keskiviikko, 27. joulukuu 2017

Ups, jäimme melkein kiinni

Jätesanko, johon purkaa kaikki paska. 

Olen huomannut olevani tällainen vempain. Monet ihmiset jotka minun kanssani viettää aikaa, tuntuvat vain valittavan elämänsä kolhuja minulle. Kuuntelematta kuitenkaan minun kuulumisiani. Tiedän, ettei aina jaksa kuunnella. Vaan on pakko päästä purkamaan, että edes itse jaksaisi. Mutta kun tuota purkaamista kuuluu joka puolelta, alan itse väsymään siitä lastista. 

Yritän pysyä vahvana, haluan kuunnella. Haluan auttaa. Mutta milloin on liikaa? Ja milloin ja mihin voin itse purkaa? Tällä hetkellä minun pitäisi olla ihan muualla, kuin tässä kirjoittamassa. Mutta minun pitää kohta olla taas tunteiden purkamislaatikko, niin sitä ennen minun on pakko päästä purkaa olojani. 

Joulu meni menojaan. Tyttäreni ukki kävi meillä, toi lahjoja ja jäi hetkeksi höpisemään. Puheli, että näkisimme paremmalla ajalla niin, että mummikin vihdoin pääsisi näkemään tyttöä. Mummikin laittoi viestiä, että seuraavalla kerralla näkisi tyttöä. Tuntui mukavalta. Syntyi toivo siitä, että jonkinlainen suhde voisi syntyä meidän välille. Tyttäreni voisi saada mummin ja ukin elämäänsä..edes jollain tapaa. Toivoisin. Ei pakolla, mutta uskon todella heidän olevan kiinnostuneita tyttärestäni. Heidän poikansa, tyttäreni isä, on vain esteenä. Vaikka se ei saisi vaikuttaa, mutta se vaikuttaa.

Tänään olimme koko perheen voimin "sisäleikkipuistossa". Kaverini lapsineen oli myös mukana..eli tämä tarkoittaa, että tyttäreni isosisko oli meidän matkassa mukana. Tyttöni oli todella arka aluksi. Hoki vain, että pelkää. Alku meni siis sylissä, kunnes lopulta intoutui rellestämään muitten lasten kanssa.

Yhtäkkiä tyttäreni isosisko tuli kertomaan minulle, että hänen isänsä olisi tulossa samaan paikkaan. Tytön silmistä näkyi pelko. Me jäisimme kiinni! 

Tyttö jatkoi kertomista, että hänen isänsä tulisi naisystävänsä ja heidän lapsen kanssa samaan paikkaan. Oli kuullut, ettei tuo nainen aikonut ikinä kertoa tyttärestäni omalle lapselleen. Tyttö lisäsi, että aikaa myöten tulisi itse kertomaan. 

Aloin itsekin vainoharhaisesti katsomaan ympärilleni. Ajattelin mielessäni, kuinka kiva olisikin nähdä yllättäen tuo "isä". Pieni muistutus hänellekin, ettei hänen tyttärensä ole minnekään kadonnut. Ja ehkä tuolle naisellekin olisi hyvä muistutus, ettei menneisyyttä kannata yrittää unohtaa. Vaan selvittää ja jatkaa eteenpäin. Heillä kun kuulemma suhteessa paljon ongelmia, kun nainen ei voi unohtaa menneitä. 

Tytön äiti laittoi tuolle isälle viestiä, että oli nähnyt minut kyseisessä paikassa. Ihan vain sen takia, koska ei ehkä olisi hyvä jäädä kiinni tällaisessa tilanteessa, että lapset on mukana. Ja kaverini sanoi, että mies tulisi kostamaan hänelle heidän tyttärensä kautta tämän. Huh, tyttäreni isä ei todellakaan ole ihan terveimmästä päästä, kun niin monet alistuvat hänen tahtoonsa.Vaikka tosin me olemmekin kavereita ja vietämme aikaa yhdessä...niin silti varuillaan on oltava. Surullista. Ja täytyy ehkä sanoa ihan oikeasti..aidosti ajatella, että ehkä ihan hyvä, ettei tyttärelläni ole enää minkaanlaista kosketusta isäänsä. Sillä se suhde olisi liian haitallinen..

