"Ajattele, kuinka kaunista tämä ihmiselämä on". "Ole kiitollinen sitä, mitä sulla on". "Meijän elämässä on paljon tärkeitä ihmisiä, riittävästi". 

Huomaan itseni välillä hokemasta näitä asioita. Kuuntelen yhtä biisiä ja pystyn tuntemaan niin vahvan tunteen..En oikein osaa sanoa mikä tunne se on..siinä on paljon ihmetystä. Kuin jonkun uuden näkemistä. Tuntuu, kuin olisin ensimmäistä kertaa tässä maailmassa (tällä hetkellä, nyt saapunut tarkkailemaan) ja näkisin kaiken tämän kaaoksen ja paskan keskellä, kuinka kaunista on olla olemassa. Ja kuinka ihmeellistä..sillä niin pienestä on kiinni meidän kaikkien olemassaolo. Sitä ei osata arvostaa.

Tämän kaiken näkeminen saa rinnassani tuntumaan jomotusta..se tuntuu ikävältä. Se sattuu ja samaa aikaan kutittaa. Mieleeni tulee kysymys, miksi minä koen näin? Miksei moni muu koe näin? Olenko lopulta menettämässä viimeisetkin rippeet mielenterveydestäni? 

Koen surua ja ahdistusta vieläkin. En koko aika, mutta joka päivä, Haluan oppia elämään niin, ettei nuo tunteet häiritse minua/meidän elämää. Vielä vain tuntuu niin pahalta tämä kaikki! Miksi en vain voi jo antaa olla!?!? Jos tämä kohdistuisi vain minuun, niin tämä olisi jo aikoja sitten käsitelty juttu. Mutta tässä ei ole pääosassa minä, vaan minun lapseni.

Koen ja tunnen epäreiluutta. Miksi minun lapseni ei saanut isää? Vaikka hänen isosiskonsa saivat. Tällainen samanlainen tapaus kuitenkin sattui hänelle yli kaksi vuotta sitten!!! En kuitenkaan koe katkeruutta noita lapsia kohtaan. Heidän oli määrä syntyä ja ihanaa, että heidän elämässä on isä näyttämässä miehenmallia.

Ymmärrän sen, kun hän vaahtosi minulle: "Mä lupasin itelleni, etten enää ikinä joudu tällaiseen tilanteeseen, että tulee vahinkolapsi". Ei kukaan halua. Mutta se, että kutsuu omaa lastaan "vahinkolapseksi" (enemmänkin se äänensävy, jota hän käytti). On aika ikävää. Näinkö hän ajatteli jo olemassaolevista lapsistaan?? Minun mielestä lapsi voi olla yllätys, mutta ei vahinko. Ja se, jos ei halua joutua tuolaiseen tilanteeseen, niin sen eteen pitäisi ENNAKOIVASTI tehdä asioita. Eikä itkeä, kun paskat on jo housuissa!

Mutta ymmärrän lupaukset. Olenhan minäkin tehnyt kaksi lupausta..

En enää ikinä tee isätöntä lasta!!! Se päätös oli vahva ja sen eteen teinkin nuo kaksi aborttia, josta olen aikaisemmin puhunut. Nämä abortit aiheuttivat keholleni paljon pahaa/haittaa..henkisestä puolesta puhumattakaan.

Jo sen yhden abortin jälkeen päätin, etten enää tee aborttia (en halunnut tuolloinkaan sitä tehdä, mutta exäni teki selväksi, ettei haluaisi lasta). Ja se tilanne johon jouduin toisella kerralla oli niin kauhea. Se nolous, se häpeä, se pelko, se kauhu. Kuinka olin edes joutunut siihen tilanteeseen? Henkisesti niin rikkinäisenä satutin vain itseäni enemmän omalla käytökselläni (seksi random tyyppien kanssa selvinpäin, vain tunteakseni jotain. Tuntematta kuitenkaan mitään. Tajuamatta. Seksin jälkeen kaikki tuntui unelta. Tämä kaikki abortin jälkeisestä tuskasta selviytymistä..tiedän outoa. Mutta ihmismieli on outo hädän keskellä). En nähnyt mitään muuta poispääsyä..olin jo yltäpäätä paskassa. Toinen abortti tulikin kalliiksi. Tuntuu, kuin olisin myynyt kehoni paholaiselle. En edes ymmärrä, kuinka edes sain haalittua niin paljon rahaa tuohon..yksityiselläpuolella, kun tuo hoidettua. Siihen asti, kun sieltä sanottiin (suositeltiin), että nyt tulisi jatko olemaan jo niin kallista, että kunnalliselle siirryttävä (lähete). Komplikaatioita! Saanko enää lapsia? Ei ollut varmaa enää sekään asia.

En enää koskaan tee aborttia!!! Tuon "aborttiputkeni" jälkeen keräilin palasiani kauan! Ja todella vahva päätös tuli, en enää satuttaisi itseäni. Sillä henkisesti ja fyysisesti niin rankka ja raskas prosessi..oli saanut minut nujerrettua täysin. Pelkäsin jopa itseäni ja tuntemuksiani. Selvisin, mutta hinta oli liian kova käydäkseni sitä kaikkea uudestaan.

