Joulukuun ensimmäinen päivä. Tämä vuosi tosiaan lähenee loppuaan. Uusi vuosi taas lähenee. Se kiehtoo, mutta samalla pelottaa. onhan elämässämme niin paljon muutoksia tulossa. Odotan kuin kuuta nousevaa minun ja lasteni joulureissua, pääsemme tästä arjesta hetkeksi pois. Asioista saa hetkeksi hieman etäisyyttä..vaikkakin mukanahan nuo ajatukset, pelot yms. tulevat..mutta ilmaston ja paikan vaihdos varmasti tekee hyvää. Tämä reissu tulee niin tarpeeseen.

Meidän joulukuun lyhyen kotiolon takia, koristelimme jo joulukuusenkin. Esikoinen ei ollut kiinnostunut lainkaan kuusen koristelusta, mutta kuopus rakastaa joulua hänenkin puolesta. Tonttuvaatteet päällä hän koristeli joulukuusen ja ihasteli sitä pitkän aikaa. Kuusen valot loistavat niin kirkkaasti, ettei olohuoneeseen tartte muita valoja laittaa. 

Viikonlopun synttärit menivät hyvin, käytin kaiken energiani leipomiseen, siivoamiseen ja hyvän olon esittämisen, että eilen illalla nukahdin kesken perhe-elokuvaillan. Etova olokin oli niin voimakas, että meinasin oksentaa pestessäni hampaitani. Tämä yökkäily nyt ei mikään uusi juttu ole, mutta tällä kertaa se iski voimakkaampana. Muutoinkin oli sellainen olo, että kuolisin. Olen vain niin väsynyt tähän fyysiseen pahaan oloon!!!! 

Synttärit ja vieraat saivat minut taas ajattelemaan tilannettani. Tiedän, ettei tämä ole mikään maailman paras tilanne olla raskaana..ja jotenkin nuo tapahtumat, joissa näen isän olevan niin tärkeä lapsilleen..se tuntuu niin vieraalta, mutta niin kauniilta. Olen surullinen, kun esikoiseni ei pysty kokemaan sellaista, kuopuskin kokee sen pari kertaa vuodessa..mutta on sekin enemmän, kuin ei mitään. Ja tämä tulevaisuuden vauva jää myös paitsi tästä..se on niin surullista :(

Onhan tässä maailmassa lapsia, jotka elävät ilman isää tai ilman äitiä tai kumpaakin. He pärjäävät, ei se ole tuomio. Lapsi joutuu vain käsittelemään tuon poissaolevan puolen mahdollisen itsekkyyden, siihen lapsi tarvitsee apua. Tukea ja ymmärrystä itseään kohtaan, ettei syy ole lapsessa. Olen siis saanut haastavan kasvatustehtävän. Kuinka saan kasvatettua mahdollisimman ehjän aikuisen..kaikista kolmesta lapsestani. Säröjähän meille kaikille tulee, kukaan meistä ei ole täysin ehjä. 

Tunnen alavatsassani koko ajan paineen tunnetta. Vatsani on muutenkin todella herkkä, rintojen alapuolelta jo huomaan olevani todella turvonnut. Kun edes hieman kosketan tätä aluetta (vatsan yläosaa), se on aavistuksen kipeä, mutta enimmäkseen sen koskettaminen saa aikaan voimakkaamman etovan olon. Mitä kylmempää ilmaa taas saan hengitettyä, syvälle keuhkojani, se taas saa hetkellisesti pahanolon helpottamaan. Vain hetkellisesti, mutta se on ihana edes hetken olla ilman tätä paskaa!!! 

Tänään tuo pahoinvointi on taas aika voimakasta, meinasin oksentaa ruokapöydässä syödessäni aamupalaa. Alan olemaan jo niin loppu tätä, epätoivo on todella voimakas, alkaa tuntumaan jo siltä, ettei tämä paskaolo mihinkään katoa!!! Kuinka tämä voisi muka kuin seinään kadota??? Mitään helpotusta ei ole tullut, torstaina kuitenkin on raskausviikot 12 täynnä!!! Olon pitäisi alkaa helpottamaan!!! Tosin esikoisesta meni vielä kuukausi lisää odottelua olojen parantumisesta. Rv17+ neuvolassa oli painoni laskenut entisestään, neuvolatäti oli tuolloin jo huolissaan ja kun olin niin nuori ja kertonut avoimesti menneisyydestäni. Niin neuvolatäti teki päätelmät, ettei raskauspahoinvointi ollut syyni laihtumiseen vaan huumeiden käyttö :D