Tuota miestä ei näkynyt perheineen tuolla leikkipaikassa. He eivät tulleet meidän takia. Jotenkin se loukkasi. En ole koskaan halunnut olla ilkeä kenellekään. Tuntuu hassulta, että silti meidän olemassa olo on joillekin niin vaikeaa. 

Kävelin kotiini ajatellen näitä asioita. Tunsin surua. Olin hämmentynyt, pettynyt, vihainen. Yhtäkkiä tunsin, kuinka vahva ja paksu puunrunko kohosi sisimmissäni, kuin tukien minua. "Kuulin" paksujen oksien natinan, ne kasvoivat. Tuo sama puu oli joskus aikoinaan niin tuttu. Se joskus todella vaikoina aikoina piti minua pystyssä. Se oli kuin paksu selkäranka, mikä piti minut kasassa. En lyyhistynyt maahan ja luovuttanut. Vaan jatkoin eteenpäin.

Koen sen jonkinlaiseksi sisimmäksi voimaksi. Tai niin haluan ainakin ajatella. Mutta uskon siihen, että meillä jokaisella on se voima tuolla jossain. Joillakin syvemmällä, kuin toisilla. Mutta siellä se on.

On surullista, että mies ei halua nähdä edes vilaustra tyttärestään. Tuntuu niin kylmältä. Miehen käytös on niin kylmää ja lapsellista. Hän on niin itsekeskeinen, niin lapsellinen. Heidän perheen suunnitelmat meni mönkään, sen takia, että minä satuin olemaan tytön kanssa tuossa paikassa. Surullista, heille.

Pakeneminen..toivottavasti on hyvät jalat tuohon pakenemiseen. Sillä se on loputon suo, kun siihen lähtee. Itse en tule katsomaan ympärilleni ja menen juuri sinne, minne haluan perheeni kanssa, juuri silloin kun me haluamme. Minä en pakene. Mutta en myöskään aja takaa. Vaan jatkan elämää eteenpäin. Jos menneisyys tulee vastaan, katson sitä suoraan silmiin.

Menneisyydestä puheen ollen..Olen taas näkemässä tuota exääni vuosien takaa. Olemme paljon puhuneet puhelimessa. Välillä koen ristiriitaisia ajatuksia..en oikein tiedä mikä olisi oikea suunta hänen kanssaan. Mutta otan selvää siitä. Sen verran tuo ihminen on pyörinyt päässäni erovuosien aikana, että olisi väärin jättää asiat vain tähän. Hän on pohtija luonne ja ne asiat mitkä aiheutti ongelmia suhteessamme...niihin on löytynyt syy, kun olen jutellut hänen kanssaan. Olemme jollain oudolla tavalla niin samanlaisia joissakin asioissa, kun taas olemme niin erilaisia. Mutta voisi sanoa, että ymmärrän häntä joissakin asioissa, koska itse teen asiat samalla tavalla, samoista syistä. Tai sitten olen vain helvetin hyvä kuvittelemaan.

Oli asiat miten ne oli.

Toivon kaikille ihan mahtavan ihanaa vuoden 2017 viimeistä viikkoa <3 Hassua, että tämänkin vuosi on lopuillaan. Innolla kuitenkin odotan vuotta 2018. Toivon todella, että pääsen katsomaan mitä se vuosi tuo tullessaan :)

Tytär 2,5v

 

 

 

 

 

sunnuntai, 10. joulukuu 2017

Kuiskaus jostain kaukaa..

Kaksi viikkoa jouluun. Huh, tämä vuosi alkaa kohta olemaan lopuillaan ja uusi tulossa. Jännää.

En saisi olla näin innoissani..tai ehkä edes kirjoittaa tätä tänne. Mutta olen aika..en edes tiedä oikeaa sanaa olotilalleni. 

Olen tuon exäni kanssa viestitellyt aina silloin tällöin. Miehestä on huokunut jonkinlainen ristiriitaisuus. En ole oikein ottanut selvää hänestä. Alku innostukseni alkoi laimenemaan. Halusin antaa hänelle tilaa. Hautasin ajatukset hänen tapaamisesta. Tiistaina kuitenkin aloin saamaan viestejä häneltä ja illalla hän soittikin minulle. Puhuimme taas todella pitkään. Sovimme näkevämme seuraavana viikonloppuna.

