Kurkussani tuntuu niin epämiellyttävältä. Kuin paineelta, kuin kuivalta saharalta. Kurkkuuni kutisee jollain jännällä tavalla, mikä saa pelon aikaan. Turpoaako se nyt kiinni??? Saanko henkeä? Joinakin hetkinä pelkkä hengittäminen tuntuu keuhkoissa niin raskaalta. Niin työläältä. Se sattuu keuhkoihin ja tuntuu, kuin keuhkoni alkavat väsymään ja ne vain lakkaisivat toimimasta. Pystyisikö niin ihan oikeasti käydä?

Miksi tämä on niin vaikeaa? Mikä minua oikeastaan vaivaa?? En haluaisi myöntää, mutta olen tainnut mennä syvemmille vesille, kuin uskoinkaan itseni kanssa. Olen jäänyt jumiin, Luulin pääseväni irti, mutta seilailen yksinäni jossain kaukana masennuksen rajamailla. Sillä eihän tämä voi olla mitään muuta, kuin masennusta? Nämä oireet puhuvat puolestaan. Minua pelottaa. Mitä minun pitäisi tehdä? Kuinka minun pitäisi hoitaa itseäni? Jaksanko taas alusta lähteä rikkomaan itseäni terapiassa..sillä en kuitenkaan pääsisi samalle terapeutille, jolla kävin sen kolme vuotta. Joka tietää kuitenkin elämästäni kaiken, kaikki ne käännekohdat. Kaikki tarpeellisen. Jaksanko taas läpikäydä jonkun toisen kanssa kaiken alusta? Onko siinä mitään järkeä?

Tuntuu niin pahalta huomata, kuinka huonoon suuntaan sitä on lipunut kuin itsestään. Luullen, että pystyy pitämään kaikki narut käsissään. Mutta samalla ympäristö ja oma terveys on luhistunut hiljalleen, eikä ole oikein huomannut sitä. On vain yrittänyt olla täysillä mukana kaikessa. Olematta kuitenkaan.

Tuon tyttäreni isän viestittelytkin on jättänyt jälkensä. Minuun sattuu. Tuntuu, kuin sydämeni olisi auki ja niin verestävänä avohaavana. Tuntuu niin pahalta, ettei tyttäreni saanut isää. Miksi isän pitää silti lähetellä viestejä??? Hän meinaa on jatkanut sitä, mutta puhe ei kuitenkaan ole missään, että haluaisi tytön nähdä. Miksi hän kirjoittelee silti??? En ymmärrä hänen motiivejaan.

Tosiaan perjantaina laitoin hänelle vielä kuvaviestin tyttärestämme ja kerroin tulevasta neuvolakontrolliajasta, kun tyttö tosiaan on todella siro pikkuinen. josko hän painaisi 8kg nyt 10kk:n iässä. En siis ole mitenkään huolissani tyttärestäni. Olihan esikoisenikin pieni. Yksi vuotiaana painoi sen 8,5kg. Siskonsa näyttää olevan samaa "höyhensarjaa" <3

Tuo viesti oli enemmänkin testaus. Halusin testata kuinka hän reagoisi viestiini ja varsinkin tuohon kuvaan. Olisiko hän kärttyinen, etäisempi vai samanlainen, kuin aikaisemmin.

Hän vastasi ihan normaalinoloisesti viestiin, aika neutraalisti kommentoi vain painon olevan ihan kohdillaan. Totesin hänelle vain meidäbn tyttären olevan siro. Ja annoin olla.

Muutamia tunteja myöhemmin sain häneltä viestin. Lyhyt ja ytimekäs.

* "Missäs ulkomailla olette käyneet?"

Ihmettelin aluksi viestiä, mitä se hänelle kuuluisi? Mutta en itselleni voi mitään, haluan olla rehellinen ja jos joku jotain kysyy, niin on epäkohteliasta olla vastaamatta. Ja kun oli vielä kyse tyttäreni isästä..jonka kanssa haluaisin hyvät välit..JOS se auttaisi saamaan tyttärelleni isän elämään. Olenko sairas kenties? Tai ainakin vinksahtanut päästäni??

