(kirjoitettu sunnuntaina 4.10.2015)

Jos tällä hetkellä saisin sanoa vain yhden sanan, se olisi AHDISTUS. Aamulla herätessäni jo koin todella epämiellyttävän olon, Tytön päikkäriaikana lähdin pitkälle kävelylenkille hänen kanssaan, pääni oli täynnä ajatuksia. Kaikesta mahdollisesta. Välillä tunsin kuinka kyyneleet kirposivat silmiini, hengittelin rauhallisesti ja räpyttelin silmiäni kuivaksi. Olisi ollut niin ihana itkeä aivonsa pihalle, mutta lenkkipolulla oli kuitenkin suht paljon muitakin lenkkeilijöitä. Toisinaan tuntui, että kyllä kaikki järjestyy, kun taas välillä iski ahdistus kaikkeen. Nykyiseen, tulevaan. Kuinka lapseni pärjäävät?

Tyttäreni suku..niin, se taitaa nyt olla täysin menetetty tapaus. Isän itsekkyys ja muiden vaikea suhtautuminen..avuttomuus olla itse edes läsnä oman lapselapsen elämässä. Yrittämisestä voin kiittää, mutta se kuinka paljon yritystä oli takana..niin aika lastenkengissä mennään :D Mutta jokainen todella tallaa tyylillään. Kait ne perhekulissit on hyvä pitää ulkopuolisille mahdollisimman kauniina ja "täydellisinä". Koska eihän se ole yhtään normaalia, että elämässä sattuu ja tapahtuu :D Kunhan näyttää hyvältä, niin muulla ei ole väliä.

Minuun sattuu niin paljon tämä! Ei se vain, ettei isä ole tyttäreni elämässä. Mutta se, että tyttäreni mummi leikki hetken aikaa herttaista mummoa, joka "innoissaan" haluaa kuulla pojantyttärestään. Mutta kuitenkin häviää sanomatta sanaakaan. Laitoin hänelle viestiä eilen aamulla, sen näkee, että hän on "nähnyt" viestin samantien. Mutta mitään ei ole laittanut takaisin. Yleensä hän on laittanut edes "Kirjoittelen illemmalla tms". Nyt ei mitään. Sattuipa somasti, juuri minun ja tuon isän välikohtauksen jälkeen. Ei varmaan mitään sattumaa. 

Mutta, perheitä on erilaisia. Myös niiden vahvuus ja tärkeys on kaikilla eri. Mikä sitten katsotaan omanlaiseksi perheeksi..Oli minulta tyhmää ja naivia edes ajatella, että kaikki olisi sitä mieltä, että perhe on tärkeä. Että suvulla olisi edes jotain merkitystä. Minulle perhe ja suku on tärkeä. Mutta se on vain minun mielipide ja minun sydämessä oleva asia. Ei kaikilla niin ole, joillekin se voi ola jopa rasite. Syitä tähän on monia.

Tajuan kyllä, hän varmasti tuntee olevansa puun ja kuoren välissä. Oman poikansa ja minun. Ja tottakai sitä valitsee oman sukunsa, eli oman poikansa. Mutta tässä tapauksessa ei ole joku vastaan joku. Vaan kyse on lapsesta, joka on heidän sukua myös, samaa verta ja lihaa! Samaa dna:ta. Heidän esikoispoikansa lapsi! Tuskin kukaan voisi ajatella, että olisi liikaa lapsenlapsia. Heillä kuitenkin tällä hetkellä viisi lastenlasta, kun tyttäreni otetaan mukaan. Sen sanon, että he eivät enää koskaan voi ottaa heidän lastenlapsista yhteiskuvaa ja sanoa puhtain sydämin, siinä olevan heidän kaikki lastenlapset. Aina tulee puuttumaan yksi. Tyttäreni. (Ainahan voi sanoa kaikkien olevan siinä, mutta toivon kuitenkin silloin tuon pienen pistoksen sydämeen. Valehtelu on väärin!).

Tuntuu niin yksinäiseltä tällä hetkellä. Kävelylenkin jälkeen olen maanut lattialla tytön kanssa, Tyttö on heilunut leikkimatolla, itse siinä vieressä lojunut, kuin mikäkin ruumis. Masentanut olo on todella vahva. Välillä en ole nähnyt tässä elämässä mitään järkeä! Tämä ei vaan voi onnistua. Minun elämäni. Se tuntuu turhalta. Tämä on tällaista vitun haahuilua! Ja tämä vitun haahuilu on minun lapsieni lapsuus, joten kyllä. Se ahdistaa vielä enemmän, koska en halua tarjota heille vain tällaista elämänmallia. 

Miksi sitä kuitenkin masentuu, vaikka kuinka yrittää ymmärtää ja käydä läpi etukäteen kaikki hyväksymisprosessit. Vaikka sitä jo heti tiesi, että jäisi yksin. Niin miksi sitä silti masentuu?