Tuo päivä saapui. Olin mennyt nukkumaan suht ajoissa ja nukkunut sen 8h, joten kaikin puolin asioitten piti olla hyvin. Mutta tuo järkyttävä päänsärky. Huh. Lepäilin kymmeneen asti sängyssä. Kenen krapulan olin oikein yön aikana napannut? Otin aamun aikana särkylääkkeen, mutta se ei tuntunut toimivan. Koko päivä meni sumussa. Illemmalla lähdin poikani kanssa kaupoilla pyörimään. Valittelin, kuinka päivä oli mennyt nopeasti ohi, tekemättä mitään. Alkoi olemaan jo ilta. Kotiin päästessäni huomasin kännykässäni viestin:

- "mikä meno"

- "Kotona just. Koska valmis?"

- "Oon valmis. Kai mä lähen ajelee sinne?"

En oikeastaan kauheasti jännittänyt. Tai sitten jännitin. Siivoilin kämppää ja pakkailin kamoja..meikit, hiusharjan, meikinpoistoaineen, rasvan, puhtaat pikkarit, vaihto paidat. 

"Huiii, olinko tosiaan näkemässä exäni???".

"Oliko järkevää sekaantua häneen? Exäthän on tarkoituksella exiä..."

Mies oli tulossa minua hakemaan. Miten tapaaminen onnistuisi? Ainakin juttu lensi puhelimessa. Olisiko mies muuttunut paljonkin siitä, kun viimeksi näimme? Mitä tunteita kokisin, kun hänet näkisin? Mitä hän ajattelisi minusta?

Ajatukset pyörivät päässäni. Sain viestin, että hän oli parkkiksellamme. Puin ulkovaatteet päälleni, laitoin lengät jalkaan ja laitoin laukun olalleni. Hengähdin syvään ja lähdin.

Avasin ulko-oven ja näin parkkiksella kaksi autoa, joissa oli valot päällä. Lähdin kävelemään lähempää autoa kohti. Valot häikäsivät silmiäni, en nähnyt auton sisälle lainkaan. Lähestyessäni autoa, kuljettajan puoleinen ovi avautui ja tuttu hahmo tuli ulos. Niin tuttu. Hän oli niin saman näköinen, kuin viisi vuotta sitten. Ei ollut edes vanhentunut sinä aikana lainkaan. Hän otti minut syleilyyn samantien. Tietty jännitys laukesi. Menimme autoon.

Autossa koin monia tunteita..hämmennystä, innostusta, hieman jotain erikoista jännitystä. Oli niin outoa istua siinä hänen vieressään. Samalla tuntui niin tutulta..ihan kuin emme olisi ollut erossa lainkaan.

Menimme syömään ja kävimme kaupassa. Menimme hänen luokseen.

Leffailta. Leffaa katsellessamme mies rikkoi hiljaisuuden "Onks siit oikeesti jo viisi vuotta?"

Paljon puhuimme tuona iltana. Mieskin avautui kaikesta mahdollisesta, mitä elämässä oli viiden vuoden aikana tapahtunut. Oli avartavaa saada kuulla..ja vasta nyt ymmärsin kuinka rikki hän oli ollut suhteemme aikana ja sen jälkeen. Olimme kummatkin olleet niin rikki, ettemme olleet edes nähneet toistemme tuskaa. Olimme yrittäneet hakea toisistamme sitä tukea, turvaa, lämpöä. Olimme kuin kaksi hukkuvaa. Selviytymismahdollisuutta ei ollut.

Yön nukuimme kiinni toisissamme. Täysin kiinni. Se oli elämämme ensimmäinen kerta, kun nukuimme kiinni toisissamme. Tästä huomautinkin miehelle aamulla, sillä suhteemme aikana nukuimme kaukana toisistamme. Selät vastakkain. Emme tuolloin pystyneet antamaan toiselle läheisyyttä, vaikka kuitenkin janosimme sitä itse. Pystyimme silloin vain ottamaan, emme antamaan. 

Huomaan, että miehellä on selvittämättömiä asioita. Hän on joutunut kokemaan menetystä hijattain. Mutta en koe sen olevan ongelma siihen, että tutustuisimme uudestaan. Ymmärrän syyn hänen ristiriitaisuuteen viesteissämme.Ei ollut kyse siitä, etteikö hän aikaisemmin olisi halunnut nähdä. Hiljaisuuteen oli syynsä.

