Valvoin sitten kolmeen asti aamuyöhön, ei ihan kauhean hyvä ajatus, kun lapset menivät kouluun aikaseen. Herätin heidät 10 minuuttia ennen kuin heidän piti lähteä. Olin onneksi illalla (tai no yöksi tuon voisi sanoa) laittanut vaatteet heille valmiiksi, joten aamupalan laitto onnistui nopeasti. Tänään siis arvata saattaa, ettei aamupuuroa saanet! Kun kouluun lähtijät olivat lähteneet ovesta ulos, raahauduin peittoni kanssa olohuoneen sohvalle ja nukahdin.

Herätessäni puoli yhdentoista aikoihin, oloni oli jo todella huono. Nälkä!  

Vaikka aamu meni miten meni, sain itseni siivoamaan keittiön kuntoon. Nyt jotenkin ihanaa, kun keittiö ja olohuone ovat siistit :) Kyllä siistissä asunnossa viihtyy paremmin :) Huomenna oma huone, eikä sielläkään nyt ole pahemmin tekemistä edes. Mutta haluan sen kiiltävän puhtaudesta :) Puhdas koti, parempi mieli.

Sentään jostain parempi mieli. Fyysisesti pahaolo iskee, kun yritänkin syödä suklaata tai muuta sokeripitoista. Ihan kauheaa :/ Selkeästi tämä olio ei pidä makeasta, vaan yrittää saada minut pysymään ruodussa. Ihanaa! Henkisesti pahaolo iskee toisinaan, kun lähden miettimään enemmän tätä yksinoloa ja yksinhoitamista. Selkeästi nyt mennään hyväksymisprosessissa..tämä alkaa tuntumaan todemmalta ja alan ymmärtämään tilanteen vakavuuden. Ennen kuin voi hyväksyä, täytyy ymmärtää.

Minun täytyy käydä tämä pelko (vai mikä tämä on) läpi..muistan kuopusta odottaessani..vai olisikohan hän jo syntynyt silloin, kun koin tämän tyyppistä kauhua. Olisiko tässä kyse vastuusta? Alan ymmärtämään todella, että vastuu on täysin minun. Minulla ei ole jakamassa vastuuta ketään, ei sitä miestä. Vaan tulen olemaan vastuussa yksin. 

Olenkin miettinyt sitä paljon ennenkin. Olen nainen, äiti. Olen vastuussa jo kahdesta lapsestani, kohta kolmesta. Minun täytyy hoitaa kaikki yksin. Mitä jos joku hyökkäisi kimppuumme? Minä olisin se, joka suojelee lapsiani. Miten tuollaisessa tilanteessa käyttäytyisin? Jähmettyisinkö? Hyökkäisinkö? Juoksisinko karkuun? Voiko eri tilanne vaikuttaa käytökseen? MInun tulisi nähdä tilanteessa oikea ratkaisu ja osata ratkaista hyökkäyksestä tai karkuun juoksemisessa (yhdessä lasten kanssa, ei yksin) se paras. Pahin olisi jähmettyminen :/ Mitä jos olisin sellainen, silloinhan en pystyisi suojelemaan lapsiani.

Mutta mitä jos suojelisin lapsiani liian rajulla tavalla? Esim. tuolle hyökkääjälle tapahtuisi jotain ikävää. Tuntisinko tuskaa satuttamisesta? Mahdollisesti? Katuisinko asiaa? En, jos sillä olisin pelastanut lapseni. Pystyisinkö siihen ihan oikeasti, satuttamaan ihmistä pakon edessä? Jos kyseessä lasteni pelastaminen. Välittäisinkö tuolloin suomen niin ihanasta lainsäädännästä, jossa ihmisillä ei ole arvoa? En. Itsepuolustus, lasten pelastaminen..se on tärkeämpää, kuin jotkut helkkarin sakot (mikä tosin vituttaisi maksella jollekin kusipäälle, maksaisinko? Tuskin.) tai säälittävä vankilatuomio! Kunhan lapset olisi turvassa. Pystyisinkö oikeasti tekemään niin? En tiedä, enkä halua edes kokea moista. Mutta pakostikin välillä tuollaisia tulee mietityttyä. Joudunhan olemaan tämän perheen äiti ja isä. Kaikki samassa paketissa ;) Ja munaakin löytyy enemmän, kuin suurimmasta osasta miehistä :D

Valitan ehkä paljon, mutta kaikki valitukseni narisen tänne nettipäiväkirjaani. Työstän asioita, mietteitä, pelkojani. Myönnän itselleni ne ikävimmätkin tunteet ja ajatukseni. Yritän todella tulla sinuiksi itseni ja tilanteeni kanssa. Ja tulenkin, se on ihan itsestäänselvä asia. Ja kuinka voin edes sanoa noin, ei mikään pitäisi olla itsestäänselvä? Voin sanoa niin, koska tiedän selviäväni tästä. Hyväksymisprosessi on hyvässä vauhdissa ja tunnen itseni. En ole luovuttaja :D Pusken aina eteenpäin, vaikka silmät kiinni.

