Olen ollut lähiaikoina todella ahdistunut ja olen kiusannut itseäni ajatuksilla..ajatuksilla isästä. Tyttäreni isästä. Hänellä on kolme tytärtä, kaikki ovat olleet ylläreitä. Miksi nuo kaksi aikaisempaa tyttöä saa isän, mutta minun tyttäreni ei saa? Se tuntuu niin väärältä. Se on väärin, mutta en voi asialle mitään muuta, kuin mennä eteenpäin ja kasvattaa tähän maailman isättömän tytön.

Miksi niin paljon mietin tätä isä-asiaa nyt taas? Siihen on syy. Lastenvalvoja on mahdollisesti tälle viikolle laittanut kutsun isälle, eli isä liikkuu pakostikin näillä nurkilla, ellei sitten juokse kusi sukassa karkuun tätäkin asiaa..saapumatta paikalle. Tälle asialle saadaan piste i:n päälle, kun isyys hoidettu. Voin antaa olla. Voin päästää irti, mutta vasta sitten, kun tämä hoidettu. Ahdistusta sen takia, kun en tiedä miten asiat menevät, kuinka kauan tässä menee. Se ihanan tuttu epätietoisuus. Sitä täytyy vain oppia sietämään.

Huomaan, että olen kuitenkin loppusuoralla..alan taas oppia tähän meidän perheen isättömyyteen..se ei ole meiltä pois. Se on isältä pois. Hän menettää niin paljon..enkä vain sano asioita, joita en tarkoita. Se vain menee niin..

"You can close your eyes to the things you don`t want to see, but you can`t close your heart to the things you don`t want to feel"

Ja juu onhan se totta, että löytyy ihmisiä, joilla ei ole tunnetta mihinkään..mutta ei noita psykopaatteja nyt niin paljon ole, että olisi minun kohdalle osunut. Sen verran kuitenkin tuota miestä näin ja huomasin (joidenkin toisten käytöksien ja sanojen välistä), että tunteita on ihmisiä kohtaan..mutta kokenut parhaaksi juosta niitä karkuun tuli perseen alla. Ihmettelen vain, kuinka jotkut pystyy juosta niin kauan aikaa väsymättä?

Tosin olen itsekin juossut, muuttanut paljon lasteni kanssa ja päättänyt joka muuton jälkeen "aloittaa uudelta pohjalta". Tajuamatta, että olen aina raahannut sen "pahan" mukanani joka osoitteeseen. Sillä kuinka voi juosta karkuun itseään? :D Loppupeleissä ei mitenkään.

Mutta muihin asioihin.

Arki on tosiaan tullut kuvioihin, koulu on alkanut ja etsimme vielä meidän perheelle sopivaa rytmitystä. Pojat menevät suht ajoissa nukkumaan jo, mutta seuraavalla viikolla aikaistan nukkumisaikaa vielä puolella tunnilla ja mahdollisesti sitä seuraavalla vielä lisää. Syksyä kohti..jotenkin odotan syksyä ihan älyttömän paljon. Olen aina rakastanut syksyä. Sitä ihanan raikasta ilmaa, tuoksua, värejä ja synkkeneviä iltoja. Talven voisi sitten jättääkin pois tainakin lyhentää puolella ja siirtyä kevääseen..

Tyttö on aivan ihana. Hän on todella hyväntuulinen, eikä pahemmin itkeskele. Hymyilee paljon ja monesti innostuessaan naurahduksiakin on tullut jo kuukauden ajan. Vauva-aika muistuttaa hyvin paljon veljesten vauva-aikaa. Tosin huomaan yhden eron poikiin verrattuna..tämä kun loukkaantuu niin herkästi. Esim. vatsallaan ollessaan, harjoittaessaan niskaansa, kun kiukku lopulta iskee väsymyksestä ja laitan takaisin selälleen makaamaan. Niin kasvot vääntäytyvät aikamoiseen ilmeeseen ja alkaa loukkaantumis-itku kovaan ääneen. Vasta syliin ottaminen saa itkun loppumaan ja sen jälkeen alkaa jonkin aikaa kestävä mölinä, hän kuin puhuen ulisisi kuinka väärin hänelle tehtiin. Suloinen..mutta pakostikin pistää miettimään, millainen prinsessa-luonne sieltä alkaa kehkeytymäänkään :D