Tästä syystä minut siirrettiin jonnekin huumetaustaisten odottavien raskausajan tutkimuksiin. Kävin kerran kuukaudessa lääkärin tekemässä ultrassa, esikoiseni sai siis perusteellisen kehityksen seuraamisen vatsassani. Aluksi syynääminen raivostutti, koska miksi ihmeessä käyttäisin huumeita raskausaikana??? Olinhan lopettanut tupakanpoltonkin raskauden takia, ja alkoon nyt ei kuulu raskaana ollessa edes koskea. Huumeiden käyttö-epäily loukkasi minua todella syvästi!!! Olinhan muuttanut koko elämäni suunnan lapsen takia!!! Mutta työtähän he tekivät, ja on äitejä, jotka eivät pysty lopettamaan haitallista käytöstä edes raskaana. Otinkin nuo ylimääräiset ultrat ja lääkärikäynnit synnytyssairaalassa positiivisena vastaan.

Esikoisen synnyttyä häneltä otettiin virtsasta huumetesti, vastasyntyneen virtsasta näkee mahdollisen äidin raskauden aikaisen huumeidenkäytön. Tuloksesta kätilö vain sanoi ohimennen sen olevan negatiivinen, tuohon vastasin silloin: "Tiedän".

Kuopuksen raskausaika meni normaalisti, ilman noita ylimääräisiä käyntejä/ultria. Mutta hänen syntyessään, häneltäkin otettiin virtsatesti, vedoten menneisyyteni. Menneisyyteeni, jossa en ole käyttänyt huumeita, vaan teininomaisesti muutaman kerran maistanut joitakin aineita. Tosin söin jonkin aikaa rauhoittavia yms. muita lääkkeitä ominpäin päivittäin (lopetin samantien, kun sain tietää raskaudesta, se oli kertarysäys kaiken suhteen! Elämäni vaihtoi suuntaa yhdessä sekunnissa. Mieli on vahva ja lopettamiseen pystyy, kun siihen oikeasti haluaa!!! Minun syyni oli arvostus ja rakkaus tuota vatsassa kasvavaani ihmiselämää kohtaan)..Ja näistä asioista halunnut olla avoin neuvolassa, olihan kuitenkin kyseessä oma lapseni.  

Tiedän, jos tämä raskaus etenee synnytykseen ja synnytän elävän lapsen. Niin häneltä tullaan ottamaan tuo virtsatesti. Ei se tietenkään maata kaada, ja hyvähän, että nämä asiat hoidetaan. On edelleen äitejä, jotka jossain vaiheessa voivat sortua huumeisiin uudelleen ja vauvan hyvinvoinnistahan tässä on kyse. Saadaan varmistettua, etten ole eksynyt kaidalle tielle. Ymmärrän siis tämän menettelyn.

Tosin olen tämän puolen kaitaa tietä elänyt jo. En enää sinne halua. Olen syönyt niitä rauhoittavia ja kaikkea mitä kadulta sai hommattua (silloinen nisti miesystäväni hankki minulle kaiken ja suosittelikin joitakin lääkkeitä). ja join alkoholia tuolloin todella paljon. Olin aikaisemmin ollut katkollakin juomiseni takia, en osannut lopettaa sitä ja tapahtui paljon asioita.

KATKOLLE MENON AIHEUTTI

Eräänä aamuna taas heräsin x-asennossa jostain hotellihuoneesta, olin alasti. Paitani oli hävinnyt, kännykkäni myös. Muistikuvani alkuillasta oli hutera, loppuilta olikin täysin mustan peitossa. Niin normaalia minulle. Lähdin hotellista pois jonkun miehen kanssa, pummasin häneltä bussirahan kotiin. Mutta meninkin vakio kapakkaani. Rahaa ei ollut siis paljoa, muutama euro. Sain ostettua puolikkaan snapsin, mutta sekin oli parempi kuin ei mitään. Tunsin itseni niin eksyneeksi, en halunnut tällaista elämää. Tuntui, että jokainen päivä oli saman kertausta.  

Soitin äidilleni ja sanoin, että tarvitsen apua. Olin tätä tehnyt niin kauan aikaa, ollut päivittäin sekaisin, jokainen aamu oli yllätys missä heräisin, vai heräisinkö ollenkaan. Olin vasta 19-vuotias. Äitini ohjasi minut nuorten päihdepuolelle, jossa kävin pariin otteeseen juttelemassa, mutta joka kerta eksyin taas juomaan heti käynnin jälkeen. Asioita tapahtui, sekoilin niin paljon, lopulta minulle soitettiin, että seuraavana päivänä vapautuisi katkopaikka minulle.  