Työtä hän tekee vielä paljon. Ja itsekin näkee sen olevan yksi syy väsymiseen elämässä. Joten jos tulemme näkemään jatkossa, se tulee olemaan enemmänkin tapailua hyvinkin pitkän aikaan. Sillä aikaa ei jää minulle kauheasti. Jossain vaiheessa sen voi kokea ongelmana jos aikaa ei ollenkaan järjesty. Työ on kiireistä ja väsyttävää. Mutta silti näin työnarkomaani-isän tyttärenä ehkä nuo työnarkomaani miehet jotenki saa kiinnostumaan :D Tiedä sitten. 

Ja tyhmää edes ajatella hyvinkään pitkälle mitään. Mistään suhteesta tässä ei puhuta pitkään aikaan saati koskaan. Vaikka mies sanoikin minulle lähtiessäni "Käyttäydy" :D Ja tänään illalla vakkarini (jota näen tooodella harvoin) kysellessä tapaamista, ilmoitin, että minulla on meneillä jotakin, jonka haluan katsoa rauhassa. Tarkottaen, että pysäytin meidän satunnaiset tapaamiset. En vain pysty sekaantumaan samanaikaisesti moneen ihmiseen. Oli sitten kyse seksistä, tunteista tai sekä että.

Olen hämilläni vieläkin, en tiedä mitä tuntea tarkalleen. Olemme puhuneet, että näemme miehen kiireisen työviikon jälkeen. Mutta ehkä sitä pitää mennä vain päivä kerrallaan, miettimättä sen pidemmälle. Antaa ajan näyttää mihin suuntaan mennään vai mennäänkä minnekään.

Ihanaa, että saimme kuitenkin välit selvitettyä.  Ja hassua, kuinka ihminen voi tuntua niin samalta, niin tutulta eron jälkeen. Ja vielä hassumpaa, että tunteet ei olleet menneet minnekään. Ihan kuin olisin ne vain erotessamme jäädyttänyt..ja nyt saanut sulatettua ne. Ja voihan tämä olla nyt joku mielentilahäiriö ja hetken päästä täällä nolona kirjoittelen, kuinka väärässä olinkaan :D Mutta ihmisiähän tässä ollaan ja tunteilla mennään. Voihan tämä olla joku molemmin puolinen innostus asioitten selvimisestä ja jossain vaiheessa toteamme, että hamusimme vain sitä tuttuutta..se luo turvaa. Vaikkei se aina hyväkään asia ole. Mutta haluan katsoa tämän. Ei se ota, jos ei annakaan. 

Tuossa miehessä on aina ollut se hyvä puoli, kun ei ole koskaan piilotellut minua missään (näitä asioita katsoo ja näkee eri kantilta nykyään). Äidilleenkin näytti minut todella nopeasti seuhteemme aikana (samoin minä tein. Ja yleensä äitini ei todellakaan näe miehiäni, joita elämässäni on ollut). Nytkin kyseli josko lähtisin hänen mukaansa käymään kaverillaan, tosin minun piti lähteä muihin sovittuihin menoihin. Muutenkin huomaavaisuus (mm. ovien avaaminen, myös auton ovien) on hänessä plussaa :)

Mutta katsotaan..

Tytär 2v

 

 

sunnuntai, 10. joulukuu 2017

kuulumisia meistä

KIRJOITETTU 24.11.2017

Vihdoinkin. Meidän kodissa on ehjä tietokone! 

Nopeasti sitä tottuu siihen, ettei ole käytössä tietokonetta. Kännykällä hoituu kaikki nykyään niin hyvin...paitsi täällä kirjoittaminen. Joten olihan se pakko tulla tänne tyhjentämään pää :D

Aikaa on mennyt taas jälleen. Mutta koen sen hyvänä asiana. Kun asiat on huonosti, purkamisen tarve on suurempi. Olen saanut aika hyvin itseni ja ajatukseni kasaan. Olen hyäksynyt asiat ja niin tämä meidän nelihenkinen perhe porskuttaa eteenpäin.

Isänpäivä meni kivasti. Vein muksut syömään valitsemaansa paikkaan. kotiin kävellessämme kysyin keskimmäiseltä pojaltani haluaisiko hän soittaa isälleen. Mutta ei oikein innostunut ideasta vaan sanoi:

- "Eii. Iskän pitäis oppia soittamaan mulle".

