Heräsin ajoissa, enkä enää saanut unenpäästä kiinni. Tyttökin heräsi heti minun jälkeeni. Ihanaa, kun on saanut taas nukkua hyvin yöt :) Tyttö ei enää ole kipeä.

On hauska huomata hänestä, kuinka nopeasti hän kehittyy. Ympäristö kiinnostaa niin paljon, ettei oikein makuullaan tykkää olla missään. Sylissä vain. Sieltä näkee "koko maailman". Kummatkin veljensä nähdessään intoutuu naurahtamaan tai ainakin hymyilemään niin leveästi, saaden kasvot näyttämään hangonkeksiltä. Päästelee ihmeellisiä murisevia ääniä sekä pärisee. Hän on niin ihana, niin rakas. Ja huomaan tyttärestäni, kuinka päivä päivemmältä hän saa tyttömäisempiä piirteitä (koko aika hän onkin näyttänyt tytöltä, mutta nyt ovat tullut todella selkeiksi) <3

Sain iltapäivällä puhelun..lastenvalvoja soitti minulle ja kertoi tuon miehen olevan tyttäreni isä. Noo, ei mikää ihme..ei muita vaihtoehtoja ollutkaan. Hän varasi minulle ajan. Kertoi, ettei isä halunnut meidän kanssa samaan aikaan (ylläri), joten ensiksi tapaisi isän.

Isä laittoi samantien viestiä minulle, kyseli taas kävisikö minulle se minimi elatusraha. En vastannut mitään. Hän jatkoi sinnikkäästi kyselyä. En tiennyt mitä vastata, alkoi ahdistamaan. Mutta huomasin, ettei se ahdistus enää ollut samanlaista. Miehen nimi kännykässäni ei saanut mitään tunnekuohuja aikaiseksi. Hän oli vain yksi nimi muiden joukossa. En halunnut puhua rahasta. en halunnut edes miettiä sitä. Suoraansanottuna en koko raskausaikanakaan miettinyt moisia asioita. Menin katsomaan netistä enemmän elatusavusta. 

En haluaisi miettiä rahaa, haluisin vain miettiä tapaamisia. Kuinka isä näkisi tytärtään. Tiedän, tiedän. Hän ei tule koskaan tapaamaan tytärtään. Ja sehän se vasta alkoikin ahdistaa. Tästä kimpaantuneena lähdin salille, vaikka olin päivänmittaan tullut siihen tulokseen, etten salille tänään menisi. En jaksaisi. Mutta jotenkinhan minun oli tämä vomakas puristettava tunne saada nujerrettua..edes vähentää sitä puserrusta. Äitini lupautui lähtemään kauppaan tytön kanssa siksi aikaa, kun olin salilla. 

Salilla ollessa isältä tuli kysymysmerkki-viesti. En aikonut vastata mitään, halusin vain olla rauhassa. Sisintä ahdisti kaikki, jopa oma olemuksenikin ahdisti, hävetti. Salilla oli tällä kertaa aika paljon ihmisiä, minua niin hävetti haahuilla siellä. Tuntui, että kaikki katsoivat minua päästä-jalkoihin arvostelevasti. Vaikka tuskinpa oikeasti. Mutta salilla olostakaan ei tullut mitään. En tiennyt mitä tehdä, olin hukassa. En saanut ajatustani kuriin mitenkään. Vaikken tiennyt mitä tein, niin sain kuitenkin hien pintaan..joten kait se hyvä asia oli. 

Loppu illan höpisin tytölle kaikkea omiani, puhuin hänen isästään paljon ja sitä kuinka halusin olla hyvä äiti hänelle. minusta huomasi, kuinka ylikierroksilla menin. Isältä tuli koko ajan viestiä, että minun pitäisi vastata, että hän tietää kuinka toimia asian kanssa jatkossa (mitäköhän sekin tarkoitti). Annoin olla.

Aloimme katsomaan esikoisen kanssa elokuvaa, se alkoi tökkimään, joten lopetimme kesken. Hän meni sänkyyn nukkumaan. Tällöin aloin laittamaan isälle viestiä..koska häneltä oli tullut taas pari viestiä mm. "noh, katsotaan tuleeko tästä riita vielä"

Laitoin hänelle: "Miksi heti asenne, että tuliis riitaa? Tapanani ei ole lähteä riitelemään turhasta. Elämässä on niin paljon tärkeämpiäkin asioita. Elämä on liian lyhyt sellaiseen! Ja eikö tuo elatus katsota lastenvalvojalla.."

