Viikonloppu meni synkissä ajatuksissa. En päässyt yli enkä ympäri mietteistäni. Voimakas pelko oman elämän pilaamisesta on ollut läsnä. On tuntunut, kuin olisin pimeässä metsässä eksyksissä ja juoksisin ympäriinsä pakokauhun vallassa. Terävät puun oksat raapivat ihoni vereslihalle. Olen jo niin syvällä metsässä, etten enää tiedä minne päin kulkea..

Tuntuu niin pahalta olla tässä tilanteessa niin yksin. Mutta tiesinhän minä tämän, kun tähän lähdin. Tosin eihän minulla ollut muita vaihtoehtoja! Juttelin eilen illalla kohtalotoverini kanssa pikkasen tilanteesta ja se sai minut hieman rauhoittumaan. En olisi ainoa maailmassa, joka on tässä tilanteessa. Eikä tämä tilanne nyt niin kauhea ole, kaikki uusi pelottaa. Joten ei mikään ihme, että olen kauhun vallassa, monestakin syystä. Näillä korteilla mennään, jotka olen saanut. Ehkä oli tarkoituskin tutustua tuohon kohtalotoveriini..

Tämän raskauden hyväksymisprsessia vaikeuttaa todella paljon tämä fyysinen olotila. Pahoinvointia on vielä ja olen niin väsynyt tähän. En vain enää jaksa, tämä fyysinen paska vetää henkisen olonkin niin alas..niin alas, kuin enää pystyy, onhan se jo muutenkin alhaalla. 

Olen huomannut, etten ole pitkään aikaan jaksanut enää iloita mistään, kaikki tuntuu pakolta. Olen niin kiukkuinen, en siedä mitään. Suutun niin nopeasti kaikesta. Osanhan voi laittaa hormooneihin, mutta kyllä tuo vahvimmin johtuu tästä koko tilanteestani.

Raivostuttaa, kun tämä hyväksyminen on niin saatanan vaikeaa!!! Miksi en voi vain hyväksyä ja jatkaa elämää??? Miksi minun pitää kaikin voimin taistella vastaan, ja silti tajuta taistelun yhteydessä, että tämä on turhaa :D Olenko niin tyhmä, etten vain tajua lopettaa taistelua??? Sillä itseänihän tässä satutan koko ajan. Taistelen itseäni vastaan, mikä on niin tyhmää. Sillä se vahvempi puoli, joka halusi pitää lapsen..on jo voittanut. Tunne voitti jo järjen, mutta järki vain ei suostu luovuttamaan. Niinkö se menee?

En kuitenkaan koe, että sain päättää tämän lapsen pitämisestä. Minun mielestäni minulla ei ollut vaihtoehtoa enää plussauksen jälkeen. Aluksihan taisin mennä jonkinlaiseen shokkiin tai vastaavaan. En oikein ymmärtänyt raskautta, olihan minulla niin paljon kipuja, että olin satavarma keskenmenosta..tai pikemminkin kuukautisista. Raskaus tuntui hassulta ajatukselta, vaikka käytin keskenmeno-sanaa..niin todellisuudessa odotin kuukautisia alkaman. 

Abortti-ajatus ei edes alussa tullut mieleenikään. Tietenkin kun sisäisti tämän tiedon näinkin suuresta yllätyksestä, oli sitäkin asiaa mietittävä ulkopuolisin silmin..lopuksi vakavasti. Mutta koskaan en pystynyt edes harkita sitä niin vakavasti, että olisin soittanut ja varannut aborttiajan. Se vain ei ollut ratkaisu, ei silloin eikä nytkään. Jatkoin elämistä, en vaan voinut tehdä sitä itselleni, tälle oliolle, joten mitä muitakaan vaihtoehtoja minulla oli? Kuin mennä eteenpäin tai jäädä paikalleni suremaan. Ja sitähän minä teen, olen paikallani tuskailemassa, minun on mentävä eteenpäin!!!

Minua niin raivostuttaa se, kuinka yksin minut jätettiin tämän kanssa!!! En pääse siitä raivosta pois. Itsekkyys, se on niin rumaa. Mutta niinhän sitä sanotaan, että vahvat pärjäävät. Täytyykö tosiaan olla niin itsekäs, talloa kaikki eteen tuleva tieltä pois ja mennä kohti omaa työunelmaansa. Näinkö sitä tullaan onnelliseksi? Nähtävästi. En vain koe sitä minun tyyliseksi elämäksi, jota kohti tavoitella.

Jättääkö vahva ihminen toiset yksin? Onko itsekäs ihminen oikeasti vahva vai peittääkö hän itsekkyydellään menettämisen pelkonsa? Me kaikki ihmiset varmasti pelkäämme menetystä, pelkäämme kaikkea uutta, ihan vain koska se on niin uutta, ettemme tiedä mihin se johtaa, mitä se on. Millä määritellään edes vahva ihminen? Näkemyksiä on varmasti monia..

En ole muuten vieläkään kertonut äidilleni tästä raskaudesta, puhumattakaan isästäni. Hänelle en kerro, hän saa huomata vasta kun itse tajuaa vatsastani, sekin varmaan menee johonkin kevääseen, sen verran harvoin näemme. Ei millään pahalla häntä kohtaan, mutta hän ei ymmärtäisi. Ymmärtääkö äitini? En sitäkään tiedä enää, toivoisin. Hän on kuitenkin nähnyt elämääni vierestä ja tietää, kuinka asiat ovat vaikuttaneet minuun.

Kirjoitanko äidilleni kirjeen vai teenkö tiedosta joululahjan, jonka avata, kun olen lasteni kanssa toisessa maassa :D Se jotenkin tuntuisi helpommalta, äidilläni olisi kuukausi aikaa sulatella asiaa, ennen kuin näkisimme. Sen aikana toivoisin hänen hyväksyvän tilanteen..sen aikana toivoisin itsekin hyväksyväni tämän tilanteen kunnolla.

Se, että valitan koko ajan tilanteen hyväksymisestä. Jos saisin keskenmenon nyt, niin tottakai se tuntuisi pahalta. Koska sisimmissäni olen jo kolmen lapsen äiti, sydämessäni ihan varmasti rakastan jo tätä lasta..sikiötä. Mutta järkeni yrittää huutaa minulle, kuinka järkyttävä tilanne on. Vai onko se sittenkin vain pelkoa? Pelkoko se huutaa niin kovalla syötöllä? En tiedä, ehkä järki tuo pelkoa..tieto lisää tuskaa.  

rv 13+3