- "Sähän voisit vaik kirjottaa siihen isänpäiväkorttiin, et toivoisit iskän soittavan sulle välillä..ni ehkä sillo iskäkin muistais soittaa", sain sanotuksi.

- "En mä haluu...isänpäivä korttiin kirjotetaan kivoja juttuja"

Aika piaan sen jälkeen, kun tulimme kotiin, keskimmäisen isä soitti pojalleen pikapuhelun. Taisi olla autossa soittaessaan. Poika puhui ensimmäistä kertaa innoissaan isälleen. Vastaili kysymyksiinkin pirteänä..ja isä lopetti puhelun kiireeseen vedoten. Laitoin vielä perässä kuvan whatsappiin pojan tekemästä isänpäiväkortista kuvat ja pojasta myös. Sain vastaukseksi pari sydäntä.

Isänpäiväkortissa luki mm. "Olet maailman paras isä". Ja onhan tuo isä poikani ainoa isä. Ei ehkä paras mahdollinen. Mutta isä kuitenkin..

Mitä sitten minulle kuuluu. Olen käynyt treffeillä. Ollut innoissani, odottanut kovin tapaamista. Mutta myös pettynyt siihen, ettei mikään ole vain toiminut. Odotukset olivat kauniimpia, kuin totuus :D Ei niitä kemioita oikein saa väkisin laitettua kehenkään, vaikka kuinka hyvältä ihmiseltä toinen vaikuttaisi. 

En ymmärrä itseäni. Miksi kaipaan niin rosoista ihmistä vierelleni? Ihmistä, joka on nähnyt ja kokenut elämää. Kokenut ja selviytynyt. Hyvyyden säilyttänyttä.Tietynlaista vahvuutta kaipaan myös. Ymmärtäväisyyttä. Ja vaikka pinnallinen en haluaisi olla niin..Ulkonäkökin saisi olla mieluiten rosoinen. Ei söpöä tai kaunista. Vaan mahdollisimman kaukana niistä. Pidempi kuin minä. Treenattukin saisi olla, mutta ei todellakaan ylitimmi. Pehmeyttä, muttei kuitenkaan mikään pallero.

Mutta toiveitahan nuo on.. Jos jossain vaiheessa miehen jostain löydän. Niin hän voi olla ihan erilainen enkä noista "toiveista" niinkään silloin välitä, kun välitän, tykkään, rakastan sitä ihmistä :)

Tästä miesjutusta tulikin mieleen. Minun täytyy myöntää yksi asia.

Olen joskus tuosta eräästä exästäni täälläkin kirjoittanut. Erosimme joku 5 vuotta sitten todella kipeästi. Tuo mies on pyörinyt mielessäni aika ajoin. Olihan hän ihminen, joka halusi kanssani naimisiin (lue oli tosissaan minun kanssani). Ihminen, jonka kanssa olimme niin samanlaisia..mutta silti niin erilaisia. Saatoin hänen kanssaan uskaltautua haaveilemaan tulevaisuudesta. Eromme ei johtunut kolmannesta osapuolesta..vaan siitä, että kaksi rikkinäistä sielua ei vaan jaksaneet yhdessä (kummatkin olimme masentuneita, väsyneitä ottamaan yhtään enempää mitään mistään). Ehkä jokin elämänoppi piti hoitaa. Ja olimme vain toistemme tiellä..

Viikko sitten tein yllättävän siirron.

Olin aikaisemmin samaisena viikkona lähtenyt illalla tytön kanssa kauppaan. Oli pimeää ja sateista. Tyttö käveli vierelläni sateenvarjoa pidellen. Näin jo etäältä jokseenkin tutunoloisen hahmon. Vaatetus, olemus. Hahmo pysähtyi ja katseli kännykkäänsä. Kävelimme hänen ohi. Mies käännähti hieman, siirtyi hivenen kauemmas. Katseemme kohtasi. Hän ei ollutkaan tuttu. Kun tulin kaupasta, näin samaisen ihmisen taas. Hän sai ajatukseni sekaisin. Minun oli saaraca tietää mitä exälleni oikein kuului. Laitoin miehelle viestiä pari päivää myöhemmin ja kysyin mitä hänelle kuuluu nykyään. 

