Kesä. Vieläkin ihmettelen, kuinka toukokuu on ollut niin upea. Siitepöly on ollut ainoa mikä on häirinnyt..todella pahasti. Ja häiritsee vieläkin. Mutta eiköhän pikkuhiljaa ala helpottamaan. Toivottavasti. Mutta tää lämpö, niin ihana! <3

Olen käynyt yksillä treffeilläkin..vau! :D Mutta ei tuo ihminen ollut ihan sitä mitä etsin tai haluan. Upea ja hieno ihminen hän oli. Mutta ei minulle "se oikea". Tai sellainen, jonka kanssa voisin mihinkään ryhtyä. Siitä puuttui tietty kipinä, halu tutustua enemmän.

Minun piti nyt viikonloppuna nähdä yksi toinenkin..mutta jotenkin..En saanut aikaiseksi. 

Lopulta en enää vastannut hänen viesteihin..En oikein osaa sanoa miksi en vastannut.. ehkä en oikein tiennyt mitä laittaa. En jaksanut. Ei huvittanut. Ei siinä, ettenkö olisi kiinnostunut, mutta..ehkä en halunnut pettyä enempää. En tiedä.

Ehkä minun on vaikea päästää ihmisiä lähelleni..varsinkin niitä uusia.

Tämä kesä..niinkuin joka kesä elämässämme..se on täynnä. Siihen ei oikein mahdu ketään. Olemme tottuneet tekemään ja reissaamaan mahdollisimman paljon. Aina, kun on vain aikaa. Oma vireystila nousee niin valtavasti, etten oikein tykkää olla paikallaan. 

Selityksiä.

En vain tiedä tykkäänkö olla enemmän yksin vai yhdessä.  Olen niin paljon tottunut olemaan yksin. Olen oppinut siihen, ettöä yksin on selvittävä ja niin olenkin tehnyt. On vaikea luottaa ihmisiin. On vaikea lähteä tutustumaan ihmisiin.. Olen muutenkin ihminen, jolla on AINA ollut todella vaikea kiinnostua ihmisistä romanttisessa mielessä. Vain harva on saanut sytytettyä kipinän. Tämä on saanut minut olemaan todella uskollinen kumppania kohtaan. En pystyisi itse pettämään. Se on kaikinpuolin väärin.

Välillä tuntuu hassulta..oudolta, tyhjältä. Kun tajuan, etten ole kenestäkään kiinnostunut. En ole ihastunut, en ole rakastunut. Kaipaisin sitä..vaikken tiedä sitäkään onko se edes hyväksi minulle :D Tai kaikillehan se olisi varmasti hyväksi.. Pakostikin mieleeni vain tulee, ettei se ehkä kuulu elämääni. Maailma kantaa paljon yksinäisiä ihmisiä..koen olevani yksi heistä. Se on kuin jokin kirous. Sukukirous.

Joskus vaikeina aikoina elämässäni mietin, että syy tuohon "sukukiroukseen" oli se, ettei elämäämme ollut kirjoitettu tähtiin. Sukukokouksessa kuulin aikoinaan, että isoisoisäni olisi paennut Suomeen metsien kautta varmalta kuolemalta. Tavannut epämääräisesti yksinhuoltajaksi jääneen nuoren naisen, rakastunut ja aloittanut uuden elämän ja perustanut perheen. Hänen tyttärensä oli saanut yksin isäni. Tuo tytär oli mummini ja hän oli kovin yksin. Ei päästänyt ketään oikein lähelleen..eli yksinäisen elämän. Samoin isäni. Naisia on piisannut..ja piisaa vieläkin, mutta hän ei saa itseään vain asettumaan aloilleen. Halua on, mutta sitä jotakin vain ei löydy. Jotakin puuttuu.

Etsimmekö me jotain sellaista, mitä ei edes ole olemassa? Ja sen takia vain jäämme yksin. Ehkei meidän pitänyt edes syntyä tähän maailmaan. Jos maailmassa olisi jokaiselle se joku..Niin meille ei sitä ole. Sen takia minun oloni "väliinputoajasta" on ollut niin vahvana aina. Nuoruudesta lähtien.

"Sukukirous" onko se tosiaan se kirous vai enemmänkin haaste? Mieleeni tulee vahvasti ajatus "mahdollisuus". Saimme mahdollisuuden, se on käytettävä.

Ajatukseni elämässä muutoinkin on, ettei elämässä koskaan saa luovuttaa. Koskaan ei voi tietää mitä huominen tuo tullessaan. Sitä on sen verran utelias luonne, halu nähdä on vahva. 