Esikoiseni isä oli tuolloin löytynyt jonkun baarireissun aikana, hän tuki minua katkoni ajan. Näimme katkon jälkeen aika useinkin, näin myös hänen lapsetkin tuolloin. Hän oli vanhempi minua, mutta ikäero ei haitannut. Hän oli terve, työssäkäyvä mies, jolla oli joku ihmeen ikäkriisi. Minä taas olin nuori epävakaa nainen, joka vain sekoili ja kriisi oli koko oma elämä.  

Katkon aikana tututumaani nistinaiseen, jatkoimme yhteydenpitoa ja näimmekin juomisen merkeissä. Hänen mukanaan tuli vahvemmin kuvioihin lääkkeet, tutustuin naisen kautta mieheen, jonka kanssa aloin seurustelemaan. Hän oli täysnisti, joskus hänen seuransa pelotti minua, varsinkin silloin kun oli vihainen. Mutta toisinaan hän oli myös ihanakin.

Vaikka olin suhteessa, olin niin masentunut. Eksynyt. Tämä ei tuntunut oikealta elämältä. Miesystäväni hankkimat lääkkeet, tarkoituksenani oli säästää niitä todella paljon. Tietenkin söin osan, mutta halusin pitää suunnitelmani käynnissä. Keräisin paljon lääkkeitä, söisin ne lopulta kerralla pois. Ehkei sitä katsottaisi itsemurhaksi, vaan vahingoksi. Söinhän lääkkeitä sen takia päivittäin..tämä tukisi sitä mahdollisesti, että olisin vahingossa ottanut kuolettavan määrän niitä.

Yhden kerran (kolme päivää ennen elämäni muutosta) otinkin paljon pillereitä ja alkoholia siinä samalla, satuin olemaan lapsuuden ystäväni kanssa silloin. Naureskelin vain ja ihmettelin samaan aikaan mielessäni, miksi mikään ei tehonnut (tähän kuullut myöhemmin teorian, että joissakin tapauksissa raskaus on estänyt vaikuttavien aineiden vaikutuksen tms?). Ystäväni soitti ambulanssin ja kertoi heille syömisistäni, minut vietiin selviämisasemalle. Olin harmissani, eihän minulla ollut hätää. Ystäväni vain halusi varmistaa, että minulla olisi kaikki kunnossa. Hän ei uskaltanut ottaa vastuuta, jos minulle olisi käynytkin jotakin.

Ehdin saada muuten työpaikankin miesystäväni kanssa ollessa (vaikka sekoilinkin, niin päivät sentään osasin käyttäytyä), tosin töissä ehdin olla muutaman viikon, kunnes eräänä aamuna mennessäni töihin, jouduin poistumaan bussista pari pysäkkiä aikaisemmin voimakkaan pahoinvoinnin takia. Seuraavana päivänä sain tietää, että olin raskaana. Tiesin jo silloin, ettei isä olisi nisti. Puhelun jälkeen elämäni muuttui täysin. Alkoon en koskenut, tupakat menivät roskikseen samantien, samoin pillerit..niihin en sen päivän aikana ollut koskenut, enkä enää koskenutkaan. En halunnut enää kuolla. Minulla oli nyt syy elää, syy muuttaa elämäni kulkua täysin.

Lopetin kaikki yhteydenpidot haitallisiin henkilöihin, myös miesystävääni. Aloin rakentamaan uutta elämääni. 

Tästä kaikesta on jo 10 vuotta. Tuntuu oudolta, että elämäni on ollut niin sekaista joskus. Siitä tuntuu olevan ikuisuus, eikä vain 10 vuotta. Näiden vuosien aikana minusta on tullut kuin itsestään absolutisti. En näe juomisessa mitään järkeä, se on ylimääräistä litkua, joka tekee ihmisistä idiootteja. Se ei ole rentoutumistapa, vai pystyykö joku väittämään, että juomisen jälkeisenä päivä on levollinen ja rento olotila? :D Mieluiten vaikka menen keilaamaan, lenkkeilemään, salille, uimaan tai leffaan. Lasten, yksin tai kaverin kanssa.

Nyt kun miettii, niin elämä on parasta selvinpäin!!! Se, että muistaa asiat. Se on ihan huippua, minulla on pari vuotta omasta elämästäni kadonnut täysin. Se on vain pari vuotta, mutta aluksi se tuntui kauhealta. Nyt sen kanssa olen oppinut elämään. Selvisin sentään siitä ajanjaksosta :)

rv 11+4