Sain nopeasti vastauksen. Ja aloimme kirjoittelemaan..kerroimme kuulumisia..hän pyysi soittamaan.

En ole soittaja-tyyppiä, joka soittaisi tuntemattomalle. Mutta eihän tuo mies ollut tuntematon ja halusin kovasti kuulla lisää kuulumisia. Puhuimme todella monta tuntia sinä iltana/yönä. Kerroimme kuulumiset tämän viiden vuoden ajalta. Hän pahoitteli, kuinka ikävästi meidän asiat oli mennyt. Ja kertoi, että asiat olisivat olleet täysin erilaiset, jos hän olisi tuolloin ollut ehjä. Kerroin, että ymmärsin. Teki hyvää selvittää asiat. itseasiassa todella hyvää <3 Puhdistaa ilmaa. Ja oli niin ihana kuulla, kuinka helpottunut ja iloinen mies oli soitostani. 

- "Tiedäks sä miks mä olin sun kanssa?"

Kysymys sai minut hätkähtämään..sain varoen sanotuksi..

- "kerro vain"

- "Mä oon aina ajatellut, että sä oot mun elämäni nainen"

Hänen sanat tosiaan iski tajuntaani kovalla voimalla. Tuntui niin ihanalta kuulla nuo sanat. Olen ollut hänelle tärkeä.

Edes jollekin tärkeä. Sitä kun olen tässä paljon pyöritellyt, etten ole ollut kenellekään tärkeä. Elämässäni vierailleille miehille. Kukaan ei ole rakastanut minua. Olen ollut vain välikappale. Tosin aina näitä miettiessäni, olen tuon miehen unohtanut täysin. Ehkä juuri siksi, koska tunsin välillämme tuolloin niin vahvan yhteyden. 

Eikä sillä ole mitään väliä, vaikka tuo mies olisi ainoa, jolle olen ollut tärkeä. Se olisi riittänyt. 

Mies pariin otteeseen sanoi, että haluaisi nähdä minut. Haluaisin itsekin nähdä. Mutta en sitten tiedä kuinka tosissaan on näkemisessä, koska ei ole laittanut viestiä tms. tämän viikon aikana. Itse kyselin kuulumisia eilen. 

Normaali tilanteessa en laittaisi miehelle edes viestiä, koska en ole "ahdistelija"-tyyppiä... Hmm..sinkkuuteni salaisuus, kun en itse tee aloitteita. Mutta niin se menee. Jos mies on kiinnostunut, hän kyllä laittaa viestiä/soittaa.

Mutta tiedän tämän miehen menneisyyden, tiedän hänen tyylinsä ajatella, elää. Hän on rakentanut elämänsä niin, ettei siihen kuulu naista. Erotessamme sanoi, ettei minun jälkeen ala suhteisiin. Vain fyysisiin, muttei parisuhteeseen. Nyt viiden vuoden jälkeen on kaikki hänen unelmat ja sanat  toteutunut. Suhdetta ei ole hommannut. Ei ole halunnut tulla satutetuksi, ei ole halunnut satuttaa ketään. 

Ja nyt kun pohdin tässä asiaa enemmän ..niin ehkäpä uskaltaudun itse laittamaan sen viestin jossa pyydän näkemistä. Sitä pähkäillyt tämän viikon ajan..

Hassua, kuinka sydäntä kutittaa, kun edes ajattelen näkemistä :D Ja meni sitten tämä miten meni. Ja vaikka emme tapaisikaan koskaan, niin hänen kanssa käyty keskustelu oli yksi elämäni parhammista asioista :) Vanhat asiat, ne saatiin puhuttua läpi. Selvitettyä <3 Olo on kevyempi. Asioita selvisi.

Tytär 2v

 

sunnuntai, 3. joulukuu 2017

Menneisyyden ote

Olen jo monta kertaa kirjoittanut täällä kuulumisia..mutta jokaisella kerralla, kun olen saanut olojani purettua. En olekaan painanut julkaise-nappia, vaan vain tallentanut tekstin ja kirjautunut ulos. Liian raskasta luettavaa päivänvaloon? Tai pikemminkin liian arkoja asioita..asioita, mitkä on herkkiä minulle. Liiankin.

Tänään..nyt minun on kuitenkin tultava kirjoittamaan ja oikeastikin julkaista. 

