Äitiyslomani..hmm, suoraan sanottuna tämä on toisinaan todella tylsää aikaa. Välillä mennyt päiviä, kun olen vain maannut sohvalla ja katsonut sarjoja/leffajoa netistä toisella silmällä..en ole kuitenkaan jaksanut keskittyä kunnolla, vaan olen samalla pelannut kännykälläni ja selaillut puhelimella facebookkia :D Kehittävää. Olen kaivannut seuraa, mutta samaan aikaan en ole jaksanut tehdä mitään. Mikään ei ole innostanut.

Siivousintoa ei ole tullut lainkaan..se tuntuu vieläkin pakkopullalta. Pesänrakennusinto missä olet? Tarvitsen sinua!

Sain viime viikon lopulla pinnasängyn, se lojui huoneeni perällä viikonlopun ajan. Kunnes kuopus karjaisi eilen aamulla, että se tulisi kasata sinä päivänä. Hän kun on vahvasti sitä mieltä, että vauva tulisi syntymään viikon päästä :D Vaikkakin tiedän, ettei se ole mahdollista. Lääkärineuvolassa sisätutkimuksessa kävi ilmi, ettei tuolla ollut tapahtunut mitään! Ei yksinkertaisesti mitään! Sen takia uskaltaudun vielä menemään uimaankin. Ei pojistakaan ollut mitään tapahtunut, ennen kuin päättivät syntyä. Joten tämän kanssa mennään samalla lailla..ainakin tässä tapauksessa.

Eilen illalla tosiaan kasasimme sitten pinnasängyn, pojat olivat aluksi (ensimmäiset ruuvit) apuna, kunnes lähtivät treeneihin. Sain kasattua sängyn hyvin itsekin. Ohjeita tuohon ei ollut, mutta hyvin se näytti onnistuvan, kun käytti maalaisjärkeä :D Vielä kun patjan siihen ostaisi, niin alkaa minulla olemaan melkein kaikki mitä tarvitaan..tietty pienet hienosäädöt (vaipat yms.) tarvitaan, mutta ne voin delegoida vaikka äidilleni kun olen synnyttämässä :)

Eilen, kun olin saanut pinnasängyn kasaan. Katsoin sitä ja tuntui todella oudolta, että kohta tarvitsisin sitä. Tuntui oudolta, että meidän perhessä todella olisi kohta vauva. Se tuntuu vieläkin oudolta, jotenkin sitä ei osaa täysin ajatella, että minun vatsassani oikeasti kasvaa vauva! Ihka elävä ihmisen alku! Sen varmasti ymmärtää vasta, kun sen näkee. 

Samana iltana menin lukemaan pojille iltasadut, jouduin nostamaan paitani ylös, paljastaen vatsani. Liikehdintä vatsassani oli melkoista ja se tuntui jopa ikävältä. Esikoinen, joka ei oikein ole niin intoa näyttävää sorttia mahastani, katsoi vatsani liikehdintää. Ja painoi kätensä vatsalleni ja innostui, kun tunsi pienet jalat puskevan ihoni läpi. Kuopus, joka muutenkin roikkuu välillä vatsallani, höpisten "pikkuvauva, pikkuvauva", tunki myös kätensä veljensä käden päälle. Jouduin hänelle sanomaan, että antaisi isoveljelleenkin vuoron tunnustella pikkusisaruksen liikehdintää edes hetken rauhassa. 

Kuopus on nyt ääneen sanonut, ettei hän ole enää meidän perheen pienin, vaan keskimmäinen. Ja niinhän se menee, ei tämä uuden tulokkaan tuleminen perheeseemme ole vain pelkästään minun prosessini. Tulevat isoveljet käyvät päänsä sisällä yhtälaista pyörremyrskyä. He tietävät, että asiat tulevat muuttumaan. Meidän perhe kasvaa kohta yhdellä lisää.

Tänään olen taas huomannut itseni ajattelemassa tuota "isää", en sen takia, että ikävöisin häntä :D Vaan sen takia, kun hän on kadonnut sinne pierusaharaansa jo ihan raskauden alkumetreillä..mitä jos hän sattuisi ajamaan ohitseni, kun kävelen kadulla. Herättäisikö se mitään hänen pääkopassaan? Tulisiko raskauteni hänelle todeksi vasta silloin? Koska eihän hän ole halunnut tietää minusta mitään, joten eihän hän ole nähnyt kasvavaa olomuotoani, joten raskaus varmasti tuntuu hänestä epätodelliselta. Se, että hän juoksee karkuun silmät kiinni, tukkien korvat ja mielensä..Vaikka hänen äitinsä tietää raskaudestani, niin en tiedä puhuvatko he perheessä tällaisista asioista keskenään, vai onko tuo silmät kiinni juokseminen ihan perhekeskeistä :D Missä vaiheessa tulee puu vastaan ja pamahtaa ja kovaa??? 

Sain kuitenkin tuon ajatusmyrskyn pois päästäni pian..mutta täytyy myöntää, että se tuntuu vieläkin niin oudolta odottaa yksin (varmaan sen takia, kun en suunnitellut näin tapahtuvan enää). Jouduin pariin otteeseen hokemaan itselleni, että tämä vauva on minun. Olen yksinodottaja (olosuhdepakosta, en tarkoituksella). En onneksi ole ainoa maailmassa, joten se luo helpotusta. Vaikka muutoin surettaakin tilanne (kyllä, vieläkin), mutta miten muutenkaan tämä olisi mennyt? Näin sen kuuluukin nähtävästi mennä..tämä on meidän elämä. Ja se on minun hyväksyttävä!!!

On se ja sama hyväksyykö muut ihmiset minut ja elämäni. Kapeakatseiset ihmiset eivät ole muutoinkaan koskaan olleet suosiossani, joten en heihin tule aikaani ja mieltäni kuluttamaan :) Eletään me jokainen omaa elämäämme ja keskitytään siihen täysillä. Jos jonkun elämästä on jotain ikävää sanottavaa, voi mennä omaan päähänsä miettimään mistä ja miksi moinen ajatus/tunne kumpuaa? Voisiko syvällä sisimmissään se johtua kuitenkin itsestä? ;) Mielestäni ei voi tuomita toista..me tiedämme hyvin vähän faktoja toisten elämästä.

Vaikka paasaankin paljon hyväksymisestä ja blaa blaa..en ole vieläkään kertonut isälleni raskaudesta. Siitä, että hänestä tule vaari hyvinkin pian. Ehkä pelkään hänen hyväksymistään..hänen reagointia, niitä kysymyksiä! Hän kuitenkin osa sukua, joten on tärkeä. Puhuimme tänään puhelimessa hetken aikaa, hän pahoitteli, ettei pääsisi näkemään, vaikka piipahtaakin näillä suunnilla vielä tällä viikolla. Mietin mielessäni, että "hyvä vain". Mutta enhän minä voi tätä ikuisuuksia piilotella, kyllä hänenkin kuuluisi tietää..kertominen on vain jo mennyt niin vaikeaksi..aikaa on mennyt niin paljon, että se jo tuo lisähaastetta.

Tiedän, että alkaa olemaan aika kertoa hänelle tästä..hyvin pian. Sitten kun olen itse valmis. 

rv 37+4