Istun sohvalla, selkäni takana hohkaa kuuma kauratyyny. Kuuntelen rauhallista musiikkia ja yritän saada itseni rauhalliseksi..jos vaikka kipu helpottaisi. Yritän myös koko ajan järkeillä tulevaa menetystä..tuntuu niin oudolta sanoa menetys..koska enhän minä voi tietää mitä luonto oikeasti tekee tälle raskaudelleni. Kivut vain ovat niin suuret, etten voi uskoa, että raskaus kestäisi. Ei nuo aikaisemmat kaksi raskauttani näin kivuliaita olleet, vaikka kipuja alkuraskauteen kuuluukin. On hyvää, lämmintä kipua. Ja on pahaa, pistävää kipua. Nyt kokemani kipu on jälkimmäistä. 

Olen tiennyt raskaudestani 10 päivää. Olen rv5+3. Minulla oli kuukautiset vain yhden päivän myöhässä, olin jo muutama päivä aikaisemmin miettinyt tekeväni raskaustestin. Naureskelin ololleni, sillä enhän minä voinut olla raskaana. Oli perjantai päivä, kävin vauvanvaatekaupassa ostamassa ystäväni poikavauvalle lahjaksi suloisen bodyn ja housut. Kauppaan mennessäni mieleeni tuli vahvasti, että olin ostamassa tytölle vaatteita..vaatteita katsellessa mieleni voimakkaasti yritti "sanoa", osta vaatteet omalle vauvallesi. Naureskelin ihmeelliselle aivopierulleni ja siirryin poikien vaatteisiin.

Perjantai-iltana kuitenkin päädyin poikani kanssa kauppaan ja löysinkin todella halvan raskaustestin hygieniaosastolta. Pakkohan se oli ostaa ja kokeilla, halvalla kun sai! En voisi mitenkään olla raskaana, kuvittelin. Ja heti kun kotiin pääsimme, sulkeuduin vessaan ja todella tein ensimmäisen testin. Kaksi viivaa tuli samantien, naurahdin. Olenko oikeasti raskaana? Asia ei kuitenkaan tuntunut pahalta, se tuntui niin oikealta. Mutta olisiko tämä oikeasti totta? En uskonut. Ja niin se viikonloppu jatkui omalla painollansa. 

Lauantai-iltana koin hetkellisiä sydämentykytyksiä raskauden ymmärtämisen takia, mutta sekin oli muutamassa sekunnissa ohi. Tämä raskaus-uutinen oli totaali yllätys, mutta olin onnellinen siitä. Kipuja oli jo tuolloin, mutta ne enimmäkseen sijoittuivat selkään. 

Maanantaina soitin jo neuvolaan..varasin hyvissä ajoin ajan. Jo puhelimessa kysyin ohjeet, mitä minun pitäisi tehdä jos saisin keskenmenon. Puhelimessa ollut hoitaja kertoi tarkasti mitä tehdä, äänessä kuulsi kokemus, se sai jotenkin oloni rauhoittumaan. Tietynlainen ymmärrys saavutti tietoisuuteni. Keskenmeno on osa elämää, se on normaalia, joskin todella surullinen asia. Se ei silti olisi elämänloppu. Tietty se vaatisi uusia suunnitelmia..meidän elämään. Minulla kun ei ole miestä, jonka kanssa yrittää uudelleen seuravasta ovulaatiosta. Minun pitäisi keksiä uusi suunnitelma elämään. Vanha elämämme jo kaipasi muutosta, keskenmenon sattuessa, uudistus olisi sitten jotain muuta.

Kauheeta edes ajatella näin! Suoraansanottuna minua itkettää niin paljon, tunnen niin paljon tuskaa. Olen niin paljon joutunut menettämään, että tuntuu niin väärältä menettää tämä pikkuinen. Olenhan tosiaan elämässä saanut kaksi ihanaa lasta, se on siunaus. Olen ollut onnekas.