Hän ilmoitti heti, että se olisi meidän päätettävissä. Ja hänen mielestään minimillä mennään. Koska hän ei tälaiseen tilanteeseen halunnut.

Niin halusinko minä? En. En tällaista suunnitellut villeimmissä unelmissanikaan. Mutta tiedätkö mitä, me olimme sellaisessa tilanteessa nyt ja thäts it! Meinasin niin laittaa, mutta annoin olla. Kirjoitin joitakin asioita tilanteestamme ja siitä, kuinka raskausaika blaa blaa (yllätti kummatkin, niinkuin olin kirjoittanut edelliseen viestiin ja omasta pahastaolostani raskausajan, ja se kuinka "miehekäs" ja kypsä tilanteen hoitotapa hänellä olikaan). Siihen hän itsesasiassa vastasi, kuinka oli rehellisesti sanonut, ettei halua olla tilanteessa. Ja kuinka en suostunut aborttiin. Juu, tämä piti vielä tässäkin vaiheessa laittaa. Laitoin hänelle. "En niin, Ja hyvä etten tehnytkään".  "Noh, se on hyvä sinulle" -tuli viesti takaisin.

Hän vielä laittoi, että tiedetään nyt hänen kantansa, että missä mennään. Joten se siitä. Hiljaiseksi meni, kun otin hänen toisen tyttären puheeksi. Ihan vain tökkäsemällä, testaten. Ja haluttu vaikutus tuli heti. 

Alkoi taas kyselemään elatusta. Laitoin vain viestiä "Lastenvalvojallahan se katsotaan."

Häneltä tuli viestiä:

- "Jos niin meinaat niin riita siitä tulee ja voit arvata suhtautumiseni"

Olin jo kirjoittamassa, kuinka minua nyt ei kauheasti haitannut hänen suhtautumisensa asiasta. Eihän hän ollut meidän elämässä lainkaan (isän päätös), joten vaikutus nolla. Mutta annoin olla. Joten häneltä tuli uusi viesti aika perään.

-"Minimi summa on ok ja se kuuluu maksaa. Mutta siitä ylöspäin asia on meidän päätettävissä"

Latoin vain, että lastenvalvojalla se sitten selviää, ja annoin asian olla. Vielä häneltä tuli viestiä -"Eli se ei sinulle käy vai?" 

Päätin, ettei minulla ollut hänelle mitään asiaa. Se, että hän sanelee kaikessa ehdot..ei se mene niin. Ei sekään mene niin, että itse sanelisin ehdot. Antaa oikeuden päättä, mitä se sitten päättääkään..niin se siitä. Joten, kyllä. Uskon, että oikeuteen tämä menee. Juu, monet voi olla tässä sitä mieltä, että taas joku yh kerjäämässä rahaa reppanalta mieheltä. ja ihan rauhassa saa niin ajatellakin. Tosiasia on ihan muuta. 

Mietin vain, että miksi kauhea varautuneisuus? Ja kylmyys, viha? Tai no, osaan minä jotakin ajatella tuolta kantilta elämää..mutta se välinpitämättömyys. Vaikka esikoiseni on myös isätön, niin hänen isänsä ei ole välinpitämätön tällä kylmällä tavalla.. Jotenkin kauheaa kylmyyttä (ei ihan normaalia). Kuinka ihminen voi kylmettää itsensä niin? Ehkä olen todella tällä kertaa tavannut henksesti hyvinkin sairaan ihmistyypin, ei olisi ensimmäinen kerta (tosin näin pahaa en ole tavannut ennen) :D Mutta niin..

Suojamekanismi itseään kohtaan. Mitä ja miksi hän suojautuu tuohon? En lähde sitä enää miettimään. Tämä taisi olla tässä tosiaan. Jotenkin jokin asia minussa kuoli tuon "keskustelun" aikana. Ahdistuksissani juttelin viestittelyjen jälkeen parin kaverini kanssa asiasta..ja nyt oloni on todella nopeasti tullut aika hyväksi. Ei ahdista niin, että sattuisi. Puristaa vain rinnasta, ei sen kummosempaa.

