Kävin eilen juttelemassa terapeuttini kanssa ja kerroin tämän raskauden tuomista peloista ja oloista..tirautin muutaman kyyneleenkin, kun kerroin tunteesta, kuin minut olisi pakotettu tähän. Tekemään lapsi yksin. Aborttiin, kun vain en pysty. Aikaisemmat todella saivat niin valtavat traumat aikaan, muistan sen nöyryytyksen. Lääkärin kylmän puheripityksen minulle..onneksi se oli vain se yksi lääkäri, kaikki muut 10 lääkäriä, jotka minut sen järkyttävän prosessin aikana tutkivat..he muut olivat asiallisia. Mutta riittää vain se yksi ilkeä puhe..

Eikä se yhden ihmisen sanat nyt olleet ne mitkä minut rikkoi, mutta itse syyllistin itseäni siinä asiassa jo. Ei puukkoa tarvitsisi enempää haavassa heilutella..vai miten se meni :D Viikottaiset käynnit sairaalassa puolen vuoden aikana..sen kun piti vain yhdellä kerralla pillereillä hoitaa, yhden päivän ajan..mutta toisin kävi.

Sen puolen vuoden aikana..muistan kun henkinen olo oli niin kauhea, että se veti fyysisestikin minut niin rikki. Muistan, kun vein lapseni päiväkotiin..päiväkodilla aloin tuntemaan jo jonkinlaista väsymystä..aloin haukottelemaan. Lopulta en muuta tehnytkään, kuin haukottelin. Puheestani ei oikein enää saanut edes selvää. Silmät alkoivat tuntua raskailta ja päässä alkoi tuntua oudolle. Päätin lähteä kävelemään kotiin. Sen 2km:n matkan aikana tunsin, kuinka jalkani alkoivat tuntua koko ajan raskaammilta ja raskaammilta..kuin ne olisivat täynnä lyijyä. Lopulta koko kehoni tuntui raskaalta..joka paikkaan alkoi sattua. Henki tuntui salpautuvan, olisi ollut niin helppo vain lyyhistyä maahan..mutta jatkoin sinnikkäästi tarpomista eteenpäin hitain askelin. Päästessäni eteiseen, lyyhistyin lattialle ulkovaattet päällä. Makasin jonkun aikaan elottomana, ennenkuin sain voimia kontata olohuoneen sohvalle. Nukuin pari tuntia ja herätessäni oloni oli virkeämpi.

Muutama kuukausi kaiken kokemani jälkeen, ajattelin kaikesta selvinneeni. Olin sängyssä ja yhtäkkiä aloin huomaamaan kuinka jalkani alkoivat puutua. Puutuminen ei loppunut siihen, vaan jatkoi matkaansa läpi koko kehoni. Siinä vaiheessa, kun päässänikin alkoi tuntua oudolle, se alkoi jo pelottaa. Vatsan ollessa puutunut, se tuntui todella omituiselle. Koko kehoni joka sopukka oli puutunut! Kesti todella kauan aikaa, että pääsin ylös edes sängystä. Mutta pikkuhiljaa, puutuminen alkoi lieventyä. Ja kesti vielä kauemmin aikaa, ettei paikkani puutuneet uudestaan. Pelkästään istuminen meinaa sai jalkani uudestaan puutumaan. Se oli todella pelottavaa. Olisiko anemiani vaikuttanut siihen? Olihan hemoglobiinini kauan aikaa alle 100. Oma syy sekin, en syönyt rautalääkkeitä..jonkinlaisena kostona. Itsehän olin aiheuttanut anemiani, vuotamalla monta kuukautta putkeen.

Palatakseni nykyhetkeen..