Minulla sentään kavereita, OMA SUKU ja keskimmäisen ihana suku, joka hyväksynyt meidät kaikki sukuunsa täysin <3 Heitä arvostan koko aika enemmän ja enemmän. Vaikka heidän poikansa ilmoitti minulle, ettei aijo mitään vastuuta ottaa pojastaan (ikää tuolloin 8,5vkoa). Niin silti hänen sukunsa otti meidät vastaan avosylin ja nyt myös tyttärenikin. Nykyäänkin pitävät meitä omaan perheeseen kuuluvina. Kaikkien sydän ei vain ole niin suuri..ja avoin.

Niin, ketään ei voi pakottaa olemaan yhtään sen enempää, kuin pystyy olemaan. Ehkä tämäkin suru on nyt surtava ja lähdettävä eteenpäin elämässä. Jättää taakseen tuo perhe kokonaan. Tyttäreni ei tarvitse heitä elämäänsä. Joskus suku ei vain ole hyväksi. Olen aina naivisti ajatellut, kuinka suku on tärkeä :D Se maailmankuva, että olis perhe. Isä ja äiti ja lapset. Se ollut minun mielessä vahvasti. Sen olen halunnut. Mutta kaikkea todellakaan ei vaan voi saada. Ehkä minun vain kuuluu saada uusi ihannekuva päähäni. Ja se ei ole isä, äiti ja lapset. Vaan se on minun perheeni. Äiti ja lapset. Turha itkeä haavekuvan eteen. Vaikkakin sitä suree, mitä ei ole koskaan ollutkaan. Tietty haave/unelma (josta olen yrittänyt pitää kiinni kynsin hampain tapahtumista huolimatta) on kaatunut/särkynyt. Mutta todellisuudessa ehkä meidän perhe onkin parempi näin. 

Tällä hetkellä voi tuntua ylitsepääsemättömältä kaikki. Mutta ehkä näin on kuitenkin paras. Ehkä minun täytyy mennä vielä yhden kerran rikki, että saan sirpaleet kerättyä ja kasattua itseni ehjäksi (En jaksa nähdä siinäkään mitään järkeä tällä hetkellä. Raivostuttaa ja suututtaa, miksi pitää olla näin herkkä??? Miksi sitä on niin huono olemaan vahva?). Ehkä tällöin minusta tulee vahvempi? Heh, jos näin olisi, niin luulisi jo, että jo neljä kertaa masennuksen sairastaneena olisin jo UltraSuperIhminen. Mutta ei. Vahvuutta lainkaan missään. Liian herkkä olemalla vahva.

Minun ongelma on se, että ajattelen liikaa!!! Ajattelen liikaa perheen tärkeydestä ja stressaan ja huolehdin siitä. Ajattelen liikaa isättömyydestä ja sen mahdollisista vaikutuksista. Mutta joskus isä voi pilata/satuttaa enemmän, kuin isättömyys. Se, että ajatellaan niin vahvasti perheenmallin olevan isä, äiti ja lapset. Mutta hitto soikoon, perheitähän on erilaisia ollut jo kautta aikojen. On perheitä joissa on kaksi äitiä tai kaksi isää lapsineen. On perheitä, joissa on vain yksi vanhempi tai jollain on kaksi kotia. Jotkut taas asuvat isovanhempien kanssa, jotkut taas muiden sukulaisten kanssa yms. Tässä vain osa siitä. 

Isättömyys, se ei ole maailman suurin ongelma. On niin paljon miehiä ja naisia, jotka ovat selvinneet! Heistä on kasvanut mitä ihanampia ihmisiä, mitä vastuullisempia vanhempia <3 Juttelin tänään poikani kanssa isättömyydestä. Hän kysyi miksi sisko on isätön. Kerroin, ettei siskon isä ole valmis olemaan isä. Ja tuskin tulisi koskaan olemaankaan, koska on niin eksynyt elämässään. Painotin vielä, että ne isät jotka lähtevät lapsiensa elämästä pois, niin he ovat syyllisiä itse siihen. Se ei missään nimessä ole lapsen syy. Poikani sanoi haikeena olleensä isätön melkein 9 vuotta. Piti tärkeänä kuitenkin sitä, että hänen isänsä oli nähnyt hänet edes pienenä, siskon isä ei ollut lainkaan :(

Kyselin vielä häneltä mitä mieltä hän oli isättömyydestä. Siihen hän ei osannut sanoa mitään. Mutta kuulemma kavereiden isiä nähdessään, ei mieti omaa isäänsä. Eikä muutoinkaan mieti, miksi miettisi? Hänen mielestään isättömänä pärjää. Ja omista lapsista vielä sanoi, että olisi isä, vaikka mikä olisi. Hän on aina ollut aika realisti, jo 7-vuotiaana, kun leikkimielisesti kysyin, haluaisiko hän lapsia aikuisena (pikkuveli, kun on aina puhunut, että haluaa paaaljon lapsia). Esikoiseni jo tuolloin sanoi, ettei elämässä voi tietää, onko mahdollista saada edes lapsia. Se oli hänen vastaus. Se ei ollut ei, kyllä tai ehkä. 

