Yö meni taas jälleen hereillä, sain kuitenkin "nukuttua" myöhempään, kuin edeltävinä viikkoina. Lähdinhän vasta kotoa yhdeksän aikaan töihin. Oloni oli yllättävän pirteä, soitin kuitenkin terveyskeskukseen ja varasin lääkärille ajan. Loppu viikko meneekin todella aikasissa vuoroissa, ne ei nähtävästi sovi minulle, mutta minun on pakko ottaa ne. Muut tärkeät menot (mm.terapia) on sovitettu päivän aikatauluun, että ehdin kaiken tekemään ennen klo.17. Lapseni iltapäivähoito loppuu tuolloin, eikä hänellä ole kotiavaimia saati puhelinta. Joskin puhelimen olen hankkimassa, mutta vasta kun pystyn keskittymään ja kilpailuttamaan eri puhelinliittymiä.

Vatsani ja selkäni on ollut jo pari päivää kipeinä ajoittain, se tuntuu todella epämukavalta. Tänään koin ensimmäistä kertaa pienen "kauhun" tunteen tuntiessani housuissani jotain märkää. Vessatarkastuksen tehdessä totesin sen olevan vain normaalia raskausajan lisääntynyttä vuotoa, ei verta. Kuinka tämä voi olla niin ristiritaista olla raskaana? Toisinaan ajattelen keskenmenon olevan ratkaisu kaikkeen ja toisinaan pelkään sitä. Mitä oikein haluan? Päädyin kuitenkin siihen, että jos keskenmeno yllättää niin se on luonnon tahto. Jos taas vauva kasvaa kohdussani valmiiksi, niin sen kuuluu niin. Ihmiselämä on jo alkanut <3 

Olen myös huomannut ajatusteni menneen parin vuoden takaiseen tapahtumaan, jolloin tein entiselle miehelleni abortin..osittain siksi koska hän painosti minua. Nyt jälkeenpäin tajuan, että kaikki ne painostukset ja syytökset hänen tyttärensä elämän pilaamisesta olivat hänen pelkoja vain. Hän olisi ollut isä lapsellemme..vaikka väittikin, ettei aikaa löytyisi lapselle. Olihan hän aikaisemmin suunnitellut tulevan lapsemme nimenkin..mutta se raskaus päätyi keskenmenoon. Mutta siitä tiesin, ettei hän olisi tuota meidän lasta jättänyt. Mutta silloin olin niin väsynyt syytöksiin (en uskonut, että hän olisi isä, minun pelko) ja lopulta päädyin aborttiin, tarkoituksenani kun ei ole koskaan ollut tehdä isätöntä lasta tähän maailmaan. Miehen puheet olivat tuolloin niin ristiriitaiset..vaikka niin minullakin on ne nyt. Enkä ole jättämässä tätä tulevaa lastani äidittömäksi, ellei sitten ole minun vuoroni lähteä. Sitä kun ei koskaan tiedä.

Tällä hetkellä tuntuu, että tuo teko oli virhe. Vieläkin. Vaikka siitä on pari vuotta. Minun laskettuaikani olisi tuolloin ollut 9.6.2013. Muistan sen vieläkin. Olisinhan halunnut pitää tuon pikkuisen, kävin sairaalapastorinkin kanssa juttelemassa asiasta. Se oli vaikeaa aikaa. En edes ensimmäisellä aborttiajalla suostunut nielaisemaan tuota myrkkypilleriä, vaan lähdin itkukurkussa kotiin..vasta kolmannella kerralla menin ottamaan sen. Todella voimakas pahoinvointi oli tuolloin jo näivettänyt minut huonokuntoiseksi..en enää jaksanut taistella. Se oli luovutus.  

Mutta se on mennyttä ja minun täytyy elää päätösteni kanssa. Ja todeta, että nythän minä vasta saankin sen isättömän lapsen..Ei se tietenkään tarkoita, etteikö lapsi olisi rakastettu. Tulen rakastamaan häntä myös isän puolesta. Ja toivon sen riittävän.

Tulevasta miehestä en uskalla edes lähteä haaveilemaan, en ole mikään unelmien naisystävä. Varmasti miehillä on epäluulonsa minua kohtaan, eihän se kauhean "normaalia" ole omata kolmea lasta kolmen eri miehen kanssa.