Viimisin masennuskauteni, joka alkoi vuonna 2011..ja kesti todella kauan aikaa..nyt vasta joku puoli vuotta sitten tajusin, että elämä on helpompaa. Painava lasti rinnaltani on kadonnut pikkuhiljaa ja pystyn taas hengittämään paremmin. Tietenkin tämä raskaus ja siitä koituva hyväksymisprosessi on saanut aikaan apeutta, surua..monia tunteita. Muitta se on normaalia reagoimista uuteen tilanteeseen, se ei ole masennusta tai muuta vastaavaa. Mutta palatakseni tuohon neljänteen masennuskauteeni..vaikka masennus oli todella vaikeaa ja trauman aiheuttamat kohtaukset vaikeuttivat elämääni täysin. En uskaltanut edes mennä nukkumaan, pelkäsin kuolevani yön aikana. kuinka kauan lapseni joutuisivat olemaan ruumiini kanssa yksin? Pelko oli niin voimakasta, vasta aamun valaistessa uskaltauduin hetkeksi nukkumaan..Itkin ja raivosin paljon. Elämä oli järkyttävää! Mutta en kokenut kertaakaan uskon menetystä, ettenkö selviäisi. Tiesin, että minun oli koettava se tuska ja käytävä se läpi, se menisi pois, kun olisi aika. Olihan se jo neljäs kertani, olin "konkari". Tiesin, ettei se olisi elämänloppu, vaan kehoni ja mieleni reagoi traumaan (päällekkäisiin traumoihin)..oli aika ottaa härkää sarvista, eikä vain juosta karkun omaa elämää!

Samoin tässä tilanteessa. Tiedän, että selviän. Tiedän, että tuleva vauvakin selviää, vaikkei isää olekan kuvioissa. Lapselle tämä on todella ikävä tilanne, todella surullinen tilanne, kun ei omaan isään pysty tutustumaan. Mutta isättömiä on monenlaisia. On lapsia, joilla kuollut isä, jotkut ennen ja jotkut jälkeen lapsen syntymän. On lapsia, joilla isä tosiaan lähtenyt kuvioista kokonaan. Näistäkin jotkut ennen lapsen syntymää, jotkut jälkeen. Ja on isiä, jotka vain eivät ole läsnä lapsensa elämässä. Eivät ehdi/ole kiinnostuneita..syitä on monia. Mikä näistä on pahin? Vaikuttaako siihenkin ympäristö ja lapsen geenit..luonne, temperamentti? Koko paketti.

Kaikissa noissa on haasteensa, lapseen vaikuttavat tekijät. Kuollut isä..sille "lähdölle" on syynsä. Häntä voi aina muistella ja vilkuttaa tähdille tms. "Miksi hänen piti kuolla ja jättää minut?" Pois lähtenyt isä, lapsi monesti kokee syyllisyyttä. Jotkut vihaa. Epätietoisuus. Tiedän sen itsekin olevan todella ilkeä tunne. Hänestäkin voi puhua koska vain. Hän ei ole salaisuus. "Enkö ole tärkeä isälle?"  Isä, joka ei ole läsnä. Haavoittaahan sekin. Nähdä vierestä miehen, jota kutsua isäksi. Mutta hän ei ole paikalla, ei läsnä. Kuin tyhjä kuori. "Rakastaakohan minua?". Kaikissa näissä tapauksissa on kuitenkin yksi yhteinen asia ainakin. "Olisipa isä täällä". Sitä kaipaa, vaikkei sitä olisikaan <3

Sinä, joka olet ISÄ 

Mies, ihan oikeasti. Ajatele omalle kohdalle!!! Miltä olisi ollut kasvaa ilman omaa isää? Joillekin varmasti se olisi ollut helpotus, mutta yleisesti!!! Liika itsekkyys..unohda se hetkeksi!!! Ajattele, sinun verta ja lihaa kulkee tässä muutoinkin kylmässä maailmassa yksin, ilman sinua, isää. Lapsi tarvitsee sinua!!! Anna hänelle aikaa, niin paljon kuin pystyt. Oli se sitten yksi päivä vuodessa tai enemmän. Lapselle olet tärkeä ja rakas. Hän rakastaa sinua ehdoitta! Hän nauttisi edes tuosta pienestä hetkestä sinun läsnäolosta, olethan hänen isänsä!

(saman voisin sanoa myös äideille)

rv 19+4