Juhannus. Me vietämme sitä kotona. Paljon on kuitenkin viime kirjoitukseni ja tämän juhannuksen välillä sattunut ja tapahtunut. Ja kyllä, taas tuli todistettua, ettei kaikkea voi suunnitella..elämässä vain tapahtuu.

Alkuviikon olin todella kärttyinen ja kaikki asiat turhauttivat. Neuvolan yliaikaiskontrollikin sai enemmän raivon valtaan, kuin helpotti. Masensi mennä sinne, sillä en oikeastaan ole koskaan tullut tuon neuvolatädin kanssa toimeen. Tapaamisetkin on kestänyt sen 15 minuuttia, joten en ole kokenut hyötyväni niistä itse henkilökohtaisesti mitään. Muutoinkin hän on jättänyt oleellisia asioita kertomatta minulle (mitä muissa neuvoloissa ystäväni ovat saaneet tietää). 

Tiistaina lähdin poikieni kanssa minigolffaamaan. Ilma nyt ei ollut mitä parhain siihen, mutta jotain oli saatava tehdä. Ei sisälläkään jaksanut märehtiä. Emme millään meinanneet löytää tuota paikkaa, vaikka katselinkin GPS.stä reittiä. Esikoinen otti lopulta puhelimeni käteensä ja löysi oikean reitin :D Kävellessämme ja etsiessämme tuota paikkaa, tunsin kuitenkin housuihini lorahtavana jotain lämpöistä. Oletin sen olevan pelkkää loppuraskauden muuttunutta vuotoa, vaikka sisimpäni kertoi sen olevan lapsivettä. Lorahtelua jatkui pari kertaa, mutta se oli niin pientä, että annoin olla.

Menimme golffaamaan ja sielläkin välillä lorahteli. Yritin selitellä itselleni edelleen sen olevan vain vuotoa. Kävin kuitenkin vessassakin ennen kuin lähdimme kotiin, tarkistuttamassa, etten vain pissaisi vahingossa housuuni. Samalla huomasin alushousujeni olevan ihan märät. Laitoin vessapaperia housuihini ja lähdimme kävelemään bussipysäkille päin.

Pojat istuutuivat bussipysäkin penkille, itse jäin seisomaan ja katsomaan koska bussi ajaisi paikalle, kellon mukaan, sen olisi pitänyt ihan niillä minuuteilla tulla. Yhtäkkiä tunsin paljon suuremman lorahduksen, tunsin kuinka housuni kastuivat. En tiedä olisiko minun tehnyt mieli itkeä vai nauraa. Nytkö se tapahtuisi? Lähtisikö minun synnytykseni käyntiin tänä päivänä? Syntyisikö hän seraavana aamuna kenties, tai kenties aamuyöllä..olihan nyt kello jo yli neljä iltapäivällä.

 Kerroin pojille lapsivedenmeno-epäilystäni ja pyysin heitä katsomaan näkyisikö housuistani, että ne olivat märät. Nauraen he kertoivat niiden olevan selkeästi märät takaa ja sisäreisistä. "Hienoa, että pitikin sattua tämäkin ihmistenilmoilla", ajattelin. Matkaa kotiin olisi kuitenkin vielä kahden bussin verran.

Kotona soitin synnytyssairaalaan ja he kirjasivat tiedon. Sanoivat, että aamulla pitäisi tulla sairaalaan viimeistään jos ei mitään tapahtuisi. Mutta muutoin pitäisi odotella supistusten alkamista ja tulla sairaalaan, kun en enää kipuja kestäisi. Oloni oli kuitenkin ihan normaali, mitä nyt välilä lorahteli housuuni tuota vettä. En oikein osannut odottaa mitään, aikaisemmin ei synnytykseni ole lapsivedenmenoilla lähtenyt. Pojatkin kyselivät, koska minun pitäisi lähteä sairaalaan ja syntyisikö pikkusisarus sen päivän aikana. Kerroin heille, että seuraavana päivänä sisarus syntyisi, sillä kello olisi nyt jo niin paljon ja olen hidas synnyttäjä. En millään ehtisi synnyttää tämän vuorokauden aikana.

Ilmoitin äidilleni lapsivedenmenosta, joten hän tuli meille. Sillä pitihän jonkun olla poikieni kanssa jos joutuisin lähtemään yöllä sairaalaa tai viimeistään aikaisin aamulla. Itse suunnittelin vielä imuroimista ja lattioidenpesua. Sairaalakassin voisin pakata vasta kun supistukset alkaisi. Niiden kanssa pystyy hyvin toimimaan alussa.