Muistan kun jäin yksin toisessa raskausaikana. Se oli jotenkin niin kauheaa. Kun nuorimmainen lopulta syntyi, olin vasta 22-vuotias ja tuntui kauhealta todeta, että olin kahden pienen lapsen totaali yksinhuoltaja, lasten joilla oli eri isät. Esikoisen isä oli tuolloin jo puolivuotta aikaisemmin lähtenyt lapsensa elämästä pois, nuorimmaisen isä taas ei halunnutkaan meitä hänen elämäänsä. Tilanteeni oli niin nolo minulle (häpesin sitä niin paljon), että valehtelin kaikille uusille tuttavilleni, että lapsillani olisi sama isä. Olihan kummatkin isät poissa, niin mitä väliä sillä enää olisi ollut. Pääsin näin helpommalla. Kaikki ihmiset kun eivät ole niin suvaitsevaisia, vaan kauhistelevat silmät pyöreinä :D Asia oli arka minulle. 

Vieläkin osa ihmisistä elää siinä tiedossa, että lapsillani on sama isä. Kun puhun nuorimmaisen isästä, en koskaan kuitenkaan käytä esikoiseni nimeä samoissa puheissa. Ihmiset olettavat asioita ja annan heidän elää siinä uskossa. Miksikö teen näin? Niin monta vuotta on mennyt, se on vaikeaa korjata puheitaan. Ja toisinaan ihmiset ovat myös itse arvanneet, ettei isät ole samat. Sen olen myöntänyt, kun ovat itse tajunneet ja uskaltaneet kysyä. 

Miehille, joita olen tapaillut/seurustellut en ole valehdellut, he ovat tienneet. Jos joskus ehkä löydän jonkun joka pystyy hyväksymään minut..niin hänelle myös kerron kaiken. Ja mieluiten koko elämäntarinani, koska sieltä löytyy vastaukset..En tietenkään voi olla varma pystyykö kukaan koskaan ymmärtämään minua, mutta tällainen olen. Ota tai jätä. Ja niinhän se sanontakin menee:

"Ennen kuin tuomitset minut..Pue kenkäni jalkoihisi. Kävele ne kadut, jotka minä olen kulkenut. Käsittele menetys ihmisistä, jotka olen menettänyt. Kestä kaikki tunteet ja tapahtumat mitä olen kokenut. Kompastu jokaiseen kiveen, johon törmäsin. Nouse aina uudestaan ylös ja kulje täsmälleen sama elämä, kuten minä tein. Vasta sitten voit tuomita minut tai elämäni."

Niinhän se menee. Mutta se ei takaa sitä, että voisin koskaan löytää ketään. Jotkut ovat vain luotu kulkemaan yksin. Tietenkin toivoisin tämän väittämäni vääräksi, mutta se mitä olen nähnyt, ei tuo toivoa siihen suuntaan. Tällä hetkellä se on surullista omille lapsilleni, ettei heidän elämässä ole mitään säännöllistä miesmallia.

Oma miehenmallini lapsena teki paljon töitä. Viikonloppuisin hänen luonaan ollessa, kävin shoppailemassa, kun isäni teki töitä. Tiedän, että olin tärkeä ja rakas isälleni. Sen hetkinen elämään kuului vain sellainen työ, joka vaati isältäni kaiken ajan. Vaatii nykyäänkin. Äitini miesystävä taas ei hyväksynyt minua koskaan. Asuimme saman katon alla, mutta minä en kuulunut heidän perheeseen. Asunto oli miehen omistama, huoneeni ei ollut minun oma, vaan miehen oma. Näin hän minua muistutti usein, jos vahingossa saatoin sanoa, että menen omaan huoneeseeni. Ja tämä vain yksi esimerkkitapaus.

Minun miehenmallit eivät siis olleet hääppöisiä :D Ja näin varmasti monella ollut ja pahemminkin. En vain vieläkään tiedä, onko pahempi elää ilman isää/miehenmallia kuin elää huonon isän/miehenmallin varjossa? Kummassakin on puolensa. Vaikuttaako siihen lopujen lopuksi lapsen persoona? Tapa, jolla asioita puhutaan/käsitellään perheessä?

Jos isättömyydestä ei tehdä kauhean suurta numeroa. Salata asiaa tai eletä niin, kuin perheestä puuttuisi joku. Jos perheessä oltaisiin avoimia isättömyydestä, puhuttaisiin asiasta, kun siihen lapsilla halua. Elettäisiin elämää, kuin tämä on meidän perhe ja se on kokonainen. Riittääkö se? Ulkopuolinen isän tuputtaminen kuitenkin muistuttaa asiasta, että äiti ja isä saa aikaan lapsen.

..On hienoa, että jotkut isät ajavat omia oikeuksiaan isinä. Oikeuksia, joita ei ikävä kyllä isillä ole, mutta monet isät haluavat viettää aikaa lapsensa kanssa ja tekevät kaikkensa sen eteen. Se on hienoa se, mutta sitten on ne toiset "isät", jotka eivät halua olla tekemisissä. Se ei ole hienoa eikä arvostettavaa.. 

Isättömyys..miksi se on elämässäni niin vaikuttava tekijä koko ajan? 

rv10+4