Pääsin aloittamaan salin. Puin samat salivaatteet, kuin ennen raskautta. Mahduin niihin, tietenkin näky oli hieman erilainen. Mutta antakaamme sen asian olla, eiköhän useamman salikerran jälkeen ala näkykin olemaan samanlainen. Tyttö oli lapsiparkissal, hän kesti hieman vajaan tunnin ilman seuraani. Kunnes alkoi itkemään niin vuolaasti, että minut tultiin hakemaan salilta pois.

Pidin häntä sylissäni, kunnes hän rauhoittui..siihen meni tovi. Sen jälkeen laitoin hänet penkille siksi aikaa, kun puin ulkovaatteet päälleni. Aina kun katseemme kohtasi, tyttö alkoi hymyilemään niin, että hänen silmistä huomasi onnenkiillon <3 Olihan se aikamoista noin pienelle, olla nyt ihan vieraassa paikassa "yksin"..en edes tajunnut rättiä hänelle antaa mukaan, jossa olisi ollut edes tuttu tuoksu. Seuraavalla kerralla sitten.

Niin, kyllä olen uudestaan menossa salille. Ei tässä ole muutakaan vaihtoehtoa. Minun on kuunneltava itseänikin. Se, että olen parina päivänä viikossa tunnin (yht.kaksi tuntia!) vauvani luota pois, se on vähän. Mutta se antaa koko perheelle niin paljon enemmän. Jaksan enemmän, jaksan paremmin. Se, että hoitaja voi vaihdella joka kerta. Niin se on pienempi pahe, kuin se, että väsyisin täysin. Eikä minusta olisi äidiksi.

Nyt salin jälkeen tunnen kehossani, kuinka veri on pakkautunut lihaksiini (?) ja kehoni tykkää tästä olotilasta todella paljon. Mieleni tekee jo kepposia ja saa minut näkemään muutoksia kehossani. Vaikka tiedän sen olevan harhaa, niin se tuo lisää motivaatiota. Sillä aikaa kun menee ja tuolla salilla käyn, niin se muutos on aitoa.

Vaikka kehossani tuntuu nyt hyvälle..niin tunnen iltaisin vieläkin kurkun kireyden. Yhtenä iltana tuo kurkun ja kielenturpoamisolo tuli. Tunsin, kuinka kurkussani alkoi tuntumaan kuivalta ja samalla, kuin siellä olisi ollut paksua limaa. Kieleni alkoi oleman kipeä..pelottavaa. Tajusin samantien sen olevan somaattista oireilua. Alkoihan minun edellinen masennukseni neljä vuotta sitten näillä oireilla..Osasin toimia tällä kertaa. Tiesin, jos alkaisin kuulostelemaan oireitani enemmän niin oireet pahentuisivat todella pahoiksi, joka johtaisi paniikkiin. Hengittelin rauhassa, soitin kaverilleni ja juttelimme niitä näitä (enemmänkin itse olin kuunteleva osapuoli). Näin sain ajatukset muualle, näin sain olot rauhoittumaan pikkuhiljaa.

Vaikka osasinkin toimia, niin tämä oireilu pakostikin pistää minut ajattelemaan. Olenko jo masentunut? Kiellänkö taas kaiken ja siksi oireilen somaattisesti? Mitä tämä on? Tiedän, että olen nyt vuoden käynyt ylikierroksilla. ja vieläkin tuntuu niin pahalta. Suoraan sanottuna, tuntuu kuin olisin vereslihalla!

Se sattuminen henkisesti on niin raastavaa. En ymmärrä. Miksi en pääse tästä kivusta eroon, miksi en pääse jo tästä isä-ongelmasta eroon?? Miksi tuntuu, että minua on loukattu niin pahasti? Miksi minusta tuntuu, että tyttäreni kokee jo nyt niin paljon vääryyttä? Miksi tuo suku on minulle kuin pakkomielle? Kyllähän ilman isänpuoleista sukua pärjää!!! En halua "myydä" lastani koko ajan suvulle (lähetellen kuulumisia ja kuvia), kun kukaan ei oikeasti ole kiinnostunut!!! Tuntuu, että se on vain yksinpuhelua heille. Juu, kyllähän sieltä jotain pientä tulee "onpa kasvanut", "onpa söpö", "pusuja tytölle". Mutta ne on niin tyhjiä kirjoituksia, vailla tarkoitusta! Surettaa niin paljon! Ahdistaa niin paljon tämä kaikki!