Eilen illalla taas osasin hyväksyä tilanteeni. Ehkä jopa osasin iloita siitä. Kunnes luin iltasanomien isien tilitykset pakkoisyydestä. Kuinka naiset olivat tulleet tahallaan raskaaksi. Jotenkin minulle tuli niin syyllinen olo..sen takia, kun päätin pitää tämän lapsen. Tuntuu, jotenkin oudolle miksi joku oikeasti haluaisi yksin tällaiseen tilanteseen? Miksi raskautua tahallaan? Mutta en ole naiivi, varmasti tällaista tapahtuu..mutta silti tuntuu vaan niin oudolle. 

Minua pisti kuitenkin ärsyttämään kaikki ne tarinat miehiltä..naistenversiot puuttuivat täysin. Tuokin oli vain yksi puoli tarinasta. Tarkoitan, että ei-toivottu raskaus vaikuttaa myös naiseen yhtälailla. Ei se ole helppo juttu, vaikka päättääkin pitää lapsen. Ei se tarkoita, että olisi tullut tahalleen raskaaksi. Miesten on helppo mennä syyttelemään ja näin ollen ottaa oma vastuu pois asiasta!

Raskauden jatkamiseen on päätynyt monien asioitten kautta, mutta ei se siltikään tarkoita, että se olisi helppoa. Yhtälaisessa kriisissä nainenkin on. Ehkä jopa isommassa! Nainen vaan ei pääse karkuun!!! Niinkuin yhdessä tekstissä luki, kuinka mies ja nainen sopivat, että nainen pitää yksin lapsen (Naisella ei ollut muita vaihtoehtoja, jos ei aborttiin pystynyt!). Miesten on niin helppo lähteä pois, joten turha itkeä, kuinka julma nainen on!!! Nainenhan sen kaiken joutuu kestämään.

Ehkä en pysty niin tasapuolisesti tällä hetkellä ajattelemaan, mutta teksti oli jotenkin tökerösti kirjoitettu. Varsinkin, kun mies inisi, kuinka moneen otteeseen pyysi naista aborttia tekemään!!! Miehet todella luulevat, että se on ehkäisykeino!!! Ja samalla Iltasanomien perhe-osiossa kerrottiin lapin teiniraskausbuumista, jossa lopuksi varoiteltiin aborttien tuomista komplikaatioista ja lapsettomuudesta.

Tämä minunkin "sankari", joka paksuksi pani..se kuinka hän sanoi puhuttaessamme abortin riskeistä, että "tämä kun ei ole sun ensimmäinen lapsi.." . Niin se ei kuulemma olisi niin paha jos joutuisin sen seurauksena kärsimään lapsettomuudesta! Kuinka itsekästä häneltä edes heitää näin! Ei hän päätä minun lapsensaantipystyvyydestä! Jos asiat olisivat toistepäin, riski olisi hänellä. Suostuisiko hän? Mahdollisesti, jos ei lapsia enää haluaisi. Mutta varmasti jokainen voi miettiä sitä..jos hedelmättömyys menisi/ei koskaan olisi ollutkaan. niin miltä se tuntuisi. Ei olisi mahdollisuutta, kun ei olisi mahdollisuutta, ei olisi toivoa.

Luonto hoitaa, se korjaa pois jos niin kuuluu. Olen antanut itseni luonnon armoille, hyväksyn sen mitä tuleman pitää. Joku voisi ajatella, kuinka naiivia. Ja se olisi hänen mielipide..jotkut ei pysty sisäistämään asioita niin hyvin, että pystyisi koskaan ymmärtämään. Se on ikävää mielenköyhyyttä, mutta meitä ihmisä on monenlaisia. Eri tapahtumat eri aikaväleillä muokkaavat meitä johonkin suuntaan..

