Päivät on mennyt eteenpäin..viime kirjoituksestanikin on jo kuukausi. Olen ollut vain niin väsynyt iltaisin. Uusi arki on väsyttänyt. Heh, luulisi sen olevan helpottavaa, kun osa muksuista on koulussa. Mutta ei. Aamuherätykset on kamalia! Sitä tottuu niin nopeasti nukkumaan yhdeksäänkin aamulla. Tänään kellon piristessä seitsemän jälkeen, mietin mielessäni, kuinka rakastinkaan unta. Ratkaisu tähän olisi, että menisin aikaisemmin nukkumaan. Mutta haluan..ennemmin tarvitsen sitä omaa-aikaa. 

Tänään olen ollut todella paljon pääni sisällä. Olen miettinyt paljon asioita..asenteitani ihmisiä kohtaan. Huomaan, että olen ollut jo jonkun aikaa kovin kiukkuinen. Kriittinen. Ilkeä mielessäni jopa. Ja se kauhistuttaa minua. Olen ajatellut todella rumasti joistakin. En ymmärrä. Olen ollut aina sitä mieltä, etti ketään esim.saisi haukkua ulkonäkönsä vuoksi. Siitä ihan nuoresta asti sanonut, jos joku on haukkunut toista. Oli se sitten tuttu tai ei. Se on loukkaavaa ja väärin. 

Nyt kun kirjoitan tätä niin tajuan..olen kriisissä itseni kanssa. Oman ulkonäköni kanssa. Olen ristiriidassa vanrtalostani..ja itseasiassa kaiken kanssa. Olen jo monta vuotta tiennyt tästä sairaudesta, mutta olen halunnut uskoa siihen, että minulla se on vain kynnessä. Olen päässyt helpommalla, kuin moni muu sairauteni kanssa. Eikä se ole vaikuttanut elämääni lainkaan.

Tällä viikolla kuitenkin huomasin hiuspohjassa jotain kovaa. Ensimmäinen ajatus oli tietty, että herranjestas punkki on tehnyt piiloiskun ja nyt oli tukevasti ylensyönyt itsensä ja loisi päässäni. Rapsuttelin kohoumaa...jotain rusehtavaa.tarttui kynsiini. Olinko lyönyt pääni ja saanut haavan ja rapsuttelinko arpea? Sen päivän ajan painelin kostealla vanulapulla päässäni jännästi sykkivää kohtaa. Vanulappuun tarttui jotain rusehtavaa nestettä. 

Seuraavana päivänä huomasin eri kohdassa päätäni samanlaisen pienen kovettuman. Tajusin sen samantien. otin sen todella rauhallisesti, olinhan jo tiennyt siitä niin monta vuotta. Kuinka pahaksi tämä menee? Tuleeko tämä muuallekin kehoani?Entä hiukseni? Saanko pitää ne päässäni?? 

Kyllä, sairastan psoriasista. 

Nyt täytyisi vain hengähtää syvään. Lopettaa turha stressaaminen. Ottaa selvää mitkä tähän voisi auttaa. Pitää huolta itsestäni. Ruokavalio uusiksi. Muistan joskus lukeneeni gluteiinittoman ruokavalion ollevan mahdollinen apu. Onneksi en polta tai käytä alkoa. Liikun ja muutoinkin suht terveelliset elämäntavat omaava..toivon todella, että saisin kuriin tämän. ennen kuin edes lähtee pahenemaan.

Hmmm...

On minulla paljon suurempiakin uutisia. Olen meinaa vieläkin kovin hämilläni. Ihmeissäni. Hyvällä tavalla shokissa. Tapahtuiko tämä tosiaan? Sen takia tästä kirjoitettava samantien! 

Pojat olivat tänään illalla ulkona. Toinen kaupassa ja toinen pihalla kavereidensa kanssa. Itse olin kotona jo laittamassa tyttöä nukkumaan yöunille. Luin unikirjaa, sen loputtua tyttö nousi ylös ja näytti yhtä sormea ja paineli hakemaan toisen kirjan. Ehdin lukea yhden sivun, kun ovikello soi. 