Siskonikin tuli töittensä jälkeen heti meille kuullessaan lapsivedenmenosta. Halusi vielä nähdä. Ehdotteli vievänsä pojat mukanaan kotiinsa, en kuitenkaan halunnut. Halusin heidän olevan vielä kotona. 

Siskoni oli todella väsynyt, joten painui hetkeksi sänkyyni lepäilemään. Itsekin menin hetkeksi hänen viereensä makoilemaan ja juttelemaan. Pojat lähtivät hetkeksi pihalle leikkimään. Äitini alkoi siivoamaa vessaani. Hänestä huomasi, kuinka jännittynyt oli.

Yhtäkkiä maatesani sängyllä, huomasin kuinka voimakas kipu tarttui alavatsaani ja selkääni. Supistus, kipeä supistus! Ohoo, kello oli jo melkein seitsemän illalla. Seuraavaa kipeää supistusta sai odottaa joku 15 minuuttia. Mutta sekin oli yllättävän voimakas. Menin keittiöön äitini luokse ja ihmettelinkin kovaan ääneen, kuinka supistukset tuntuivat niin voimakkailta. Päättelin sen johtuvan lapsivedenmenosta, ehkä supistukset tuntuvat erilaiselta..mielessä kävi myös, oliko minun kivunsietokyky huonontunut.

Mutta edelleen olihan minulla vielä aikaa, en jaksanut vielä aloittaa sairaalakassin pakkaamista, äkkiähän ne tavarat sihen saisi laitettua vaikka lähdönhetkellä. Menin takaisin siskoni viereen lepäilemään. En katsonut kelloa tarkkaan, koska nuo säännölliset supistukset alkoivat, ne kun tulivat niin yhtäkkiä säännölliseksi. Kello oli tuolloin kuitenkin jo kahdeksan illalla. Ehkä aavistus ylikin.

Supistukset olivat yllättävän voimakkaita, jouduin oikeastikin sulkemaan silmäni ja tarttumaan sängyn päätyyn kestääkseni kivun. Kello oli jo yhdeksän illalla, pojat olivat tulleet jo kotiin. Kuopus katseli kipuiluani ja kyseli kestäisinkö kipua ja pitäisikö minun lähteä sairaalaan. Kerroin, että kestäisin hyvin kivun. Siskonikin jatkoi selittelyä, että olinhan kestänyt myös hänen ja isoveljenkin synnytyskivut. Kipu kuului synnytykseen, ei tarvitsisi olla huolissaan. Kaikki oli hyvin.

Lopulta siskoni oli pakko lähteä kotiinsa ja he olivat tulleet äitini kanssa siihe tulokseen, että olisi parempi ottaa pojat myön mukaan. Siinä vaiheessa se minullekin kävi, suunnitelmissani oli päästä suihkuun, sen kun pitäisi auttaa kivun kanssa. Pojat lähtivät puoli kymmenen aikaan illalla ja itse painuin kuumaan suihkuun..tosin kipu alkoi olemaan jo niin voimakasta, etten tiennyt mitä kohtaa suihkuttaa..alaselkääni vai vatsaani. Eikä kestänyt kauaakaan, kun jalkani eivät enää kantaneet. Kipu sai lyyhistymään maahan. Jatkoin kuitenkin suihkuttelua pienen hetken, kunnes pyysin äitiäni tuomaan pyyhkeen.

Yritin nousta ylös suihkunlattialta, mutta kokonaisvaltaset kivut saivat minut pysymään maassa. Äitini auttoi minut ylös ja auttoi pukemaan topin päälleni ja legginssit. Soitin synnytyssairaalaan kymmeneltä ja kyselin voisinko tulla näytille..en oikeastaan odottanut sen olevan edes järkevää, koska pojistakin olin kärsinyt koko yön kivuista ja aamulla mentäessä saliin, olin kummallakin kertaa vain 2cm auki :D Puhelun aikana sain valtavan supistuksen, jolloin taas lyyhistyin maahan. Tällöin kätilö sanoi, että olisi hyvä tulla sairaalaan, kun kyseessä kuitenkin kolmas synnytykseni.