Pojat ovat vieläkin niin siskon vietävissä. Keskimmäinen lässyttää minkä kerkee ja tunkee kasvojaan siskonsa nenän eteen. "Meidän vauva on niin söpö", "Mun vauva". Ja esikoinen silittelee siskoaan ja menee monesti hänen viereensä makaamaan, laittaa päänsä siskonsa pään viereen ja katsoo minua hellyytttävällä katseellaan. Kun kaivan kameran esiin, niin hän ei siirrä kasvojensa eteen mitään, vaan antaa minun ottaa tuon kuvan. Meinaa yksin ollessa kuvattavana, se ei onnistuisi. Sillä ei tykkää siitä lainkaan.

Tuo poikien suhtautuminen tähän uuteen tulokkaaseen, se jotenkin ihastuttaa minua. Se tuntuu niin hyvältä, olen jopa ihan ihmeissäni tästä, kuinka hyvin he siskon ottivat elämäänsä. Meidän elämäämme.

Tästä muistuu mieleen, kuinka tämä tytön isä sanoi minulle hieman ivaa (sisäistä naurua, kuin tajuten olevansa oikeassa) äänessä. "Mieti vähän mitä sun esikoinen ajattelee, ku kerrot raskaudesta". Meidän kummankin esikoiset ovat siis saman ikäisiä ja hänen pelkonsa oli se, että yhtäkkiä uusi sisarus tulisi yllättämään. Juu, ymmärrän ajatusta. Eihän tilanne ollut mikään ideaali..mutta aikuiset eivät monesti tajua, kuinka hyväksyviä ja avarakatseisia lapset voivat olla. Ei lapsilla ole vielä elämänkokemusta arvostelemaan. Vaan hehän oppivat vanhemmiltaan mm. suvaitsevaisuutta ja ymmärtämistä erilaisuuksia. Se, että sisko tai veli yhtäkkiä tulisi heidän elämään..ei se aina ole niin katastrofaalista. Se on enemmänkin vanhempien omia pelkoja.

Muistan itseni, kun äitini kertoi odottavansa minulle pikkusiskoa..Muistan täysin ne ajatukset ja tuntemukset ja pystyn tuntemaan sen hetken uudelleen..pystyn, kuin menemään takaisin siihen nuoren tytön pääkoppaan..hänen tuntemuksiin. Kuinka lapsenomainen ajatusmaailma sitä olikaan..ei yhtään sellainen mitä nykyään. Sen muistaessani tuolloin, tiesin tuon isän olevan niin hakoteillä totuuden kanssa. Ei hänen tyttärensä tai minun poikani arvostelisi. Vaan mahdollisesti saisi uuden ihmisen elämäänsä, jota rakastaa. Se on rikkautta.

Nähtävästi olen oman elämäni kukkahattutäti. Mutta pakkohan tässä olla, että sietää elää omaa elämäänsä. Oma asenne..se vaikuttaa niin paljon ja sitä olenkin sanonut aina!!! Sitä on noustava vaikka tuhkasta, niin kuin feenixlintu. Ei saa luovuttaa, joten asenteella on merkitystä :) 

On sanottava "Mä pärjään!", aivot uskovat siihen ja se vaikuttaa pitkälle. Yksi esimerkki on hyvä tähän. On joko juoksulenkillä tai salilla rehkimässä painojen kanssa. Jos sitä väsymyksen tullen hokisi mielessään "Mä en jaksa, väsyttää niin". Niin ihan varmasti ei jaksakaan ja sitä antaisi luvan luovuttaa..vaikka kuitenkin niitä voimavaroja siellä sisuksissa olisikin. Entä jos noissa tilanteissa sanoisikin "Vielä menee, hyvin jaksaa!". Olen varma, että sitä sisulla vetäisi edes yhdenkin painonnoston enemmän tai juoksuaskeleen..ja edes se yksi nosto tai askel voi tuottaa niin paljon enemmän hyvää oloa onnistumisesta. Valinta on siis sinun ;) Luovuttaminen tai edes yrittäminen..aina ei voi onnistua, mutta pääasia, että yrittää!