Hyväksyn..siis prosessoin sitäkin. Pahin vihollinen kaikessa minua koskevissa asioissa, olen minä itse. Hyväksymällä tilanteeni, saan mielenrauhan. En todella tiedä kuinka iso prosessi tämä on, mutta ei ainakaan helpoimmasta päästä. Huomaan meinaa itseni monesti miettiväni, kuinka paskaan ja väärään tilanteeseen olen lasta kasvattamassa vatsassani. Huomaan koko ajan vertailevani onnellisiin tv:n realitysarjojen odottajiin, joilla on koko paketti jotenkin niin ihanan kuuloinen. Mutta kaikista tärkein, lapsi on haluttu ja rakastettu..ja ennenkaikkea sillä on rakastava isä mukana odottamassa.

Näitten ihanneodottajien tarinoitten katsominen saa minut vertaamaan omaa elämääni ja näen kuinka ikävä se on. Tuntuu kurjalta, ettei kukaan ole suukottelemassa minun vatsaani. Kukaan ei ole jakamassa minun kanssani odottamista. Olen yksin. Mutta minähän päätinkin pitää lapsen, vaikka isä ei olisi mukana. Mutta silti, minusta tuntuu, että minä jouduin pakolla tähän "leikkiin" mukaan. Tuntuu, kuin olisin pelkkä vitsi. Jos kohtaloa tai jotain on olemassa, minun toilailuilleni vain nauretaan ja tungetaan pökköä pesään lisää ja lisää. Ja nauretaan vaan enemmän ja enemmän.

Myös yksin jääminen pelottaa. Mitä jos en todellakaan löydä ihmistä, joka voisi hyväksyä tilanteeni? Mitä jos olen miesten silmissä täys lortto, jota ei arvosteta, eikä haluta sekaantua. 

Tosin..olen muuttunut itsekin paljon..miesmakuni on muuttunut. Tämä viiminen tapahtuma sai aikaan sen viimisen muutoksen. Se, mitä haen ihmisessä nykyään..se on niin erilaista.

Olen aina hyväksynyt erilaisuudet , hyväksyn vieläkin. Erilaisuus on kaunista..Mutta eritavalla, kuin ennen. Olen kokeillut nistejä, vankilatyyppejä, työnarkomaaneja (en tahallisesti, lopulta he ovat vain paljastuneet tällaisiksi). He ovat olleet itsestään huoltapitäviä (kyllä, myös nuo nistit), hyvännäköisiä, jotka ovat tienneet siitä (ikävä kyllä). Tietyntyyliset itsekkäät ajatusmaailmat (yksi paljastui lopulta oikeaksi narsistiksi), arvaamattomuus on kaikilla ollut pahe. Toisinaan mitä vihaisempi mies on minulle ollut, sitä innostuneempi olen ollut. Sairas miesmaku siis minullakin :D

Nykyään arvostan miehessä niin eri piirteitä. Kiltteys tulee ensimmäiseksi mieleen. Haluaisin miehen, jolla olisi silmälasit. Mutta sekin liikaa jo pyydetty. Mies saisi olla jopa vähän nörttimäinenkin :D Minulla on sitä munaa sitten senkin puolesta :D En tarkoita tällä mitenkään pahasti..mutta kaipaan sellaista erilaista  herkkyyttä. 

Olen miettinyt sitä vastakohtaakin. Ihminen, jolla itselläänkin on värikäs tausta. Voisiko hän sittenkin hyväksyä minut parhaiten? Tämä ei tietenkään tarkoita ihan ketä vain. Mutta sellaisen ihmisen, joka päässyt menneisyyden haamuistaan eroon, eikä joka puheessa käännä keskusteluja menneisyyden kauhuihin tai muuhun vastaavaan. Joka olisi sujut menneisyyden kanssa. Itse voisin nähdä itseni enemmän tällaisen kanssa jakavani elämäni, kunhan hän on lapsirakas terveellä tavalla.

Kaikista olennaisin kysymys tässä kuitenkin on se, että pystyykö kukaan koskaan hyväksymään minua? Hyväksymään minua omana naisenaan/naisystävänään/tyttöystävänä..? Mahdollisena kihlattuna/vaimona (nämä tuntuvat kaukaisilta asioilta, mutta laitan kuitenkin)?