Se, miten näen tuon poikani kohtelevan pikkusiskoaan. Jos hän edes inahtaakaan, poika nappasee siskonsa syliin ja halaa, sekä taputtaa hellästi pepulle. Hän ei pussaa siskoaan koskaan, mutta laittaa monesti nenänsä kiinni siskon poskea vasten. Aamuisin ennen kouluun lähtöä, käy tarkistamassa siskon. Ja monesti jos sisko nukkuu vielä, kun hän itse herää. Kipittää saman peiton alle hetkeksi ihastelemaan toista. Näistä asioista voisi päätellä, että hänestä tulisi mahtava isä omille lapsilleen, vaikka onkin itse isätön <3 Hän osaa ja uskaltaa välittää.

Se, että puhumme avoimesti isättömyydestä perheessämme. Niin muutoin olen rajannut elämämme niin, ettei kaikki siitä tiedä oikein kaikkea. Jotkut vielä luulevat, että pojat ovat samalle isälle ja/tai seurustelen tytön isän kanssa. Tai tytön isä on muuttanut ulkomaille töiden perässä ja on isänä niin paljon, kuin vain kykenee. Joten kyllä, on minullakin kulissit yllä. Tosin olen valmis kaatamaan ne kulissit heti. En ole pelokas, etteikö minua hyväksyttäisi. Juoruamiset voisi olla ikävä. Eikä kaikille jaksa selitelläkään. Mutta en piilotele lapsiani, en kiellä heidän olemassa oloaan. Vaan enemmänkin suojelen heitä, ei kaikkien tarvitse tietää millaisia "kusmulukkuja" isät voivatkaan olla ;)

Isät ovat itse omasta halustaan lähteneet. Lapseni silti ovat olemassa, eikä heidän kuulu olla salassa olevia. Nämä isät/perheet, jotka salaavat omat lapsensa, tekevät sen itsensä takia. Itsekästä. Tietynlaiset kulissit ymmärrän, mutta nämä itsekkyyden kulissit, jotka satuttavat muita. En vain voi arvostaa. Ja kyllä, se vaikuttaa parisuhteeseenkin. En lähtisi suhteeseen ikinä miehen kanssa, joka olisi lähtenyt lapsensa elämästä! Ihan sama olisko lapsi tullut yhdenillanjutusta tai pidemmästäkin suhteesta, mutta oman lapsen elämästä ei lähdetä pois!!! Jotain järkeä pitää olla päässä!

Jos ei ole valmis hoitamaan isällistä vastuutaan, niin sitten stresilisaatiota kehiin tai ainakin ITSE hoitaa ehkäisypuolen!!! Se, että nainen syö pillereitä, voi silti tulla raskaaksi. Myös kondoomista voi tulla raskaaksi..mutta ainakin mieskin on yrittänyt. Ja jos kuitenkin tuo yllärivauva pelottaa/kauhistuttaa niin kannatan siirtymään omaan käteen ja liukastusvoiteeseen. Itsetyydytys taitaa olla ainoa tapa varmistaa, ettei ylläreitä tule. Jos haluaa heittäytyä ihan villiksi, niin kyllä seksikaupoista löytyy pumpattavista-Barbaroista tekopeppuihin, joita jyystää peloitta.

Mutta se jos ylläri on jo tapahtunut..ei voi sanoa rehellisesti, ettei halua olla tilanteessa (niinkuin tämä ihana tyttäreni isä sanoi ja vielä perjantain viestittelyissäkin muistutti. Voiko rehellisesti tyhmempää ihmistä löytyä!?!) :D Koska jumankauta sitä ollaan rehellisesti siinä tilanteessa jo! Vahinko on jo tapahtunut! Eikä abortti ole ehkäisykeino! Abortti on kaikkea muuta, kuin ehkäisykeino! Vaikka tuo alkio onkin vasta kasa soluja, niin se on naiselle jo enemmän. Siitä pitävät huolen hormoonit, jotka lähtevät heti käyntiin, kun hedelmöitys on tapahtunut. Keho on jo valmis uuteen elämään. Abortti, tuhoaa tuon elämän. Keho ja mieli ei pysy mukana, vaan tulevat jäljessä. Keho tyhjenee. Mieli tulee vielä enemmän perässä. Alkaa hyväksymisprosessi..Lopulta jää tyhjyys. Niin kehoon, kuin mieleen. Ja kyllä, minä tiedän mistä puhun. Se on paljon suurempi asia, mitä miehet pystyvät ajatellakaan. Poikkeuksia tietenkin löytyy, onhan niitä järkeviäkin miehiä olemassa..mutta ei tarpeeksi.

Tytär 3kk (+2vko 5pv)