Kerroin missä olimme olleet ja lisäsin vielä, kuinka hyvin tyttärellämme oli mennyt lentomatka.

* " Aaa okei"

Lyhyt ja ei nyt niin ytimekäs vastaus, mutta jonkinlainen vastaus kuitenkin.

Viikonlopun aikana lähdin treffeille. Ennen treffeille lähtöä, otin tyttöni kanssa yhteiskuvan. Siitä tuli niin ihana (tyttäreni takia), että laitoin sen whatsappiini profiilikuvaksi. Tykkään vaihdella tuota kuvaa senkin takia, koska huomaan, kuinka tuo isä pakostikin näkee sitä. Näin tehnyt koko ajan. Laitellut tyttäreni kuvia sinne usein. Ja vain whatsappiin, koska ihan kaikille se ei todellakaan näy. Vain minun puhelinnumeron omaaville ja niitä ei ole paljoa. Poikieni kuvia en julkaise mihinkään. He liikkuvat jo yksin ja ovat tunnistettavissa. Tyttäreni ei ole yksin liikkeessä ja on niin pieni, että tulee muuttumaan niin paljon vielä.

Treffit meni ihan ok. En kuitenkaan kokenut mitään "wow"-ilmiötä. Tosin en oikein voinut rauhottuakaan täysin ja olla stressaamatta tyttöäni. Kuinka hän pärjäisi? Kuinka unille meno oikein onnistuisi, kun hän ei suostu (yhden kerran antanut vain maistaa ja tuolloinkin irvisti, eikä juonut sitä litkua) juomaan korviketta. Muutoinkin juuri yösyötön lopettaneena mietin, tulisiko takapakkia?

Kyllä, minun kohta 10kk tyttöni on vielä yösyöjä! Minun laiskuuteni, väsymykseni, migreenikohtaukseni liian lyhyistä yöunista (oma syy, mitäs menen toodella myöhään aamuyöllä nukkumaan ja herään tietenkin ajoissa). Viime viikolla kuitenkin päätin yhtenä yönä ottaa ensimmäisen yösyötön pois. Minun rauhallinen ja hiljainen tyttö muuttui sinä yönä kovaääniseksi ja todella sitkeäksi itkijäksi. Hän huusi ja yritti heittäytyä sylissäni taaksepäin moneen otteeseen. Pidin kevyesti häntä sylissäni ja taputtelin pepulle rauhallsesti. Välillä kokeilin laittaa vain sänkyyn makaamaan, mutta huomasin, että sylissä itku ei ollut niin hätäisää. Pidin vain sylissä, välillä tyttö rauhoittui. Päästeli joitakin "puhemongerrusta" muistuttavaa iloista höpinää ja heräsikin pällistelemään pimeässä huoneessa ympärilleen. Kunnes taas muisti mitä halusikaan ja taas itku sai vallan. Sitä kesti pari tuntia, kun päätin, että ensimmäinen yösyöttö oli taisteltu yli ja hän sai maitoa juodakseen.

Seuraavana yönä pelkäsin pahinta, mutta turhaan. Tyttäreni nukkui kolmeen asti yöllä. Tämä tarkoitti sitä, että aikaisemmin ollut ensimmäinen yösyöttä (klo.0.30-1.00) oli historiaa. Kahden tunnin yöhuudolla siitä selvittiin, aika hienoa. Olen ylpeä tytöstäni! Tällä viikolla lähtee tuo viimeinen yösyöttä pois kokonaan. Joten varmaankin vielä yksi huutoyö edessäpäin, mutta sen jälkeen helpottaa kaikilla :) Nukkuminen meinaa.

Tänään päivällä ehdin paljon miettiä tyttäreni isää. Tai enemmänkin tunsin todella vahvan kipupiikin sydämessäni. Sellaisen pudotuksen omaisen kivun/tunteen sydämessäni. "Tyttäreni on ilman isää koko elämänsä", Katsoin lattialla touhuavaa tyttöäni ja totesin, ettei tyttöni vielä ymmärrä isättömyyttään. Niin miksi minun pitäisi nyt tätä asiaa puida?! Enkö vain voisi nauttia tästä ajasta, jolloin olen se tärkein ihminen..tai siis yksi niistä tärkeimmistä tytön elämässä. Olen se lämpö, turva, ruoka ja rakkaus.

