Olen paljon miettinyt elämääni synkimpinä kausina, kausina jolloin pimeys yritti viedä minua mukanaan kaikin voimin. Niitä kausia on ollut elämäni aikana monta..niistä olen oppinut selviytymään yksin. En ole saanut tukea, minun luotani on lähdetty juuri silloin, kun olisin sitä tukea eniten tarvinnut. Opin, että elämässä on pärjättävä yksin. 

Monesti tuntuu, kuin minun ei kuuluisi elää tällä maapallolla, kuin en kuuluisi joukkoon. Kuin olisin väliinputoaja. En sovellu muottiin, johon ihmiset väkisin laitetaan. Kaikkien pitäisi mennä yhden mukaisesti tässä elämässä..tietyntyylisellä aikapainolla. Minä en vain onnistu siinä. Tuntuu, kuin minun elämänpolkua ei vain ole kirjoitettu tähtiin, koska minun ei kuuluisi elää. Mutta elän. Olen hankkinut jopa perheen, yksin. Minulla on kaksi lasta, joista pidän huolen yksin kaikin puolin. 

Päätin elää, sinä päivänä jolloin sain tietää odottavani esikoistani. Isä oli häilyvästi aluksi mukana.. Esikoiseni ollessa vielä hyvin pieni, palasin yhteen suuren ensirakkauteni kanssa. Tuntui, kuin elämä vihdoin hymyilisi minulle. Tulin raskaaksi ja hyvin pian siitä esikoiseni isä lähti lapsensa elämästä pois mitään sanomatta, pari kuukautta myöhemmin myös ensirakkauteni seurasi hänen jalanjälkiään toisen naisen luokse.  Olin yksin pienen lapsen ja kasvavan vatsani kanssa. 

Uusi elämäntilanne vaati uuden elämänkatsomuksen. Olin hukassa, olin yksin. Romahdin, tämä oli jo elämäni aikana kolmas romahdus. Mutta hain itselleni apua ja sain nostettua itseni ylös tuosta pimeydestä. Tein sen vain lapsieni vuoksi. Kaksi kertaa olen romahtanut heidän elämänsä aikana, ja kummallakin kerralla olen nostanut itseni ylös ja vielä tällä hetkelläkin hoidan itseäni kuntoon psykodynaamisessa terapiassa. Lapseni saivat minut pitämään kiinni tästä elämästä, heidän avulla aloin oikeasti tykkäämään elämästä. Enää se ei ollut pakkopullaa, tuntui, kuin olisin saanut uuden mahdollisuuden elämässä. 

Mutta mitä jos minun olisikin pitänyt kuolla? Elin todella rankkaa elämää ennen esikoistani, yritin jopa tappaa itseni, mutta en onnistunut. Raskaus jotenkin kierolla tavalla ei vain antanut lääkkeiden vaikuttaa minuun laisinkaan..En silloin tiennyt raskaudesta, pari päivää myöhemmin tapahtuneesta  sain vasta tietää  ja se muutti koko elämäni..Sain syyn elää. Esikoiseni on kuin minun pelastusenkeli.

Vuosien varrella olen huomannut, kuinka kehoni on yhteydessä minuun niin vahvalla tavalla. Sitä on vaikea selittää..mutta yritän.

Pahimpien ahdistuskohtauksien aikana, jolloin painava pahanolon tunne valtaa minut, kuin kietoen minut kehoni ulkopuolelta kireään vaippaansa..saaden minut sokaistumaan ja hengityksen tuntumaan raskaammalta. Tuolloin olen tuntenut sen, ihmeellisen lämmön niskassani, kuin jokin olisi laittanut kätensä siihen. Lämpö on jatkunut käsivarttani pitkin, koko oikeanpuoleisen kehoni matkan, tuntuen, kuin jokin olisi minun vierelläni. Enkä olisi yksin, Lämpö on jatkanut matkaansa pysähtyen sydämeni kohdalle, rauhottaen minut täysin.

Olen myös ollut raskaana useammin, kuin vain nämä kolme kertaa. Olen tiennyt raskauksista jo sinä päivänä, kun olen tullut raskaaksi. Kun sain ensimmäisen keskenmenoni, tiesin sen heti, ja minulla oli kuukautisside jo valmiina housuissani, kun ensimmäiset veret alkoivat tihkua.

Olen myös joutunut tekemään pari keskeytystä..ensimmäinen johti toiseen. Olisin halunnut pitää tuon lapsen, koin niin vahvaa suojelunhalua sitä pientä ihmisenalkua kohtaan..entinen mieheni sai vain minut murrettua vahvalla manipuloinnillaan. Keskeytyksen lopulta tein pillerillä, sairaalassa sen otin ja katsottiin, että kaikki lähtisi "hyvin" käyntiin.. Vuosin vuotamistani, tiesin, ettei kaikki ollut lähtenyt pois. Sen vain tiesi sisimmissään. Aikaa meni ja hemoglobini laski alle sataan, jouduin kaavintaan. Muutuin.

Se, joka aikasemmin olin, nainen joka oli oppinut arvostamaan itseään. Nainen, joka ei harrastanut yhdenillanjuttuja, saati muutoinkaan käyttäytynyt kevytkenkäisesti..se oli poissa. Aloin harrastamaan seksiä tuntemattomien kanssa, tein sen vielä selvinpäin ja ihmettelin seuraavana päivänä tekojani. Ne tuntuivat unelta. Kuin ne ei olisi edes totta. Olin sekaisin.

Kunnes yhtenä iltana ollessa koneellani, kuunnellen musiikkia, se tieto jymähti päähäni. Olin raskaana! Sinä hetkenä mieleni kertoi minulle raskaudesta. Viikko raskaustietoisuuden jälkeen tein testin ja se oli negatiivinen. Tieto ei helpottanut minua, koska tiesin olevani raskaana, jonka muutama päivä myöhemmin tehty raskaustesti vahvisti. Olin tyrmistynyt! Miksi pitäisin tämän lapsen, kun en saanut pitää sitä edellistä lasta, jonka olisin oikeasti halunut? 

Pillerillä taas yritettiin keskeytystä, huomasin heti kehostani, ettei se kokonaan kaikkea tuonut pois. Paljon sitä tuli (vaikkei sikiötä edes näkynyt vielä ultrassa), mutta kun kuuntelee kehoaan, niin sen vaan tietää. Keho kyllä kertoo, kun sitä kuunnellaan. Pillereitä yritettiin vielä pariin otteeseen, mutta ei auttanut. Minulle alettiin jo puhumaan kaavinnasta. En suostunut siihen, sanoin, että mieluiten vedän puukon vatsani läpi, kuin menisin kaavintaan. Tiedän, että hieman ylimenevä kommentti minulta. Mutta kaavinta vain on ihan kauhea tapa, se voi tuhota kohtua liikaa, tällöin ei raskaus välttämättä enää onnistuisi.

Ylilääkäri lopulta antoi minulle luvan tehdä kohtuontelontähystysleikkaus, näin saatiin kameran avulla leikattua se pienen pieni palanen, mikä oli kohtuuni jäänyt. Ei tarvittua sörkkiä joka suuntaan imun avulla, vaan saatiin siististi otettua vain se, mikä oli ylimääräinen. Se, että minua kuunneltiin tässä asiassa ja kohdeltiin inhimillisesti (toimenpiteen päättävät ja suorittava lääkäri/-t), sai minut hellittämään ja pystyin pysähtymään. En enää sekoillut, vaan pysähdyin ja hoidin haavani kuntoon.

Elämä jatkui eteenpäin..