Ehdin jo aloittamaan aikaisemmin kirjoittamisen..mutta nyt jouduin sen jättämään hetkeksi jäihin. 

Olen hämilläni omista tuntemuksistani. Koska eihän minua tämä mitenkään koske. Tai siis koskee ja jollain tapaa ei koske.  

Sain soiton isältäni. Hän pyysi minusta ja lapsistani kuvaa. Valittelin, ettei meistä ole otettu yhteiskuvia..itse kun olen siellä kameran toisella puolen aina kuvaamassa kaikkea... Pyysi saada erilliset kuvat. 

"Mitä sä niillä kuvilla teet?"

Isäni sai takellellen sanotuksi, että hänen isänsä oli ottanut yhteyttä...korjasi piaan, hänen siskonsa ottaneen häneen yhteyttä. 

Sain sanotuksi.."Oho, se on viel elossa!". Mutta jatkoin kuuntelemista.

Vanha mies, tuon yhteyttä ottaneen naisen ja isäni isä, oli sairastunut agressiiviseen syöpään. Hoidot on nyt lopetettu. Hänen taival täällä maanpäällä on lopuillaan. On puhunut isästäni ja varmasti miettinyt koko elämäänsä läpikotaisin. Uskon, että kuoleman lähestyessä sitä näkee asiat selvemmin. Sydän avautuu, kun on aika jättää hyvästit kaikelle..ja matkata kohti tuntematonta.

Isäni sanoi, ettei ole vielä ottanut yhteyttä takaisin..mutta haluaisi kuvat antaa hänelle. Menisi itse paikanpäälle.

Pelkään vain, ettei isäni ehdi ajoissa. Parin viikon päästä kuulemma ehtisi mahdollisesti käymään katsomassa. mutta minusta tuntuu, että se on liian pitkä aika. Aika tulee loppumaan kesken. Ja on todella tärkeää, että hän pääsisi hyvästelemään tuon vanhan miehen. Saada itselleenkin sisäisen rauhan. Sillä aistin puhelusta, että isäni oli itsekin hämillään. Vaikka kuinka vaihtoi nopeasti aihetta..työasioihin. 

Ajatukseni sinkoilevat nyt ristiin ja rastiin. Mietin paljon sitä, kuinka paljon isäni on menestynyt työelämässään..se on varmasti ollut jonkinlainen pakokeino hänelle. Helpompi selviytyä. Asia, jonka osaa todella hyvin ja vieläkin työtarjouksia satelee, vaikka työpaikka on jo. Eläkeikä lähestyy, eikä hänestä haluttaisi irrottautua ja pyydetään jatkamaan vain. Hän on tunnettu, hyväksytty ja haluttu työelämässä.

Mieleeni tulee lapsi, joka haluaa olla vanhemmilleen hyväksytty ja haluttu. Mutta ei saa sitä.. Saako se ihmisen tekemään esimerkiksi töitä niin paljon, että saa sen hyväksynnän jostain muualta? Varsinkin, jos oma isä..isän suku on tunnettu ja hyvin vauras. Saako se ihmisen myös yrittämään tällöin enemmän? Näyttämään "kyllä mäkin pystyn".

Nyt kun hän on kuullut, että se isä, joka ei ollut elämässä koskaan mukana..onkin kuolemassa. Se niin lopullista. Mitä kaikkea se herättääkään isässäni? Vaikka mies onkin tuntematon. Niin se on jossain tuolla geeneissä. Oma sukulainen, oma isä. niin läheinen. vaikka silti niin kaukainen. Niin tärkeä, vaikkei kuitenkaan. Ristiriitaista.

Tuo mies otti isääni yhteyttä, kun isäni oli täysi-ikäinen. Isäni ei halunnut ottaa elämäänsä tuota miestä..Niin paljon oli tapahtunut, niin paljosta hän oli selviytynyt. Isä ei ollut hänen apunaan/turvanaan. Se mahdollisuus oli jo mennyt. Herättääkö tämä nyt isässäni minkälaisia ajatuksia? Katumusta? Surua? 

Itsessäni huomaan, että olen hieman itkuinen..en oikein osaa sanoa miksi. En ole surullinen.

Mietin mahdollisuuksia, hukkaan heitettyjä asioita, katumisia, suruja, itkuja, pettymyksiä.. Kaikkea mitä tämä isäni soitto sisälsi. Näistä kun ei koskaan ole oikein puhuttu. Mutta mikä on meidän suvun "peikko". Isä. Tai siis sen puuttuminen. Toistunut niin paljon meidän suvussa..ja johan minäkin olen hieno esimerkki tästä jatkumosta. Kolmen lapsen totaali yksinhuoltaja. Ja tähän täytyy laittaa, että itsekin olen ollut isätön jollain tapaa.. Äitini raskausaikana, minun isäni jätti hänet, eikä halunnut minua. Mutta synnyttyäni kuulemma oli mennyt katsomaan sairaalaan, että minkälainen sieltä oli oikein syntynyt. Ja se oli kuulemma riittänyt. Olin hänen tyttärensä. Ja ainoaksi jäänytkin* 

(*Kummallakin vanhemmallani ollut vaikeauksia edes saada lasta. Ja sitten minä sain alkuni. Ja minunkin alkutaival meinasi katketa lyhyeen, kun äidiltäni löydettiin kohdusta jotain poikkeavaa ja se haluttiin heti leikata pois. Äitini kuitenkin oli aistinut, että raskaus voisi olla mahdollinen, eikä halunnut kiirehtiä leikkauksessa. Ja myöhemmin todettiin, että hän olikin raskaana ja sain mahdollisuuden täällä elämään)

Minun isättömän isäni isä on kuolemassa. Tietty asia (vai miten sen nyt sanoisi) on tulossa päätökseen. Ihminen katoaa täältä maanpäältä. Minne? Sitä emme tiedä tarkalleen..mutta jokainen jättää taakseen paljon, kun täältä aikanaan lähtee. Olisi niin tärkeää, että isäni ehtisi sanoa hyvästit tuolle vanhalle miehelle. Tuo vanha mies ehtisi nähdä esikoispoikansa. Saisi itsekin rauhan. Voisi jättää tämän elämän paremmalla mielellä.  

Täytyy alkaa katsomaan niitä kuvia. Lähettää ne pikaisesti ja laittaa samalla, että kiiruhtaisi visiitille. Ajan kanssa ei pidä pelleillä. Se kun vie meitä, me ei sitä.

Huh. Elämä. Se totisesti on ihmeellinen <3

Tytär 2v