Muistan vieläkin yhden pahimman masennus-kauteni. Poikani olivat päiväkoti-ikäisiä. Nuorempi poikani lauloi jostain kumman syystä tuolloin joka päivä "Älä luovuta, älä luovuta". Tuntui hassulta kuulla tuota päivittäin, olisiko päiväkodissa ollut joku lastenlaulun kertosäe. Se jäi vahvasti mieleen <3

Hmm. Mietteitä on monia. Yksin tulee mietityttyä liikaakin asioita..ja lopulta kun niitä vatvoo tovi jos toinenkin, niin niistä katoaa se viiminenkin järjenhippunen. 

Ehkä nyt vain ei ole sen ihastumisen aika. Ehkä minun pitää saada se jokin kipinä jostain muusta. Ehkä minun kuuluu ensin oppia haaveilemaan ja toteuttamaan elämässä jotakin.

Olen alkanut huomaamaan sitä tiettyä kipinää itsessäni. Halua päästä vaikuttamaan tiettyihin asioihin elämässä. Näen tiettyjä vääryyksiä ja se halu, se on niin vahva, haluan päästä vaikuttamaan asioihin. En kestä sitä, että seison tumput suorina ja katson vierestä. Opiskelu..minun on opiskeltava.. Ja päästävä tavoitteisiin.

Tällä viikolla irtisanouduin opiskeluistani. Se on ensimmäinen askel päästäkseni tavoitteisiini. Seuraavaksi minun täytyy hankkia tyttärelleni päiväkotipaikka ja ottaa joku..ihan mikä vain työ vastaan. Ja samalla hakea ammattikorkeaan. Pikku juttu, hoituu kädenkäänteessä :D Ei tiiä vaikka onnistuisikin.

Helppoa sinne kouluun pääsy ei tule olemaan, mutta uskon olevani valmis tuohon yrittämiseen. Enkä luovuta. Tiedän, että tulen joutumaan hakemaan monta kertaa tuohon kouluun..Tiedän, että vastassa tulee olemaan sata kertaa fiksumpia ihmisiä, joiden kouluarvosanat ovat päätähuimaavat. Mutta joillakin aloilla ei kirjaoppineisuudella saa hyvää työntekijää. Tietyt alat vaativat sen, että on kokemusta ja ennen kaikkea osaa sen kokemuksen hyötykäyttää. En kuitenkaan väitä, että itse olisin paras työntekijä, voisin olla ihan perseestäkin. Mutta uskallan väittää, että hyötyä siitä on. Ja luen sen vahvuudeksi..joskin joku muu voi ajatella toisin. Noh, samapa tuo.

Jos..kun tulen joskus tavoitteeni saavuttamaan. Tiedän, ettei se tule olemaan helppoa. Monet väärät uskomukset ja raha hallitsee-tyyliset asiat yms. tuovat haastetta. Mutta saman asian puolesta taistelijoita on tuolla alalla..Haluan päästä joukkoon. Haluan auttaa. Pienin teoin.. niistä kasvaa isoja..Olen varma siitä. Tunnen, kuin elämä olisi alusta lähtien työntänyt minua tuolle alalle..Näyttäen lyhyin ajanjaksoin, miksi lähtöä "taistoon" vääryyksiä vastaan.

Minulla on suunta, jota kulkea. On ollut jo kauan aikaa. Se vain ehti kadota oman synkkäkauteni mukana. Nyt vain löysin sen kipinän uudestaan. Ja pääsin tuosta väärästä koulusta pois. Vaikka samansuuntainen koulutus olikin (johon nytkin pyrin), mutta liian hoivamainen. En koe itseäni niin hoivaajaksi. Vaikka arvostankin näitä työnsankareita, niin itse en pysty siihen. Se ei ole minun kutsumukseni. 

Tällä hetkellä olen ihan älyttömän innoissani tulevasta. Minulla on suunta, jota kohti mennä. Toivon, että olen tarpeeksi vahva jaksamaan. 

Haaveet olkoon suuret, kohti korkeuksia. Toteutus varmasti tulee olemaan aavistuksen matalampi, kuin odotukset. Mutta jos liian realistisesti ajattelisi asioita, olisi toteutus matalampi, liian matala. Joten olkoon haaveet isot, liiankin isot. Niin on varaa tippua pikkaisen :)  

Tytär 2v 11kk ++