Olen saanut pidettyä itseni kasassa, enkä ole niin kiukkuinen. Tällä hetkellä minua ei raivostuta lasten tappeleminenkaan, vaan olen yrittänyt ajatella enemmän heitä ja yrittänyt todella muutoinkin ymmärtää..myös itseäni. Yritän olla stressaamatta, se on auttanut pitämään olon tasaisempana.

Olen pystynyt olemaan taas vähän rennompi, on ollut ihana jutella lasten kanssa päivänkulusta ja viettää aikaa heidän kanssaan. Olemme riidelleetkin..esikoinen on alkanut testailemaan rajojaan..kun kaikki muut saa tehdä ja hän ei. Mutta kun parempina hetkinä, jolloin ei uho-tuulella, niin käy ilmi, että monella kaverilla samanlaiset säännöt, kuin meillä :D Niin ne vain yrittävät :D Tänäänkin käskin lopettamaan kännykkäpelit (hyvä rauhoittaa ennen nukkumaanmenoa)..esikoinen pyysi pikkuveljeään majaleikkiin. Hieman heidän huoneessaan kuului majanteko ääntä, kunnes hiljeni. Hiippailin ja näin heidän hienon majansa, tein pikaisen kurkistamisen sisälle..ja mikä näky odotti..esikoisen yllättyneet silmät ja kädessä kännykkä. Pikkuveli seurasi vierestä peliä :D Kännykkä annettiin nopeasti minulle. Sen jälkeen vasta alkoi kuulua leikin ääntä huoneesta.

Tapasin tänään tuon minun "kohtalotoverini" ensimmäisen kerran livenä, ennen tapaamista minua ei edes jännittänyt ja aika meni siivillä. Hänenkin elämänpolkunsa tähän pisteeseen, odottaa yksin kolmatta lasta, kaikilla lapsilla eri isät..sekään ei ole niin mustavalkoinen (niinkuin hyvin monet ihmiset ikävä kyllä näkevät nämä tilanteet tietämättä totuutta). Polkua kulkiessa sattuu ja tapahtuu..aina ei voi ennustaa toisen käytöstä ja päätöstä hylätä (tässä tapauksessa ensisijaisesti lapsi, ja äiti).

Vatsassa tuntunut päivän mittaan möyryämistä, miksi tämä olio ei potki? Kuopus tässä vaiheessa jo monotti niin kovasti, että se näkyi ja tunsi kädellä. Tämä vain hengailee poikittain ja möyrii, puskee itseään vatsaa kohti. Potkien varmasti selkään..ja eilen illalla monotti kyl ikävästi tuonne alas (tuntui tosi ilkeeltä), tuntui, että saisi raivattua tiensä ulos jo. Vatsaa kiristääkin välillä sivulta, liekö harjoitussuppareita. 

Olen taas nähnyt unta syntyvästä vauvasta, tämäkään uni ei poikennut edeltävistään. Vauva on poika, sen on oltava näin ollen oikeastikin. Unet tulevat alitajunnasta ja uskon odottavien naisten tietävän alitajuisesti tulevan vauvan sukupuolen. Vaikka raskaus muuten on tuntunutkin tyttöraskaudelta..tarkoittaen, että se on ollut erilainen, kuin poikia odottaessa. Tyttöä toivoisin, sillä olisi ihana päästä tutustumaan siihenkin maailmaan. Mutta minusta vain tuntuu, että minä teen vain niitä poikia :) Ja hienoa sekin, en yhtään vähättele sitä ja tulen rakastamaan pientä poikaa yhtä paljon, kuin toiveiden tyttöäkin. 

"Poikatrio" - mietin mielessäni, se saa riittää. Siinä on minun lapsilukuni. Ei enempää. Ihan senkään takia, koska jäisin yksin kuitenkin..ja tästä olenkin jo vitsaillut aikaisemmin (vuosia aikaisemmin), että jäisin kuitenkin yksinhuoltajaksi jo raskausaikana, tällä kertaa mies kuolisi tms. No onneksi tuo isä nyt sai elää, vaikka tekikin todella tylysti meitä kohtaan ja lähti lapsensa elämästä pois, ennen kuin se ehti edes alkaa.

Huomaan miettiväni kävellessäni kadulla, mitä jos tuo isä näkisi minut ajaessaan autollaan ohitse. Herättäisikö se mitään hänessä? Hän näkisi jo pyöristyneen vatsani..enää edes talvitakki ei sitä pyöreyttä piilota. Jollain sairaalla tavalla haluaisin sitä, että isä näkisi minut ainakin ihan viimeistään silloin, kun olen viimisilläni. Herättäisikö tuo mitään? Entä oman lapsensa näkeminen?

Mutta hän on kadonnut kuin pieru saharaan, hän ei vastaan puhelimeensa ja varmaankin karttaa minun kotinurkkianikin. Hän pakoilee totuutta. Leikkii, ettei mitään ole tapahtunut. On sekin yksin tapa elää. Jokainen tallaa tyylillään ;)

Mitä tuohon nyt enää muuta mennä sanomaan..ehkä sen, etten pysty edes tuota isää näkemään meidän elämässä lainkaan..en edes oman lapsensa. Ikävä sanoa niin, mutta hän on ainoa mies, jota en pysty näkemään. Pystyisin näkemään jopa esikoiseni isän..hänessä sentään oli miestä kertoa sukulaisille ja omille aikaisemmille lapsilleen pojastaan..vaikka poikansa elämässä ei sitten pysynytkään.

Huh, tämä isättömyys todella nostattaa tunteita. Surullista. Tulee vahvasti mieleen esikoiseni ja hänen isättömyytensä. Sen näkee, kuinka paljon se on alkanut koskemaan häntä yhä enemmän ja vahvemmin..häntä harmittaa, kun kuopus näkee isäänsä (harvoin, silloin kun itse vien pojan isän kotikaupunkiin, mutta kuitenkin näkee). Esikoiseni ei muista isäänsä lainkaan, ei näe häntä ollenkaan. Hän alkaa olemaan siinä iässä, kun se miehen seura olisi hyvästä. Mutta minulla ei ole tarjota sitä hänelle :( Tosin meidän joulureissulla poikani saivat viettää aikaa minun isäni kanssa melkeinpä päivittäin jonkin aikaa, se lähensi välejämme ja isänikin tutustui lapsenlapsiinsa eri tavalla. Huomasin kuinka esikoiseni varsinkin oli mielellään isäni kimpussa, halusi painia. Naureskeli paljon, hän todella viihtyi. 

Toivon todella, että esikoiseni pystyy saamaan kuitenkin hyvät eväät elämälleen, eikä tuo isättömyys sotkisi häntä tekemään vääränlaisia valintoja elämän suhteen (päihteet, rikollisuus yms)..vaikkakin mikä vaan saa ihmisen noihin sortumaan. Onhan masennuskin lapsilani suurempi riski sairastua. Tietenkin siihen tarvitaan laukaiseva tekijä..Mutta kuitenkin, masennuksessa päihteet monesti on itselääkityksenä..olenhan sen itsekin kokenut. En vain haluaisi omien lasten näitä kokevan..kaikki ei meinaa siltä polulta tule takaisin.

Kuinka paljon pystyn siihen itse vaikuttamaan? Varmasti todella paljon. Huh, toivon todella, että pystyn siihen. 

rv 18+4 (tosin jos 14.päivälle jo kääntynyt, niin rv 18+5)