Kävimme tytön kanssa puistoilemassa. Niin kaunis ilma, ihana syy lähteä puistoon heilumaan raikkaaseen ilmaan. Tyttökin pääsi keinumaan ja tutustumaan hiekkalaatikkoon. Sielä intoutui isosta keltaisesta kuorma-autosta :) Kotiin tultaessamme, tein ruoan ja sen jälkeen pojat lähtivät pihalle leikkimään. Ihanaa tosiaan, että tämän pihan lapset leikkivät kirkonrottaa yms. iltaisin pihalla kevät-kesä- ja syyskaudet :) Se tietyntyylinen lapsuus heilläkin siis, eikä pelkkää kännykän ja tietokoneen edessä sekoilua.

* "Kiva kuva teistä" Ja taas se ihme hymiö. (läh.klo.19.15)

Katsoin viestiä silmät suurina. Mietin hetken..Otin tyttärestämme kuvan, johon kirjoitin:

* "Niin on :) Täst tytöstä saa vaan kivoi kuvia :)"

* "Aijaaha :`D", oli hänen vastauksensa.

Laitoin taas kuvan tytöstä, jossa hän on juuri kävelemässä sohvan reunaa pitkin, niin, että kuva on hieman tärähtänyt. Ja lisäsin tekstin:

* "No joo..ku vaa paikallaan vaan pysyis

* ":)". Pelkkä hymiö. (läh.klo.19.45)

Huomasin itsessäni..huomaan vieläkin, että kaikki mitä lähetän tuolle miehelle...se on testiä. Testaan häntä, testaan missä raja menee. 

Laitoin tytön kylpyyn ja sen jäkeen iltapalat koko konkkaronkalle. Kello olikin jo puoli yhdeksän, kun pääsimme pöytään istumaan. Huomasin taas viestin tulleen:

* "Äidin silmät!"

Sain vastatuksi:

* "Vain väriltään..muu silmissä taitaa olla sua"

Heti perään vastaus:

* "Noh tuo profiilikuvasi kyl näyttää jotain muuta :`D"

Kävin katsomassa uudemman kerran kuvaa, jossa olin tytön kanssa. Tyttäreni tummat silmät tosiaan näyttivätkin enemmän minun silmiltäni..mutta silti niissä on isääkin paljon. En kuitenkaan keksinyt mitään nasevaa takaisin, joten luovutin.

* "Jaa. No sentää jotain sit pikkasen muaki :´D"

Menimme pesemään hampaat. Monesti, kun iltaohjelmaan kuuluu, että kaikki kolme muksua pesevät yhdessä hampaat. se tärkeä juttu pojillekin. Luin iltasadun ja huikkasin unihalit ja pusut poskille. Otin tytön syliini, hain kännykkäni ja menin laittamaan tytön unille. Viesti oli tullut puoli tuntia myöhemmin edellisestä.

* "Toivotaan et ei oo isäänsä tullut :´D :´D :´D"

Katsoin veistiä. Pasmat menivät hetkeksi sekaisin. Mitä hän oikein tuolla hakikaan? 

* "Niimpä"

* "Tosin aina voi muuttaa käytöstään."

Samantien tuli viesti:

* "Tiedän..Mut meinasin nyt ulkonäköä". Ja outo hymiö.

Mietin mielessäni, kuinka typerää minulta edes miettiä, että mies olisi mitenkään järkeä käyttävää sorttia. Eihän tuo mies ajatellutkaan tehneensä väärin. Koskaan. Miksi nyt edes luulin ajatelleeni sen hetken ajan, että hän haluaisi jotain henkevämpää kertoa, kuin ulkonäköön vaikuttavaa. Tyhmä minä.

