Huh, tämä viikko on se, jolloin pitäisi alkaa tapahtumaan. Jos siis katsotaan tarkkaan sitä laskettua päivää..voihan synnytys mennä ylikin jopa pari viikkoa. Mutta toivo on yllä. ettei menisi. 

Perheestämme huomaa, että jännitystä on ilmassa. Kummatkin pojat kyselevät koska lapsi oikein syntyy. Niin vastausta tuohon en pysty sanomaan, muuta, kuin "koska vain". Esikoinen ei oireile muutoin..varmasti hän kuitenkin asiaa miettii mielessään, pohtija kun on. Kuopus taas..niin tuo minun räjähtelevä  tunneihminen. Hän on entistä äkäisempi..suuttuu niin helposti ja voimakkaasti. Eilen hänen suuttumisensa meni todella överiksi. Olimme äitini luona ja tuo poika veti kauheat raivot, kun ei saanut oikeata vesipulloa ulos. Ja potkaisi ulos lähtiessään rapun pientä ikkunaa, saaden sen säröilemään! 

Onko minun lapseni tuleva kriminaalin alku? Tai jo sellainen? Pohjimmainen syy tuohon häiriökäyttäytymiseen ei ollut se vesipullo, vaan jännitys ja ehkä myös pelko tulevasta. Kaikki tulee muuttumaan. Se on todella paljon pienen lapsen elämässä. Oliko tuo käytös kuitenkaan oikeutettua häneltä? Ei todellakaan! Suutuinko siitä? Varsinaisesti en, kyllähän se tuntui pahalta, että minun lapseni oli tuollaista mennyt tekemään. Mutta auttaisiko raivoaminen hänelle? Saisiko se ikkunan ehjäksi? Ei. Saisinko lapsen puhumaan asiasta jos raivoaisin pääpunaisena asiasta? Ei, tämä lapsi, kun menee niin nopeasti lukkoon ahdistavan tilanteen tullen. Silittelinkö vain hänen päätään ja kasvatanko hänestä idioottimaisen ihmisen? Toivottavasti en. 

Meitä oli kolme aikuista paikalla, siirryin tilanteesta pois, kun huomasin oman äitini ottavan puhevallan poikani kanssa. Olisi ollut epäreilua minun mennä siihen mukaan. Tasaluku on kannattavampi, ei niin, että yhtä lasta vastaan on monta aikuista. Seurailin kuitenkin tilannetta etäältä, tiesin missä mentiin. Samalla olin esikoisen kanssa hoitamassa hänen juttujaan. 

Kuopus tuli lopulta luokseni, otin hänet syliini. Hän pysyi siinä rauhallisesti. Hän vieläkin kielsi tapahtumaa (oli kuitenkin sisarelleni myöntänyt juuri aikaisemmin). Kysyin suoraan, saiko hän yhdellä potkulla aikaan tuon lasin rikkoutumisen. Vastasi myöntävästi. Kerroin, kuinka huonosti hänellekin olisi voinut käydä. Muistutin kuinka olin kertonut meidän kotona olevasta isosta peilistä, että sen lähellä piti varoa, ettei se kaatuisi. Sillä seuraamukset olisivat katastrofaaliset. Kerroin tuon ikkunan olevan samanlainen. Hänelle olisi voinut käydä todella huonosti.

Hän ei paljoa puhunut, mutta huomasi, että tajusi tilanteen. Enää ei kuulemma tuollaista tekisi. Mutta tiedä sitten. Raivonhallinta. Se on todella vaikeaa, kun on niin paljon tunteita, joista ei vielä oikein osaa puhua. On tässäkin sitten työnsarkaa. Sillä tilanteelle pitää tehdä jotakin. 

Tietenkin toivon tilanteen rauhoittuvan, kun sisarus syntyy ja lapset huomaavatkin, ettei ole enää mitään jännitettävää. Mutta ajan kanssa, tarkkana vain täytyy olla. Sillä apua täytyy hakea jos tällainen jatkuu. Koska eihän tuollainen käytös ole lapsellekaan hyväksi..ja ne tunteet joita hän joutuu pitämään päässään..huh!

Eilen illalla vielä yritin puhua hänelle, kuinka tärkeä hän on nyt ja aina. Vaikka kuinka perheeseemme tuleekin uusi tulokas. Kerroin vielä, että hoitopaikka heille olisi järjestetty, kun lähtisin synnyttämään. Heillä ei olisi mitään hätää. Toivottavasti siitä nyt oli apua, vaikka olenhan aikaisemminkin nuo kertonut, mutta joskus varmaankin on hyvä toistaa sanojaan.