Tuon isän hylkäys minua kohtaan, tytärtään kohtaan. Se ei nyt ainakaan tunnu miltään. Se, että yllärin koimme miehen kanssa ja kummatkin lähdimme eriteille. Eri tavalla hoidimme elämämme kriisin. Valitsimme eri polut, joita nyt tallailemme. En voi tietää hänen polkunsa suuntaa tai muutakaan. Enkä edes halua. Se kylmyys, jota hän kantaa sisällään. Se on pelottavaa. Voin ehkä aistia sen, senkin takia, koska olen itsekin tuollaista kylmyyttä kantanut ja väsynyt esittämiseen. Jotkut pystyy sen kantamaan koko elämän ajan..mutta millaisin tuloksin? Se, ei enää ole minun huoleni. Toivon kuitenkin tuolle miehelle hyvää loppuelämää. En missään nimessä toivo hänelle mitään pahaa, sillä kukaan ei ansaitse sellaista. Ei edes hän. 

Se, että valitsin tämän polun. Raskauden jatkamisen, tutustumisen elämän uuteen haasteeseen. Toi paljon uusia kivoja asioita elämääni. Sain uusia kavereita, jotka todella ovat ihan huippuja. Akanat karsiutui jyvistä. Menetin muutaman tutun ja yhden parhaista lapsuudenkavereistani..se ehkä satuttaa, mutta elämä jatkuu. Sain tyttären, jota en koskaan uskonut saavan. Sain nähdä pojissa sen mahtavan sisar-rakkauden pikkusiskoaan kohtaan. Olen nähnyt, kuinka se on kehittynyt, olen nähnyt kuinka se kasvaa. 

Meidän perheemme kasvoi yhdellä. Yhdellä kooltaan niin pienellä, mutta tunnepuolella niin suurella ihmeellä <3  Se, että olen kokenut tuskaa, pelkoa, vihaa, jännitystä, iloa, surua, rakkautta,.ja monia muitakin ihmeellisiä tunteita tämän vuoden aikana. Saa minut toteamaan elämän olevan yhtä vuoristorataa. Se ehkä tekeekin tästä elämästä niin jännittävää. Annoin mahdollisuuden jollekin uudelle, vaikka ympärilläni oli vain tyhjää. Se tekee minusta ehkä tyhmän..tai rohkean..tai tyhmänrohkean. Mutta se, aina kun katson tytärtäni, huuleni kaartuvat hymyyn. Ja olen kiitollinen siitä, että olen saanut hänet <3 Jo se kertoo, kuinka valitsin oikean polun! Tein oikean päätöksen.

Elämä todella on niin lyhyt täällä maanpäällä. Se voi vain hetkessä loppua, koskaan ei voi tietää tulevaa. Tulevaisuutta ei koskaan voi liikaa suunnitella, sillä kaikki voi muuttua ihan yhtäkkiä. Jokainen hetki. Jokainen hengenveto on tärkeä..se voi myös olla viimeinen. En halua enää tuhlata ainuttakaan hetkeä tuskailemalla omaa elämääni ja varsinkaan sitä tulevaa! 

Se, että tyttäreni on isätön. Niin on myös esikoisenikin. Keskmmäisen isä on alkanut yrittämään. Minulla on aina ollut kaksi isätöntä lasta. Elämä on vain näin mennyt, ei tehdä tästä mitään numeroa. Yksikin rakastava syli riittää! Ja nyt on se syli avattava uudelleen, sillä tämä tuskaisuus ja masentuneisuus on jättänyt pojat todella ulkopuolisiksi. Olen ollut heitä kohtaan viileämpi ja etäisempi. Siitä kokenut tuskaa, on aika korjata se. On aika ottaa oma elämä haltuun ja korjata se minkä pystyy. Ja se on meidän perhe, joka kasvanut ihan mahtavan ihanaksi. Ainahan se on ollut ihana, mutta nyt se tuntuu niin omalta. Meidän pienisuuri perhe.

Tytär 3kk (+2vkoa 4pv)