* "Nii aika näyttää :´D eiköhän ne naishormoonit hoida hommasa"

Hiljaisuus. Keskityin television katseluun, kunnes lopulta kaivoin poikani läppärin syliini ja tulin purkamaan oloani. Kunnes taas puhelimeni piippasi pari tuntia myöhemmin:

* "Toivotaan :´D" (läh.klo.23.12)

Vastasin vain, miten asiat ovat tällä hetkellä:

* "Suloinen tuo neiti on nytkin, joten en huolissani ole mistään XD"

Häneltä tuli pelkkä hymiö. Ja heti sen perään toinen viesti:

* "Täytyy myöntää"

Katsoin viestiä..halusin jotenkin lisää testata. Mutta en oikein osannut tehdä mitään. Joten päädyin vain kirjoittamaan, mitä itsekin joskus ihmettelen tytärtämme katsoessa:

* "Luonnossa vielä suloisempi. On muuten hassua, kuinka joinakin päivinä näen xxx (tyttäremme nimi) paljon itseäni. Ja taas toisina päivinä sua. Kuinka se voi niin muuttua :D"

Vastaus tuli heti..tosin sekin oli vain pelkkä hymiö. Mutta vastaus sekin.

Juu, eihän nämä viestit nyt mitään ihmeellisiä ole. Rakentavia ainakaan. Kunhan vain jonkinlaista hälinää. Testausta. En vain ymmärrä häntä, miksi hän kirjoittelee minulle? Mitä hän oikein haluaa? Mieleeni tulee ensiksi syyllisyys. Tälläkö tavalla hän saa siistittyä syllisyydentunnettaan? Kun hetken kirjoittelee minulle, saa jonkun kiksinsä siinä ja kun ei enää tunne syyllisyyttä, voi taas jatkaa matkaansa. Ajattelematta enää tytärtään.

Mutta samalla kun saan tuon ajatuksen kirjoitettua..niin jokin minun sisälläni saa miettimään toisenkin teorian. Katsoen viestejä, joita hän on kirjoittanut. Hän kutsuu itseään isäksi, puhuessaan tytöstä. Hän on siis omaksunut sen, että tyttäreni on myös hänen tyttärensä. Voisiko se merkitä mitään? Vaikkei siis hänen elämässään tällä hetkellä olekaan. Tarkoittaisiko tämä sitä, että tyttäreni on kuitenkin hänen mielessään? Voisiko hän todella..onko hän todella miettinyt..En tiedä kuinka tai mitä kysyä. En saa oikeata kysymystä esille.

Minulla ei ole kokemusta tällaisesta tilanteesta, jolloin mies on elänyt kaksoiselämää ja ollut niin sairaalloisen itsekkäästi käyttäytyvä. Saaden niin monen sydämen särkymään, myös itsensä. Ja sairasta tässä on se, että haluan ymmärtää tuota ihmistä. Ja jokseenkin ymmärränkin, kun lähden omasta tilastani pois. Ajatellen ulkopuolisena hoitavana tahona. Psykologiaa. Miksi ihminen käyttäytyy itselleen haitallisella tavalla, vaikka tavoitteena olisi vain olla jäämättä yksin. 

Ehkei tästä "haluan ymmärtää"-ajatuksesta ole haittakaan. Näin ainakin pystyn elämään ilman sitä pistävää ja painavaa taakkaa, kuin katkeruus. Koska se on, kuin orjantappura tunkeutuen joka solukkoon. Saaden pahanolon aikaan..vain itsessään. Mutta ei tässä ymmärtämisessä muuta hyvää olekaan. Pahaaoloa se kuitenkin tuottaa..

Kävi miten kävi, kuitenkin tässä isä-jutussa. Minulla on tässä tyttärelleni kerrottavaa, kun hän kasvaa isoksi. Näistä viesteistä saan kerrottua hänelle jotain positiivistakin. Tarina isästä kasvaa. Ja on jotenkin ihana, että voin jatkaa tuota tarinaa myös näin, kun tyttäreni on pieni. Hänen isänsä on pitänyt tytärtäni suloisena. Kyllähän se tieto saa varmasti pienen tytön hymyyn kysellessään omasta isästään. Isä on jotain hyvää sanonut omasta lapsestaan. Toivon siitä saavan jonkin kivan tunnemuistin, kun kerron siitä..Tietenkin suurin toiveeni olisi, ettei minun tarvitsisi sitä kertoa, vaan isä kertoisi sen itse. Mutta, elämä ei vieläkään ole reilua. Joten näillä mennään. 

Tytär 9kk (3vko+6pv)