Kyllähän sitä pakostikin miettii, mkitä oikein teen tuon lapsen kanssa!!! Kuinka saan hänestä kunnollisen kansalaisen. Olisi niin ihana puhua jonkun kanssa hänestä. Saisi jotakin vastakaikua ja ehkä vinkkejä mitä asialle tehdä. Hänen isän kanssa turha puhua, hän on samanlainen, kuin poikansa. Niin..hänen pitäisi saada kiinni poikansa tunnekuohuista, mutta eihän hän tunne poikaansa kunnolla..eikä näin ollen oikein osaa ottaa mitään yhteyttä poikaansa. Ja puhuminenkin on todella hankalaa..enemmänkin hiljaista myöntelyä, ilman omia kunnon mielipiteitä. En koe siitä saavani mitään hyötyä. Tietenkin poikani täti voisi olla paras juttelukumppani tähän..hän on elänyt veljensä kanssa, joten on nähnyt kaiken. Hän varmasti ymmärtäisi ja osaisi jotain vinkkejä antaa. Mutta vasta, kun olemme menossa hänen luokseen kyläilemään.

Paljon siis mietteitä ollut päässäni tässä viime aikoina. Tämä vauva ei varmaankaan edes uskalla syntyä tähän kaaokseen. Sillä tuntuu siltä, kuin täällä olisi kaikki ihan levällään..kesken.

Tänään kävin raskauden viimeisessä nauvolassa..varasimme tietenkin jo yliaikais ajan viikon päähän. Aika masentavaa, mutta pakkohan se oli tehdä.

Olin muutamia minuutteja myöhässä ja muutenkin niin kiukkuinen saavuttuani paikalle. Pissanäytettä en saanut annettua ja sekin alkoi vituttaa. Painelin huoneeseen ja olin naama näkkärillä pöydän ääressä. Neuvolatädin (minun ikäiseni, joten tuo täti särähtää korvaani, mutta ei voi mitään) kysellessä vointiani, sanon, että kaikki on hyvin (vaikka mielessä myllersi: mitä nyt närästää koko aika niin vitusti, sattuu kävellä, kun pidempiä matkoja joutuu tallailemaan ja välillä harkkasupistuksia tulee).

Painoa oli tullut viikossa 1kg!! Huh. Syömisestä mahdollisesti, koska olen syönyt viikon aikana kaikea paskaa!! Että pitääkin lihottaa itseään näin viimesillä viikoilla..toivon kuitenkin, että osa olisi edes turvotusta! Paineet olivat hyvät 107/72. Vauvan päätä tunnustellessa (ja se muuten sattui), kyseli taas missä oikein tunsin liikkeet ja tuntui olevan hieman hämillään. Sykkeet sentään löysi, vaikka aluksi sekin tuntui hieman kestävän. Siinä ehti jo miettimään/huolestumaan suutuspäissään (kyllä, vieläkin olin kärttyinen, kuin mikäkin)!!!

Lopulta pyysi minua lähtemään kanssaan ultrahuoneeseen (mietin mielessäni, että vau täällä on tällainenkin, miksei ultrauksia ole voinut tehdä, kun tuntuu, että joissakin kaupungeissä aina neuvolan yhteydessä ultrataan). Seurasin ihmeissäni tuohon huoneeseen, jonka keskellä oli pöytä ja vieressä ultrauslaite. Asetuin pöydälle. Paljastin vatsani ja hän pursotti kylmän geelin vatsaani ja piainoi ultra-anturin vatsani päälle, levittäen sillä geeliä ympäriinsä. Itse en nähnyt kuvaa lainkaan. Selvisi, että vauvan pää on todella alhaalla (eikä enää liiku, joten nähtävästi on kiinnittynyt). Katsoi vielä vauvan asennon samalla.

Hemoglobiini oli sormesta otettuna noussut 106:n. Täytyy yrittää vielä muistaa mennä tällä viikolla labraan..jos saisi kunnon tuloksen. Sillä onhan tuo 106 vielä alhainen.

Tällaista siis tänne tällä kertaa..

Neuvolan jälkeen on alavatsani ollut todella kipeänä, mutta sen se tekee kun painellaan niin kovasti, kun sitä päätä tunnustellaan. Aika näyttää, koska on lopulta valmis syntymään..

rv 39+3