Kolmas lapsi, se on ollut aina haaveenani. Tietenkin se isä myös, olen halunnut aina miehen perheeseen. Mutta olen elämäni aikana myös oppinut sen, ettei kaikkea vaan voi saada. Miehillä on tapa ajatella minua vain seksiobjektina tai jonakin muuna saavutuksena. Mutta mitään vakavaa ei haluta. Treffikutsuja satelee usein, mutta..en ole kiinnostunut. En jaksa enää välittää, ne ei ole aitoja.

Ärsyttää ja raivostuttaa, olen ollut tämän vatsassa vielä kasvavan toukan isään niin ihastunut jo niin kauan aikaa. Mutta hänelläkin joku ihmeen sitoutumiskammo ja sanonutkin, että on minun kanssani halunnut seksisuhdetta heti ensimmöisen yhteisen seksikerran jälkeen. Mitä tein väärin? :D Miksi kieltäytyisinkään siitä, koska seksi vain sattuu olemaan niin mahtavaa! Hänellä todella on villi puolensa, jota itsekin rakastan niin paljon.. Tähänkin ajauduimme vahingossa, olimmehan tienneet toisemme yli 6 vuotta ja hän oli yrittänyt minua sen ajan ainakin vuosittain :D Olin vain hankala häntä kohtaan, nyt taas pelkkä tieto hänen tulosta luokseni saa sydämeni hakkaamaan täysillä ja kaiken tuntumaan niin hyvältä hänen ollessa läsnä. Jopa nämä kivut hävisi tällä viikolla kun näin hänet. Kivut olivat poissa pari päivää näkemisen jälkeen! Tuo mies vaan saa aikaan niin hyvää minussa! Mutta samaan aikaan se myös satuttaa henkisesti.

En halua hänelle kertoa raskaudesta. Haluan kertoa tästä. Ristiriita. Herään joka yö 4-5 aikoihin pähkäilemään tuota miestä ja raskauttani, valvon jonkun tunnin ajan, ennen kuin saan taas unenpäästä kiinni. Stressiä siis on  paljon tämän takia.

Mutta miksi kertoisin raskaudesta, koska tunnen sen kohta menevän poikki? Olisihan se oikein hänenkin tietää, mutta mitä siitä tiedosta seuraisi? Haluaisiko hän enää nähdä? Jatkaisimmeko enää edes seksin merkeissä tapailua? Menettäisin kaksi samalla kertaa, pystynkö siihen tällä hetkellä? Se tuntuu niin pahalta, etten todella tiedä mitä tehdä! 

MInua ei ole koskaan tuettu missään asiassa, olen kaikki asiat joutunut ja täten myös oppinut hoitamaan yksin. Niinkuin nuo edelliset keskeytyksetkin. Olen hoitanut ne itse rahallisesti, henkisesti ja tietenkin fyysisesti. Niistä on nyt tasan 2 vuotta, tasan kaksi vuotta sitten olin raskaana exälleni, joka manipuloi minua. Haukkui, pelotteli, syytteli, manaili. Päivittäin. Käytti pelkojani ja menneisyyttäni hyväksi..se on yksi asia minkä takia en halua kertoa tuolle isälle tästä asiasta. Pelkään, että hän ottaa keskeytys-kortin esille. Se tuntuu todella loukkaavalta tätä vauvaa (tiedän, se ei ole vielä vauva vaan alkio. Mutta minulle se on vauva) kohtaan. Pelkään myös jos tuo samanlainen manipulointi alkaisi. En siihen tosin nöyrtyisi, mutta se saisi olon kurjaksi. 

Olen niin herkillä tällä hetkellä, monet asiat saavat minut kyyneliin. Tunnen tuskaa niin monesta asiasta. Joten tämä kaiken vierittäminen minulle tuntuisi niin kauhealta. On helpompi pitää salassa..tai no helpompi ja helpompi. Vaikeaa tämä on. En vain halua stressata häntä turhalla, sillä jos kesken menisi, niin turha stressinaihe se olisi. Olisiko? En pysty ajattelemaan selkeästi enää?