Mitä olisi tehtävissä? En halua lopettaa kirjoittamista ja kuvien laittoa, koska se kuitenkin tytön sukua. Haluan pitää jalkaa oven välissä tytölle..niin kauan aikaa, kun minulle annetaan se mahdollisuus. Jos se vietäisiin pois, murtuisin! Haluan tehdä kaikkeni, mutta teenkö vain turhaa työtä? Satutanko itseäni vain tässä? Otanko liikaa paineita tästä? Kyllä, mutta miksi??? Mikä hemmetin ongelma mulla oikein on?!

Tuossa yksi päivä huomasin, ettei tytön isä ollut minua yhdestä viestittelypaikassa estänyt minua. Minulla siis olisi mahdollisuus ottaa yhteyttä häneen, hän saisi viestini. Mietin kiihkeästi sen päivän ajan mitä laittaisin hänelle. Ajattelin laittaa hänelle, kuinka paljon hän satutti minua ja kuinka paljon hänen oma tyttärensä tulisi ikävöimään häntä, omaa isäänsä, tuntematta kuitenkaan. Meinasin laittaa, sen, kuinka hän kohtelee minua kuin olisin hänelle tehnyt vääryyttä. Me olimme samassa veneessä, hän lähti, kun ei muuta keksinyt. Kun en pystynyt tekemään aborttia (ja hyvä niin, etten sitä tehnyt) niin ei se tarkoita, että tein hänelle (miehelle) vääryyttä!! Tein sen, mitä pystyin eli pidin lapsen. Se ei tee minusta ihmistä, jolle olla välinpitämätön ja jättää yksin!!! Hänen ollessa kriisissä, myös minäkin olin. Yhdessä tuo kriisi olisi pitänyt jotenkin hoitaa, yhteisymmärryksessä. 

Pyöritin monia viestimahdollisuuksia mielessäni..kunnes lopulta huomasin, ettei minulla ollut hänelle mitään sanottava. Ei olisi minun tehtäväni olla hänen omatunto. Meille kaikille tulee elämässä haasteita vastaan. Kait niissä testataan meitä :D Elämän sairasta leikkiä, kuinka nopeasti saada ihminen maahan. OIi miten oli. Mies oli valinnut oman polkunsa, hän tekee valintansa. Ja elää niiden valintojensa kanssa, myös niiden seuraamusten.

Välillä, kun ajattelen tytön isättömyyttä, tunnen kuinka sydämeni muljahtaa paikaltaan. Kuin tippuen alaspäin, Miksi tunnen näin vahvasti tästä asiasta? Miksi en vain voi hyväksyä asiaa ja antaa olla? Kyllähän me menemme koko ajan elämässä eteenpäin, mutta miksi tuo tunne pysyy minussa? Miksi se ei jo lähde pois??

Välillä, kun kävelen ulkona..mietin mielessäni, kuinka suurta maskia pidän yllä. Kuinka suurta "kulissia". En pysty lähtemään kotoani ilman meikkiä. Ilman, että hiukseni on laitettu. Ilman siistejä vaatteita. Minua ei nähdä verkkareissa, eikä tukka takussa ponnarilla. Näytän varmasti ulkopuolisille siltä, kuin elämäni olisi kaikin puolin kunnossa..ja niinhän se onkin. Ilman miestä (edes lapselle sitä isää), pää täynnä kysymyksiä ja sydän säpäleinä. Mutta näillä olotiloilla sitä on ennenkin menty eteenpäin, joten miksei nytkin.

Ja onhan minulla ihan mahtava tyttö. Ja pojatkin ovat huippuja, heistä on kasvanut niin ihanat ja suojelevat isoveljet. Yksilöinä aivan upeat pojat. Ei minulla pitäisi olla valitettavaa! Minulla on perhe! Meillä on koti päämme päällä. Meillä on ruokaa, niin että pärjäämme. Meillä on minun sukuani ja keskimmäisen lapseni sukua elämässämme vahvasti mukana. Äitiysloman jälkeen minua odottaa opiskelupaikka (vaikka en enää tiedä, onko minun järkeä hoitoalaa lähteä opiskelemaan monestakaan syystä), en siis ole ihan täysin tyhjänpäällä. Minulla on paikka, jonne palata. Joten minulla on asiat yllättävän hyvin.

Aika, se tekee niin paljon. Aika parantaa haavat. Tosin en tiedä, kuinka hyvin näitä isättömyyden haavoja parantaa edes aika. Veresliha, se sopii hyvin tähän. Mitään suojaa ei tähän tuskaan ole, se on avoin koko elämän. Jos oma tuskani on jo näin vahva, niin kuinka vahva se voikaan olla omilla lapsillani? Isättömällä pojallani, isättömällä tyttärelläni?

Tytär 3kk (+1pv)