Tulin raskaaksi ehkäisystä huolimatta. Päätettäväni oli abortti tai tehdä isätön lapsi. Kuin kohtalon ivaa :D Joten kyllä, tiedän sen tunteen, kun on tehnyt itselleen vahvan päätöksen!!! MInäkin jouduin sen tekemään. Vahvat päätökset kamppailivat keskenään. Ristiriita, se saatananmoinen ristiriita!!! Valitsin sen vahvimman. Se, mikä olisi minulle ja perheelleni paras vaihtoehto. Se, josta tiesin selviytyväni. Vähemmän satuttavamman. Kauniimman. Oikean. 

Koen ja tunnen raivoa. Kuinka isä pystyi tekemään näin? Annetaan hänelle aikaa..hän on saanut jo vuoden aikaa sulatella tätä!!! Ei minultakaan kysytty mitään, vaan minulle annettin aikaa se 8kk tottua tähän ajatukseen! 

Se, että kävin henkisesti rankan raskausajan, niin olen kutenkin onnellinen sen kokemisesta. Kaikki oli sen arvoista. Sain mahdollisuuden tutustua uuteen ihmiselämään. Tyttö rikastutti perhettäni niin paljon henkisesti. Hän on Meidän Vauva, joka saa poikani ihan "hulluiksi". He tekevät mitä vain saadakseen siskonsa nauramaan..ja se tyytyväisyys ja innostus, kun näkevät siskonsa nauravan sydämensä kyllyydestä. Se, kuinka tärkeä sisko on heille. Se, kuinka tärkeä ja rakas tyttö on minulle. Pidän häntä niin paljon sylissä..jopa ulkona ollessamme..kaupassa myös. Se helpottaa, rauhoittaa minua. Ja muutoinkaan hän ei ole kauaa pieni, haluan pitää häntä sylissäni niin kauan kun vain voin/pystyn.

Koen ja tunnen surua. Ymmärtääkö isä tekonsa seuraamuksia? Kuinka pitkälle ne johtaakaan..Kuinka moneen tuo hylkääminen vaikuttaa. Hän tuottaa nyt olemassaolollaan niin paljon tuskaa. Eikä vain minulle..tai hänelle itselleen. Jos hän hyväksyisi tilanteen, johon jouduimme, jossa olemme. Niin moni ihminen saisi rauhan. Se saisi niin paljon hyvää aikaan.

Koen ja tunnen epätoivoa. Se, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta..jo se itsessään saa olon todella tuskaiseksi. Mutta se, kuinka toiseen ei voi vaikuttaa mitenkään. Se avuttomuus. Se, kuinka näkee, etten ole ainoa joka on hukassa tämän asian kanssa. Tämän pitäisi olla ihana, iloinen asia. Niin isä on niin negatiivinen. Minulla ei ole mitään toivoa hänen suuntaansa, hänestä ei ole isäksi.

Koen ja tunnen pelkoa. Tulevaisuutta kohtaan. Ja sitä, että pessimistinen ajatteluni, ettei isä tule olemaan tyttäreni elämässä lainkaan..todella toteutuu. 

Koen ja tunnen niin paljon!!! En edes jaksa laittaa kaikkia tunteita ja ajatuksia, mitä tämä kaikki herättää. Pettymys. Se on yksi vahvemmista tunteistani.

Tuntuu vain niin pahalta lukea vanhoja kirjoituksiani, vuosi sitten kirjoitin..kerroin, kuinka minusta tuntui, että minut olisi pakotettu olemaan raskaana. Sillä sitähän se oli. Ei minulla ollut vaihtoehtoja. Ja onneksi ei ollutkaan. 

Tällä hetkellä koen surua ja vihaa sitä asiaa kohtaan, ettei tuo isä antanut minulle tähän "raskauteen lupaa". Hänen lähtönsä sai raskauden niin vaikeaksi. Se tuntuu niin väärältä. Vaikka hän tulisi tyttärensä elämään (ei ole tulossa, tiedän tämän), se ei pyyhkisi sitä aikaa, jolloin olin raskaana. Se on tärkeä aika ja tuntuu, kuin hän olisi häpäissyt sen. Tiedän, että olen omista oloistani vastuussa ja diipadaapa. Mutta näin koen. En saanut lupaa olla innoissani raskaudesta, vaan stressasin ja tunsin tuskaa kaikesta. Olihan minunkin ristiriitainen päätöksen purkaminen vaikutuksessa asiaan. Mutta kaiken tuskan aiheuttaja oli tuo isättömyys!

Se miksi täällä nyt "muistelen" menneitä..minusta tuntuu, että käyn jotain osaa tässä prosessissa läpi. Sillä tänäänkin selailin äitini luona hänen vanhoja valokuva-albumeita. Sieltä löytyi niin vauva-aikaisia kuviani, kuin teini-iässä otettuja..sekä aikaa poikien ollessa pieniä. Näin myös kuvia äidistäni ja omasta isästäni. Isovanhemmistani, isoisovanhemmistani. Mietin omia juuriani. Oli outoa ja samalla niin mielenkiintoista katsoa, kuinka kuvissa olevat ihmiset ovat muuttuneet vuosien saatossa. Aika todella tekee tehtävänsä. 