Hiippailin ovelle, katsoin ovisilmästä ja näin tuntemattoman miehen. "Mitä se poika nyt on tehnyt", mietin. Myönnän, heti olin olettamassa, että oma lapseni oli ollut pahanteossa ja nyt saisin valitusvirren. Vaikkei edes tänä kesänä ole ollut mitään ongelmia. Niin kuka muukaan nyt olisi puoli kahdeksan jälkeen illalla oveni takana. Varsinkin, kun kummatkin pojatkin olivat poissa kotoolta.

Avasin varovaisesti oven. Täytyy sanoa suoraan, etten oikein edes muista kunnolla..mutta ihan kuin mies olisi käännähdellyt hieman hermostuksissaan edessäni. Katsoin miehen käsiin. Hän kantoi lahjakassia ja kirjekuorta. Tässä kohtaa silmäni olivat varmasti, kuin lautaset. Siirsin katseeni mieheen. Hän näytti kovasti tutulta...olinhan hänet nähnyt kuvissa. Ehkä nyt hieman hoikempi. 

Tyttäreni ukki!!!

Sydämeni varmasti jätti välistä jokusen sykkeen. Olin hämmästynyt, ihmeissäni. "Voiko tämä todella olla totta?". Olin järkyttynyt..hyvällä tavalla. Olin iloinen, olin jännittynyt. 

Tyttö tuli hyvin piaan viereeni. Otin hänet syliini.

Mies selitti, että hänen olisi kuulemma pitänyt postittaa, mutta kerran kun niin lähellä asuimme, niin päätti tuoda henkilökohtaisesti. Ihanasti selitteli, kuinka vaimonsa päivittäin katseli tyttäreni kuvia ja halusi kauheasti nähdä. Muutoinkin takelteli sanoissaan..ja myönsikin, että ensinäkeminen oli niin hassua. 

Jutteli tytöllekin. Tyttö hymyili ujosti miehelle. Mies sanoi itseään "ukki", se lämmitti mieltä. Tyttäreni on osa jotakin heitä, vaikkei olekaan koskaan läsnä ollut. 

"On kyllä niin isänsä näköinen...On siiinä vähän äitiänsäkin", sanoi. 

Katsoin miestä, ja hänessä oli paljon samaa, kuin tyttäreni isässä. Varsinkin kun osasi katsoa. Kovin ystävälliseltä vaikutti. Kertoi, että niin paljon puhuivat tyttäreni isälle tyttärestäni. ja hänestä huomasi, kuinka kovin pahoillaan oli, ettei Jortikka ollut kiinnostunut. En lähtenyt selittelemään siihen mitään, vaan nyökkäsin. 

Mietin vain mielessäni. "Tilanne on hyväksyttävä ja ne ihmiset, jotka haluavat olla tyttäreni elämässä mukana, niin he siinä ovat. Isästä viis".

Puhuimme jonkun aikaa siinä. Niin hämilläni olin, etten edes tajunnut pyytää häntä sisälle. Mutta ehkä tilanne oli kaikille niin outo, että tuo oli ihan hyvä. Sanoin, kuinka kiva oli, että hän tuli. Hänen puheistaan ymmärsin, että hänen tulonsa meille oli aika extemporee ja sen takia tyttäreni mummi ei ollut päässyt mukaan, kun oli muualla. Kuulemma tyttäreni mummi usein katseli tarkkaan kävellessään leikkipuistojen ohi..josko hän näkisi vahingossa meidät. Kerroin, että tyttöä saisi nähdä. Puhui, että voisivat tulla yhdessä meille tai me voisimme mennä heidän luokse. 

Pelkkää puhetta? Vaikeissa tilanteissa voi puhua mitä vain..

Oli mitä oli. Toivoa pitää pitää yllä. En koskaan uskonut edes näin käyvän ja tänään tuo mies seisoi tyttäreni ja minun edessä. 

Kun mies lähti, tyttö vilkutti vielä hänen peräänsä. Suljin oven. 

Annoin tytön aukaista lahjakassin. Siellä oli Tiikeri-pehmolelu. Tyttö kiljahti innostuksissaan, tarrasi pehmosta kiinni, halasi ja mojautti pusun siihen. 

<3 

Tytär 2v