertaa potan antimia yrittänyt kaataa pönttöön. Niin kuin on minun nähnyt tekevän. Kaataessaan maitolasinsa pöydälle vahingossa ja kun olen alkanut pyyhkimään maitoja, nostaa oman ruokalautasensa ylös. Näin saan pyyhittyä myös lautasen altakin. Mitään en ole siis sanonut, vaan hän on todella tarkkasilmäinen ja itse toiminut ilman ohjeistusta <3 Yrittää kovasti voidella leipänsäkin :D 

Kyllä nuo minityypit vain osaavat. Itse on ihan ihmeissään, kuinka nuo taaperot kehittyvätkään niin nopeasti <3 

Tyttö on todella "sylivauva" vieläkin. Salillekin kun menen ja hänen päästessä lapsiparkkiin siksi aikaan.. Vaikka paikka ja hoitajat alkaa olemaan tuttuja niin joka kerta sinne mennessään katsoo minua alta kulmain. Mutristaa suunsa. Kerron aina meneväni salille ja tulisin hakemaan hänet kohta. Sanon heipat. Ainut keino päästä lähtemään siitä tuilanteesta on, että tyttö pääsee hoitajan syliin. Siitä pikkuhiljaa katsottuaan ympärilleen, menee leikkimään. Hän on isossa ihmismassassa hyvin varovainen. Lapsiparkin ollessa täynnä lapsia, tyttö viihtyy vain sylissä ja on selkeästi itkuinen ja stressaantunut.

Käydessämme yhtenä viikonloppuna lastentapahtumassa, joka kuhisi ihmisiä todella paljon. Tyttö ei suostunut siellä kävelemään lainkaan, vaan istua könötti rattaissa tai sylissäni. Selkeästi ei ole vielä päiväkotiin valmis. Enkä sinne nyt vielä ole laittamassakaan häntä. 

Vaikka tällaista arkuutta löytyy hänessä, hän osaa olla myös valloittava ja naureskeleva. Tutuille ihmisille menee höpisemään omiaan. Tykkää tanssia musiikin tahtiin. Hoivaa nukkejaan, ajaa veljensä pikkuautoilla ja leikkii pikkulegoukoilla, laittaa ne autoon ja päristelee minkä kerkeää.

Innostuu aina, kun näkee veljensä. Menee heti halaamaan. Yöunillekin mennessä käy antamassa veljilleen pusut poskille ja kiikuttaa sänkyyn barbapapa-kirjansa, jonka luemme ennen nukkumaan menoa. 

Ihan mahtavan ihana ihmisenalku <3 Harmi, ettei hänen isänsä sitä halunnut nähdä :( Mutta me teemme omat päätöksemme ja elämme niiden kanssa.. Tytön isä ei ole siis jouluaaton jälkeen nähnyt tytärtään, eikä enää ole vastannut kahteen lähettämääni viestiin (kaksi kuukautta sitten), kun kyselin koska pääsisi katsomaan tytärtään. Annan olla. Olen jo tehnyt kaikkeni, en jää roikkumaan. Hänen käytöksensä ei edes satuta minua. Sain istutettua isän sisälle tyttärensä olemassaolon. Nyt enää on isän tehtävä kasvattaa omaa sisäistä itseään..jos siellä on mitään mahdollisuuksia eloonjäämiselle..

Me pärjäämme ilman tuota "isää". Myös tyttäreni pärjää. Paremmin, kuin hyvin. Ehkä tuo "isä" on niin rikki, ettei pysty/halua itseään korjata. Ja näin ollen elää vain itselleen. muista viis. Mutta se on hänen valinta :)

Keskimmäisen poikani isästä ei ole sen tammikuisen viesteilyn jälkeen kuulunut mitään. Surullista. Poikanikaan ei halua ottaa yhteyttä häneen..miksi ottaisi. Jos isä ei ole kiinnostunut pojastaan, niin miksi poika olisi isästään? 

Huomaan itsenikin olleen kriisissä näitten takia.. Olen yrittä nyt pyristellä itseäni irti kaikesta. En halua tätä! En jaksa tätä! Minusta ei ole tähän! Vihaan tätä! Olen ollut niin vihainen tähän koko sekamelskaan. Olen kyseenalaistanut koko elämäni ja päätökseni. Sairasta! 

Kriisi todellakin. 

Totuus vain on se, että lasteni takia minäkin sain mahdollisuuden elämään. En voisi kuvitella elämääni ilman heitä. He ovat kaikki kaikessa <3 En vaihtaisi heitä mihinkään. Rakastan heitä koko sydämestäni. Ehkä olen ollut vain niin väsynyt, surullinen, masentunut..kun olen kyseenalaistanut kaiken.

Ehkä tämä vain kuuluu johonkin prosessiin, että pystymme jatkamaan elämää. "Tämä vene keikkuu meressä minkä kerkeää, mutta se ei kaadu!". Sen verran sisukas perhe olemme <3

Tytär 1v 9kk