Se, että valitan, kuinka paska raskausaika oli ja ja..niin en silti ajattele, että se olisi pilannut mitään. Surettaahan se. Mutta se, millä hinnalla sain niin rakkaan ihmisen meidän elämään. Lähennyimme enemmän lapsuudenystäväni kanssa, joka on nykyään tyttäreni kummi. Ja kuinka tutustuin uusiin ihmisiin tämän raskauden aikana..varsinkin tämä minun kohtalotoveri <3 Ajatella, että samassa elämäntilanteessa oleva asuu niin lähellä. Laskettuaika oli täysin sama kuin minulla, ja tyttäremme syntyivät viikon erolla. Jo tämän ihmisen tieto sai pidettyä minut kasassa tämän raskauden aikana. Ja väkisinkin tulee ajatus, että ehkä tämä oli tarkoituskin saada tyttö yksin..(jos tässä siis aletaan etsimään asioiden tarkoituksia yms. Mutta helpottaahan se suuresti, kun ei ole täysin yksin elämässä, vaikka onkin yksin). Hinta saadessani tyttären, tämä kaikki oli sen arvoista niin huonojen kuin hyvien tunteitten saattelemana.

Ajasta, kun tunnun puhuvan aika paljon. Niin siitä tulee mieleen eilinen hetki. Kysynkin, voiko tyttäreni isä ajatella, että aikaa myöten helpottaa? Voiko hän tottua ajataukseen, ettei ole isänä tyttärelleen? Vastauksen taisin saada toiselta henkilöltä. Meinaa esikoiseni isä. Hän lähti kauan aikaa sitten poikansa elämästä..Vielä muutamia vuosia sitten kysyin haluaisiko hän nähdä ainoaa poikaansa pitkästä aikaa..halusi, mutta aikaa meni eteenpäin, eikä mitään tapahtunut. Seuraavalla kerralla, kun kysyin, ei vastausta enää tullut. Eilen kuitenkin latasin sosiaaliseen mediaan lapsistani yhteiskuvan. Esikoiseni isä facebookin tapaan "tykkäsi siitä". Näin isänpäivän kynnyksellä..alkaa ne tunteet viimeistään heräilemään. Ei ole keskimmäisenkään isästä kuulunut mitään..mutta odotettavasti viikon päästä häneltä tulee taas soitto pojalleen. Niinkuin viime vuonnakin. Pönkittäen omaa isänäoloaan.

Mutta hyvinhän nuo näyttävät elämässään menevän eteenpäin. Joten tyttäreni isä (ei varmaan ole mikään yllätys, että blogini nimi on laulun nimi, jonka esittäjä on saman niminen, kuin tyttäreni isä. Jos isä tekstini näkisi, niin voisi tajuta, että hänestä puhutaan :) Ja hyvä niin olisikin!): 

"Keep going! Elämänpolkusi olet itse valinnut! Ja näin ollen kasvattanut sydämeesi aikamoisen piikkipesän. Sen kanssa voit elämääsi jatkaa, mutta varoitus! Työnteko eikä itsensä kiireisenä pitäminen tule auttamaan siihen ikävään pistoon" ;) 

Pahaa en tietenkään kenellekään halua, mutta totuuttakaan en voi mennä kieltämään. Tunteitten kanssa voi ja pystyy elää pitkänkin elämän. Mutta onko se todella sen arvoista??? Kun elämä voisi olla niin paljon helpompaakin..henkisesti parempaa. Kaikki on vain itsestään kiijnni. Vinkkinä näin kaikille "miehille", jotka ovat lähteneet lastensa elämästä pois. Arvostettavuus kaukana.

Aika tosiaan menee eteenpäin. Minäkin "rauhotun" ja alan tottumaan ajatukseen tyttäreni isän kyvyttömyyteen olla mies. Ymmärrän hänen olevan pelkkä mikkihiiri ja totean hänen vain tuhoavan oman henkisen olonsa ja minkä takia? Itsekkyyden. Minusta kuitenkin on kasvattamaan yksinkin tyttäreni sekä hänen kaksi isoveljeään. Munaa siis löytyy monenkin miehen puolesta ;)

Ehkä meitä yksinhuoltajia pelätään (koska me olemme sinnikkäitä ja pystymme kasvattamaan lapsemme YKSIN) ja sen takia jotkut niin halveksien puhuvat meistä..kuin saaden omaa oloaan pönkitettyä, tuntien itsensä edes puolet yhtä vahvaksi. Saaden kuitenkin itsensä näyttämään pelkiltä vitseiltä :)  

Askel kerrallaan.. "Minusta on tähän!". Asenne ratkaisee!!! Ja eihän minulla ole edes syytä tuntea pahaaoloa..minulla on aivan mahtavat pojat ja tytär. Meillä on ehjä perhe. Sillä eihän meidän perheestä kukaan koskaan lähtenyt pois, vaan se kasvoi.

Tytär 4kk (2vkoa+3pv)