Olen purkanut oloani paljon monelle, tuonut esiin epäkohdat, jotka ahdistavat. Suurin apuni kuitenkin oli eilinen terapiaistuntoni..sen jälkeen pystyin rauhoittumaan ja lopettamaan ikävissä asioissa vellomisen.

Tietenkin tunnen aika ajoin pientä "nipistystä" sydämessäni, mutta se on kestettävä. Se on pettymys. Pettymys siitä mihin tilanteeseen olen itseni saanut, pettymys tuon miehen käytökseen..hylkäämiseen. 

Eilisen terapian jälkeen pääsin illalla kotiin ja yllätyksekseni olin saanut postissa tulevat ultra-ajat. Se oli aika ihmeellinen tunne saada ne..nähdä minun nimeni samalla paperilla, kuin raskaudenajan ultra. Se jollain tapaa innosti. Ensimmäiseen ultraan ei ole edes pitkä aika, kaksi viikkoa vain. Se menee niin nopeasti!

Ainut asia mikä pisti silmääni, oli se, että ultrauspaikka on eri, kuin olisin halunnut sen olevan. Sairaala, jossa mahdollisesti synnytän on täysin eri. Toivon, ettei neuvolatäti ole sekoillut omiaan ja laittanut minua väärään sairaalaan.

Tänään jo mietin, kuinka nopeasti tämä raskaus voi mennäkin eteenpäin. En niin paljon häärää tämän ympärillä, joten aika ei tunnu pysähtyvän. Mietin jo mielessäni, kuinka nopeasti vatsani alkaa näkyä..ja kohta sitä ei voi edes peitellä. Silloin tämä ei ole enää salaisuus, jonka voisin kätkeä. Tulevat keholliset muutokset ovat alkaneet hieman pelottaa..enää en ole mikään parikymppinen, jonka keho palautuu nopeasti. Kymmenen vuotta..kuinka kehoni nyt toimii?

Rintani..ne ovat jo nyt niin suuret ja kipeät. Ne kasvavat koko ajan..minua pelottaa niiden kohtalo. Näyttääkö nännini loppujen lopuksi kohti lattiaa? 

Entä vatsani..kuinka sen käy. Sain tokasta lapsestani yhden pienen raskausarven vatsaani..tuleeko niitä mahdollisesti enemmän? Vioittaako ne vatsanahkani täysin..huh!

Suonikohjut, onhan minulla nyt enemmän ikääkin, joten mahdollisia? Perinnöllistä varmaankin? Mutta jos minun tuuristani on kyse, kaikki on silloin mahdollista.

Hiukseni? Omaan yleensä todella paksut hiukset. Nyt raskauden aikana hiukseni ovat ensimmäistä kertaa harventuneet vauhdilla, jopa kampaajani sanoi minulle, että tällä vauhdilla olisin pian kalju. Saanko jossain vaiheessa hiukseni takaisin? Sillä sen joudun jo kestämään, että olen alkanut harmaantumaan näinkin nuorena..mutta vielä hiusten harveneminen..tämä ottaa naiseuteen jo..tai ainakin nuoruuteen :D

Asiasta ihan toiseen..raskaudesta kertominen lähisuvulle on todella vaikeaa. En tiedä oikein mitä pelkään. Miksi tämän sanominen on niin hankalaa? SE, että tämä on täysin yllätys..Se, ettei kukaan ole nähnyt tuota miestä (vain kuulleet joskus ohimennen)? Pelkäänkö heidän reaktioitaan? Mutta sinäänsä, heillä ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin hyväksyä päätökseni ja oppia elämään sen kanssa. Onko asian kertomapuolessa vaikeuksia? Kuinka kertoa fiksusti? Noo, siihen ei varmaan mitään fiksua saa sanotuksi..

Omalle äidilleni kertominen on se hankalin..vaikka tiedän hänen lopulta ilahtuvan. Mutta hänen ihmeelliset kommentit minun ystävieni raskauksista on särähtänyt korvaani. Esim. "Eikö se oo osannu pitää omasta ehkäisystään huolta?" Kun kyse oli miehen ja naisen väleistä raskausaikana, tuo mies siis petti ystävääni. Ja lapsi oli toivottu ja tekemällä tehty. Niin äitini kommentti jotenkin oli niin halpa. Ja nyt hän saa huomata, kuinka hänen oma tyttärensä ei osaa pitää omasta ehkäisystään tarpeeksi huolta! :D Huh, ja vielä tässä iässä!

En halua joutua kauheisiin selityksiin, mutta samalla minusta tuntuu, kuin se olisi tehtävä. Näin saataisiin sitä epätietoisuutta pois, ja näin ollen turha asioissa vatvominen jäisi vähemmälle ja pystyttäisiin keskittymään siihen oleelliseen. Tähän elämään, tähän hetkeen ja tulevaan. Ei siihen juoruiluun "kuulitko kun se  meijän sukulaistyttö on taas sekoillut elämässään ja..". 

Minun arvosteleminen..minä itse voin satuttaa itseäni omalla tuomitsevilla ajatuksillani. On minun tehtäväni, saada itseni hyväksymään tilanteeni ja alkaa elää sitä!

Ei kenenkään elämän tärkeyttä määritellä sillä, onko hänellä isä vai ei. Elämä itsessään on jo lahja. Isättömiä on paljon, eri syistä. Isättömyys koskettaa, mutta se ei ole kuolemisen syy (abortti). 

Ja onhan tuolla isälläkin mahdollisuus kasvaa tilanteeseen. En tule koskaan viemään lapsiltani isiä. Heillä on mahdollisuus, sitä en vie koskaan. Pakokeinohan on se helpoin tapa..mutta onko oikeasti? Pystyykö isä, jolla on jo lapsi ennestään nauttimaan isyydestään/isänpäivästään, jos hän tietää omaavansa jossain toisen lapsen? Eikö silloin jo puhuta tunnekylmyydestä, jos ei sydämessä edes pientä nipistystä tunne? 

Jos mies yrittää suojella itseään, lähtemällä pois lapsen elämästä kokonaan, ajatellen ettei itse tunne tuskaa (syitä voi olla monia, mies ei asu samassa osoitteessa lapsen kanssa, jolloin lapsesta erossa oleminen satuttaa tms). Mutta tällöin puhutaan peloista, asioista jotka ovat uusia..asioista joihin voi vaikuttaa! Voisiko mies kerrankin ajatella OMAN lapsensa tunteita ja tuskaa? Ajattelisi omalle kohdalle. Itsekästä on vain paeta! Ja vielä itsekkäämpää sysätä koko vastuu naisen harteille, vain sillä periaatteella, että "itsepä päätit pitää"! Se on hylkäämistä!!!