Hän muutoinkin niin työnorja, että se voisi sekoittaa hänen työkuvionsa tms. Olen siitä puhunutkin ystävilleni, että hän on SITKU-ihminen (=sitten kun). Kerran kysyin, miksi hän tekee niin paljon töitä. Hän sanoi säästävänsä tulevaisuutta varten. Mietin mielessäni tuolloin, että mitä jos ei olisi tulevaisuutta? Mitä jos elämä päättyisikin huomenna? Ei työ muistaisi, vaan ne ihmiset, joiden elämää on koskettanut läsnäolollaan..

Hormoonit. Ne todella ovat nyt käynnissä. Facebookin kirjoitukset, uutiset ja tv-sarjat saavat minut itkemään. Rintani ovat muutenkin suuret, nyt ne ovat vielä suuremmat. Kovat. Kipeät. Kasvoihini on ilmestynyt ihmeellisiä finnejä. Tänään kaupassa minun olisi tehnyt vahvasti mieli appelsiini mehua tai jaffaa. En ostanut, ja vieläkin harmittelen asiaa. Normaalisti en juo limuja saati mehuja koskaan! Ennen tietoa raskaudestani, olen viikottain käynyt lounaalla syömässä ravintolassa hampurilaisaterian. En siis tarkoita näitä kuuluisia pikaruokapaikkoja, vaan ihan kunnon ruokapaikkoja, joissa ruoka täytyy odottaa hieman kauemmin :) Ja en todellakaan syö mitään hampuruilaisia yms Yöks! Se ei ole edes ruokaa, saati ravitsevaa sellaista. Muutoin ruokahaluni on ollut kadoksissa jo viikkoja.

Vahvoja raskausoireita on, mutta nämä kivut :( Niitä on liikaa ja liian voimakkaita :( Tietenkin olisi aivan huippua jos menettämisen tunne olisikin vain pelkoa. Mutta ei se ole. Ei vain ikävä kyllä ole :(

Huomaan odottavani kuuluisaa pahanolon tunnetta. Tietenkin sanotaan, että kaikki raskaudet ovat erilaisia, mutta olen ollut monta kertaa raskaan ja kaikissa on ollut tuo pahoinvointi..keskenmenossa ei ollut. Se meni kesken viikko plussauksen jälkeen :( Mutta muutoin raskauspahoinvointi on alkanut rv5+5 tienoilla  Jos se alkaisi, ehkä jollain todella pienellä tavalla voisin alkaa uskomaan, ettei tämä ehkä oliskaan minun salattu suruni. Mutta vain pienellä toivonkipinällä.

Olen muutoinkin viikonlopun aikana huomannut pientä toivoa, eilen illalla olin kävelyllä yksikseni. Ei ollut kipua, ympärilläni oli niin kaunista. Pimeä syksyinen ilta. Kauniin keltaisen-rusehtavat lehdet puissa ja maassa, niin kaunista. Tie kiilsi koskeuttaan, harvakseltaan olevat katuvalot valaisivat polkuani. Tunsin itseni niin rauhalliseksi. Mietin mielessäni, jos todella saisin tämän pienokaisen..Voisin olla kesällä kolmen lapsen äiti. LA18.6. Se tuntui niin ihanalta ajatukselta, olin sen hetken niin onnellinen.

Kivut, ne tosiaan vie pois hyvin nopeasti tuon toivonkipinän :( Ne tuo muistutuksen menettämisestä. Nytkin olen tämän kirjoituksen aikana kurkkinut alushousuihini MONESTI, ihan vain tarkistaakseni niiden olevan valkoiset. Pieni punaiseen taittuvakin värisävy kertoisi jo surullisempaa tarinaa...menetys, vaikka se tuntuu niin vahvasti, että sen kokisin..niin samaan aikaan jossain sisimmissäni toivon ettei se tapahtuisikaan.. 

Toivoa on siis kaikessa..vaikka yritänkin väittää, ettei sitä olisi. Mutta kuinka pitkälle se kantaa?