Viime yö meni todella pätkissä nukkuen. Tyttö huusi minkä kerkesi. Kyllä, minun tyttäreni huusi naama punaisena melkeinpä koko yön. Rinta ei kelvannut lainkaan, taputtelin pepulle ja otin ihan kiinni itseeni niin tyttö rauhoittui heti vähäksi aikaa taas nukkumaan. Mutta jo tunnin päästä taas jatkoi huutoaan. Tätä jatkui aamuun asti. Särkylääkekään ei tuntunut auttavan. Pojatkin heräsivat aikasin aamulla huutoon ja tulivat silittelemään siskoaan, kunnes sanoin, heidän menevän takaisin jatkavan uniaan.

Aamulla mittasin lämmön, se oli 38,3 astetta. Vain syli auttoi itkuun. Rintaa ei huolinut lainkaan. Hän hohkasi kuumuuttaan. Kello meni eteenpäin eikä tyttö ollut syönyt 10 tuntiin! Mietin jo, kuinka helposti näin pienet voivat lämpöilyn aikana kuivahtaa. Aloin pukemaan tyttöä, meidän oli mentävä läääkärissä käymään..Tarjosin kuitenkin rintaa varmuudeksi, kun hän oli jo sullottuna ulkovaatteisiin, tällä kertaa hän huoli. Söi kunnolla ja sen jälkeen hymyili. Päätin, ettei lääkäriin vielä tänä päivänä, kun ruokakin alkoi maistua. Kipeä hän on vieläkin, muttei enää tunnu kuumalta. Aavistus lämpöisemmältä, kuin normaalisti. Tyytyväisenä nyt ainakin nukkuu rintani päällä.

Päivä siis ollut aikalailla kotona oleilua. Mitä nyt kaupassa tuli käytyä. Iltaa kohden olen huomannut sen tutun ahdistuksen voimistuvan entisestään. Mielialani on matalampi, fyysiset oireet ovat vähentyneet. Tunnen voimakasta kipua ja samaan aikaan tyhjyyttä. 

Yksi mies on yrittänyt tehdä minuun tuttavuutta nyt pari viikkoa. Aluksi ajattelin, että treffeille meno voisikin olla ihan kiva. Mutta sitten taas iskee ahdistus. En voi olla tyttärestäni erossa niin kauaa! En halua olla hänestä erossa lainkaan. Käynhän jo kerran kuussa ripsihuollossa, se saa riittää. Ja välillä salilla..mutta en halua jonkun miehen takia pistää lastani hoitoon.

Ja senkin takia, että mitä järkeä treffeillä edes käydä? Onko minulla oikeasti energioita aloittaa mitään säätöä? Olisiko minulla aikaa edes miehelle? Haluanko edes? Suoraan sanottuna en jaksaisi. Tällä hetkellä kaipaan enemmän halauksia, läheisyyttä. Mutta en seksiä. Mitään läheisyyttä tietenkään en saa, joten olen yksinäni..tähän olen tottunut.

Onko minusta koskaan suhteeseen? En tiedä. Haluaisinko? Ehkä, en tiedä. Miehen pitäisi olla kunnon tajunnanräjäyttävä tapaus :D ihminen joka pikkuhiljaa vain tulisi perheeseemme. Joka viihtyisi yhdessä, eikä möllisi yksinään sinä aikana, kun vietän lasteni kanssa aikaa. Tietenkään en tarkoita kokoaikaisesti näin, mutta ei se ainakaan mihinkään mene, että sinä ja mies sekä minä ja lapset -jutuilla. Mutta ei mitään miehiä nyt ainakaan! Heistä kun on tuntunut koituvan enemmän harmia, kuin hyötyä.

Tunnen muutenkin olevani vielä niin rikki. Ei minusta olisi mihinkään. Jokin ääni sisimmissäni sanoo kuitenkin, että voisihan se olla piristävääkin. Tiedä sitten. Mutten jaksa sitä lähteä katsomaankaan :D

Ja sanottakoon vielä..vaikka isälle sainkin purettua viikko sitten olojani..se auttoi silloin. Mutta koen surua ja ahdistusta isättömyyttä kohtaan niin voimakkaasti vieläkin. Ehkäpä koko loppuelämäni. Tänäänkin katsoessani poikieni vauva-valokuva-albumeita..muistan ne tunnetilat niihin aikoihin, kun kuvat oli otettu. Sydämeni oli niin särkynyt, olin niin surullinen. Niin kuin nyttenkin, Itsekin näytin kuvassa niin nuorelta, huh! Kyllähän tätä elämää pitäisi vielä olla jäljellä, mutta kovaa vauhtia sitä loppupeleissä mennään eteenpäin. Se on aika pelottavaakin. Enkä halua lasteni isien "pilaavan" meidän elämää. Minun on saatava niskasta itseäni kiinni ja etsittävä se lohtu tälle menetykselle. Enkä tarkoita ihmistä, vaan jokin ajatelmakin riittäisi, josta ottaa kiinni ja saada voimansa..päästä eteenpäin. 

Tytär 3kk (+2vko 3pv)