Keskiviikkona hahmottelin kirjettä tämän olion isän äidille..en kuitenkaan saanut sitä laitettua eteenpäin. Yön yli nukuttuani, päätös tuntui selkeältä. Minun kuuluu kertoa hänelle, tietäähän minunkin äitini tästä raskaudesta, jotenkin se tuntuu väärältä, ettei isän äiti tiedä. Joten kopioin aikaisemman kirjoitukseni facebook-viestiin, liitin vielä ensimmäisen ultrakuvan ja painoin lähetys nappia.

Kerroin viestissä, että odotin hänen pojalleen lasta ja raskauden yllätyksellisyydestä kauhistuneena hänen jättäneen minut yksin tilanteen kanssa, mutta kerroin kuinka toivoisin heidän puolen perheestä olevan lapseen elämässä silti mukana. Annoin aikaa miettiä asioita..

Piinallisen päivän aikana ei mitään viestiä tullut..mietin mielessäni huomaisisiko hän edes viestiä, emme ollet facebook-ystäviä, joten viesti menisi muut-kansioon. Niitä viestejä ei välttämättä huomata. Illalla kuitenkin huomasin häneltä tulleen viestin. Siinä oli vain iso peukku. Ei mitään kirjoitusta.

Viittuilua? Vahingossa laitettu? Tähän itsekin meinaan syyllistynyt joskus. Vai ilmoitus, että on lukenut viestin, ja ottaa faktoista selvää, kyselemällä pojaltaan ja miettivänsä..ja ottavansa ehkä joskus yhteyttä. En tiedä. Mieleenki tulee myös pakostikin, mitä jos joku muu onkin lukenut sen viestin ja nyt nauraa selkäni takana. Mitä jos profiili on tekaistu? Mitä jos tuo surullisen kuuluisa isä onkin nähnyt viestin ja peukuttanut sitä vittuilu mielessä..tai no voisihan hänen äitinsäkin niin tehdä. Blah, raivostuttavaa tämä epätietoisuus joillain tapaa.

Mutta toisaalta olen tehnyt kaiken, mitä voin tehdä tässä tilanteessa. Yritin edes. Nyt tuon isän äiti tietää. Tämä ei ole enää hänen poikansa salaisuus. Mummi saa sulatella uutista rauhassa, koska mitään aikamääreitä en antanut.  Laitoin, että voi vaikka vauvan syntyessä ottaa yhteyttä jos haluaa. Vapaat kädet. Vapaa tahto. 

Toisinaan tilanteeni alkaa jo tuntumaan normalilta, mikä nyt sitten on normaali :D Mutta sellaiselta siedettävältä, tästä on tullut minun "projektini"..tämä ei enää ole ahdistusta aiheuttava painajainen. Olen tottunut tähän, voin jo mielessäni nähdä sen pienen vauvan sylissäni. Hän on jo osa perhettämme..vielä kuitenkin on paljon kasvettava ja kehityttävä, ennen kuin on valmis. Niin vauvan, kuin minunkin. 

Voin suoraan sanoa, olen raskaana. Odotan lasta yksin. Mutta se ei ole kirosana, se on totuus. Meillä kaikilla on tarinamme..tämä on minun tarinani. Se alkoi kun yhdestä tuli kaksi. Sain esikoisen. Kahdesta tuli kolme. Sain kuopuksen. Kolmesta tulee neljä. Kun tämä pikkuinen syntyy. Ehkä joskus tuo luku neljä suurentuu sillä toisella aikuisella ja hänen mahdollisilla lapsillaan, joten välttämättä se ei ole viisi vaan voi olla jopa seitsemän :D Tai sitten se pysyy numerossa neljä. Ei sitä miestä välttämättä koskaan löydy, ja uskaltaisinko edes enää hypätä kohti tuntematonta miehen vuoksi? Antautuakseni rakkaudelle? Kaikkien pettymysten jälkeen. Haluaisin ainakin, mutta pystyisinkö?