Olen saanut tänään aikaan siivouksen suhteen jotakin. Kuopuksenkin tultua kotiin, sanoi heti, että olen selvästi siivonnut täällä :D Hän on niin tarkka ympäristöstään. Huomaa kaiken, jopa verhojen vaihdokset.

Päivä on ollut miltein onnistunut, vaikka kotona olenkin vain nyhvöttänyt. Jotenkin sitä ei saa enää itseään liikkeelle..Siivotessa huomasin ajatusten menevän väkisinkin tämän syntymnättömän lapsen isän puolelle..ja viimeinen niitti oli, kun tämä kohtalokaverini halusi nähdä isän kuvan facebookissa, kerroin tuon nimen ja hän kertoi löytäneen profiilin. 

Olinhan minä sen jo aikaisemmin tiennyt, että mies oli blokannut minut, niin, etten löydä häntä sieltä, eikä hän löytäisi minua sieltä. Mutta tuo tieto iski tajuntaani vasta nyt kunnolla. Hän tosiaan ei halua minusta kuulla tai nähdä mitään..joten voisiko hän täten myös sulkea vanhan numeronsa tämän takia ja ottaa uuden käyttöön??? En pystyisi mitenkään ottamaan häneen yhteyttä? Ahdistavaa. Ja eniten minua tässä loukkaa tämä hyljeksiminen. En minä kuitenkaan mikään ahdistelija ole, joka täytyisi blokata täysin. Elää kuin minua ei olisi olemassa. Niin lapsellista käytöstä 34 vuotiaalta mieheltä, joka kuitenkin kansainvälisessä työssä, jossa vastuuta täytyy ottaa! 

Olen minäkin blokannut ihmisiä facebookissa (ja se on vain facebook, joten ei pitäisi vaikuttaa mitenkään tässä elämässä :D )..minun syyni ovat olleet ihmiset, jotka ovat ahdistelleet lähettämällä seksistisiä viestejä, minun narsisti exäni (lähetteli minulle sekavia viestejä vihasta-rakkauteen, haukkumisviestejä yms 2-3krt/pvssä eron jälkeen) sekä yksi mies, jonka kanssa ero oli tuskallinen (edellinen exä, jolle tein tuon "kuuluisan" abortin, jossa ei mennytkään kaikki ihan hyvin). Olin niin rikki, etten halunnut edes kuulla tai nähdä hänestä pihaustakaan. 

Mutta blokata ihminen, joka odottaa lasta hänelle itselleen! Eikö se todella ole jo niin lapsellista käytöstä??? Ei se raskaus katoa minnekään, kun kieltää sen! Blokkaa facebookissa odottavan äidin, eikä enää vastaa viesteihin! Niin lapsellista, ei ole edes pokkaa olla yhteydessä edes pienesti. Ei minkäänlaista vastuuta! Helpottuuko elämä? Minun sulkeminen täysin hänen elämästään, ilman mitään selityksiä tms. Tämä on totaalinen hylkääminen. Muutoinkin valehteleminen, asioista kertomatta jättäminen..tuo mies on ihan oikeasti sairas. Hänellä on oikeastikin ongelmia, joita hän ei ole kohdannut..hän vain juoksee karkuun niitä. Ja hänen elämäntyylinsä..hän tulee kuolemaan nuorena sydänkohtaukseen..jos jatkaa tuota rataa. Ei ihmiskeho kestä, vaikka kuinka hukuttaisi nämä asiat työhön tai muuhun kiireeseen.

Esikoisenikin isä sai sydänkohtauksen muutama vuosi sitten..ei se kroppa kestä! En tietenkään voi mennä sanomaan, että tämä isän päätös lähteä lapsensa elämästä olisi tuohon johtanut, varmasti monet asiat olivat yhteisvaikutuksessa tässä..mutta vahvasti uskon, että tämä terveellisesti elävä mies koki (ja varmasti aika ajoin kokee myös vieläkin) tuolloin vahvaa syyllisyyttä ainoan poikansa hylkäämisestä..mikä taas edesauttoi tuohon sydänkohtaukseen. Hän tosin selvisi siitä.

Ehkä tämä ahdistus-suuttumiskohtaukseni on osa hyväksymisprosessia. Minä todella tulen olemaan vastuussa yksin tämänkin lapsen kanssa. Minä olen ainoa, joka pohtii oman lapsensa hyvinvoinnista. Ainoa joka esim. miettii harrastukset ja niistä luopumisen (esikoisen itsepuolustusharastus alkoi viemään niin paljon aikaa, ettei poikani ehtinyt enää toiseen harrastukseen. Siitä luopuminen taisi olla minulle se vaikein, koska halusin tehdä oikean päätöksen. En halunnut pilata lapseni tulevaisuutta lopettamalla hänen harrastustaan, minulla ei ollut toista osapuolta, jonka kanssa käydä keskustelua asiasta ja tehdä päätöstä).

Teen tosiaan kaiken yksin. Ja onnistuuhan se, mutta siinä on omat vaikeutensa ja tuskansa. Olen vastuussa kokonaan yksin. Kun lapset ovat kipeinä, niin kiepeinä, että he viedään ambulanssilla sairaalaan pillit ujeltaen..minulla ei ole ketään, jonka kanssa edes jutella asiasta..vaan olen se äiti, joka on lapsensa kanssa ambulanssissa ja nukun yötä patjalla, lapseni nukkuessa viereisessä sairaalasängyssä. Yön aikana sairaanhoitaja käy lääkitsemässä lastani. Kotiin päästessämme hoidan lapset, tarkastelen tilannetta, onko nyt kaikki hyvin..lasten mennessä taas nukkumaan. Käperryn sohvan nurkkaan yksinäni miettimään päivän tapahtumat..kirjoittamaan niitä ylös, selvittäen yksin kaaooksen. Vaikka juuri sillä hetkellä tarvitsisin itse kainaloa, johon käpertyä raskaan vuorokauden jäljiltä. 

Mutta minä pärjään. Olen aikaisemminkin pärjännyt. Minulla on kokemusta, joten ei ainakan tule yllätyksenä jos jotain vastaavaa tapahtuu. tiedän kuinka toimia. Yksin kasvattaessa on vain se, että toista ihmistä kaipaa. Edes sitä syliä..sitä kun itse on koko ajan antavana osapuolena..välillä pitäisi myös itsekin saada. Edes syvän halauksen. Kosketuksella on ihmeellinen voima. Ihminen tarvitsee sitä, kaikki tarvitsevat.

rv 19+3