Äitini soitti taksin ja itse sain käveltyä eteiseen, kunnes voimakas supistus sai minut lyyhistymään maahan. Ja sen jälkeen supistusten välissä ei enää ollut pahemmin aikaa välissä vaan niitä vain tuli! Äitini yritti saada minua nousemaan ylös, mutta jokaisella kerralla kun yritin edes nousta istumaan, niin kipu lyyhisti alas. Huomasin äitini olevan jo paniikissa. Itse en enää pystynyt ulkopuoliseen maailmaan muutoin reagoimaan. Äitini päätti soittaa ambulanssin. Minäkin jouduin puhumaan puhelimessa, sen mitä pystyin supistusten lomassa. 

Äitini joutui repimään housuni pois, ennenkuin ambulanssimiehet tulivat. Siinä vaiheessa kerroin jo, että supistuksen aiheuttaman kivun lisäksi minua paskatti! (mitä sitä nyt kaunistelemaan, se oli olotilani silloin). Siinä kivun lomassa aloin itsekin hahmottamaan tilannetta, tässä oli kyse viimisten senttien aukeamisesta ja olin vasta kotona!!! Maaten eteisenlattialla, pääsemättä ylös. En ollut synnytyssairaalassa ja sinnekin olisi matkaa, olin yksin!

Ambulanssimiehet tulivat tarkistamaan tilanteeni. Pähkäilivät millä keinoin saisivat minut autoon. Tällöin jo varmaan huusin kivusta (ja tuosta tilanteesta, pelosta, epävarmuudesta). He pyysivät lisää porukkaa kantamiseen. En pystynyt reagoimaan enää lainkaan ympärilläni olevaan hälinään. Tunsin vain kun minut laitettiin johonkin kovaan kiinni ja ihmisiä oli ympärilläni kantamassa minua. Ennen autoon pääsyä kipu muutti muotoaan. Se oli kivuliasta vieläkin, mutta eritavalla tuskallista.

Pihalla odotti vielä lääkäriambulanssi, josta yksi lääkäri nousi kyytiin. Auto lähti käyntiin ja toinen auto seurasi perässä. Enää kipu ei ollut sokaisevaa, vaan pystyin katsomaan ympärilleni. Valtava kivun tuntema paine jatkui kuitenkin vartalossani. Vaikersin, etten kestäisi enää. Vauva syntyisi!!!!

Lääkäri tarkisti tilanteen ja sanoi minun olevan täysin auki! Saisin synnyttää, mutta parempi olisi odottaa sairaalaan asti. Pidättele..niin pidättele..en pystynyt. Ambulanssi pysäytettiin tienreunaan, lääkäriambulanssista näytti tulevan vielä yksi lääkäri autoon. Tyttö syntyi muutaman ponnistuksen jälkeen ennen yhtätoista illalla. Sain hänet heti lääkärin pikaisen tarkistuksen jälkeen syliini ja auto jatkoi matkaansa sairaalaan. Vasta synnytyssalissa syntyi istukka. 

Minun tyttärelläni oli kiire päästä tähän maailmaan. Hän syntyi näyttävästi monen ihmisen ympäröimänä ambulanssissa. En ihan osannut tällaista kuvitellakaan omaksi synnytystarinaksi..mutta kokemus tämäkin.

Tietenkin tämä tapahtuma on välillä pyörinyt päässäni. Siinä olisi voinut käydä huonostikin. Onneksi ei käynyt! Sain pienen tuhisijan, joka nyttenkin tuhisee sylissäni <3 Hän on saanut jo vietyä äitini ja siskoni sydämet puolelleen. Puhumattakaan veljistään. Myös esikoiseni hoivavietti on selkeästi herännyt. Keskimmäinenkin ilmoitti toissa iltana siskon kuuluvan "meidän joukkueeseen" :) Veljen nauraen sanavalinnalle, korjasi pikkuveli "perheeseen tarkotan". 

Ja kyllä, minun sydän on myös viety ja kunnolla. Tämä oli oikea päätös <3 Meidän perhe kasvoi kolmesta neljään.

Isänikin tietää nyt pikkuisesta, hän sai kuulla muita teitä syntymästä (en ollut tarpeeksi nopea)..ja siitä kyselikin minulta jälkeenpäin, miksen kertonut hänelle. En oikein osannut sanoa hänelle, muuta kuin ajan menevän niin nopeasti eteenpäin..

Ilmoitin myös tyttäreni mummille syntymästä kuvan kera, ja olemmekin pikkuisen ehtinyt kirjoittelemaan kuulumisia. Kuvia kuulemma olisi kiva saada. Joten ei ainakaan ihan näkymättömäksi tyttäreni jää..aika näyttää kuitenkin enemmän, mihin suuntaan mennään isän suvun kanssa.

Tytär 1 viikkoa