Tänään keskimmäisellä lapsellani on syntymäpäivä. Juhlat ehdimme jo juhlia pari viikkoa sitten sukulaisten kanssa. Kaverisynttärit on vielä tulossa myöhemmin.

Laitoin jo eilen illalla poikani isälle viestiä ja muistutin, että hänen pojallaan olisi tänään synttärit. Toiveena, että olisi vaikka soittanut pojalleen ja toivottanut hyvää synttäriä. Sitä kun ei ole koskaan tehnyt. Tämä päivä tuli. Eikä isästä kuulunut mitään. Ei yhtään mitään!

Suoraan sanottuna olen loukkaantunut. Meidän pojalla oli isot synttärit. Tai niinhän pyöreistä sanotaan, joten olisin odottanut edes sitä viestiä. Mutta ei mitään. Täysi hiljaisuus. 

Olen niin hämilläni. Niin loukkaantunut. Odotin, toivoin kuitenkin. Mutta ei mitään. Olen pettynyt. 

Kerroin viestissä kaverilleni asiasta. Hän tietää poikani isän ja näkee heidän elämäntyyliään aika läheltäkin. Hetken päästä kaverini soitti minulle ja kertoi aika painaviakin syytöksiä poikani isää kohtaan. Hän oli jo jonkun aikaa epäillyt asiaa ja viestini jälkeen oli alkanut kaivelemaan vähän enemmän..

Mutta ne syytökset selittäisi asioita aika paljonkin. En haluaisi uskoa niihin, mutta käytös on pahentunut meitä kohtaan suuresti. Heidän perheen elämäntilanne on kovasti kohentunut (rahaa ja sitä tavaraa yms on enemmän, kun perus työläisillä voi edes olla), vaikka tuo mies työskentelee työttömyystuella (tms.työkkärin raha) ja vaimo on kauneusalanyrittäjä. He elävät kovin kallista ja näyttävää elämää. Minä olen saanut isältä pari kuukautta 40€/kk:ssa elatusapua. Muutoin en ole saanut mitään. Ja se on ihan ok, lapset ei ole rahan takia tänne tehty. Ja he saavat elää juuri sellaista elämää kuin itse haluavat. Sama se. Se ei ole pointtini, vaan se kuinka tuo kallis elämä kustannetaan. Laillisesti ei ainakaan.

On raskauttavia todisteita (itsekin ne näin) siitä, että poikani isä on mahdollisesti palannut laittomiin hommiin..Kovasti on alkanut pyörimään kunnon pirinistejen kanssa. Liikkuu kuulemma moottoripyöräjengissä.. joskus aikoinaan ennen kuin aloin odottamaan poikaamme, sanoi silloin, ettei halua siihen maailmaan. 

Onko heidän materiaali-onnensa tämän arvoista??? Helppoa rahaa. Mutta kuinka riskeerata koko elämä vain sen materiaalin ja sen kaiken loisteen takia??? En ymmärrä!!!

Käyttääkö hän huumeita taas?

Senkä takia tämä täysi hiljaisuus poikaansa kohtaan?

Senkö takia nyt viime kesä meni niin kireissä tunnelmissa isän kanssa?

En tiedä mitä ajatella.. Kaikki on tosiaan niin sekaisin, kun vasta äsken kaikesta kuulin. Ja kyllä, todella raskas syytös miestä kohtaan.

Kävin katsomassa miehen profiilia. Katsoin hänen kuviaan. Sen valtavan tatuointi määrän ja viileiden ilmeiden takana näen vieläkin sen nuoren miehen, johon joskus hyvin kauan aikaa sitten rakastuin. Miehen, joka sekoili paljon elämässään silloinkin. Mutta joka oli rakastava hänen läheisiään kohtaan. Olin vasta 16-vuotias, kun tapasin hänet. Hän oli täyttämässä 24 vuotta. Mies omasi suojelija-luonteen, mikä taas vetosi minuun. Olen aina janonut suojelijaa. Näen pojassamme tuon saman suojelija-luonteen. Se on niin vahvana hänessä. Jo 2-vuotiaana oli hyökkäämässä päiväkodissa kahden isomman pojan kimppuun, jotka kiusasivat hänen isoveljeään. Nykyäänkin kävellessämme ulkona, jos kävelen liian lähellä autotietä ja näkee auton tulevan tavallista lähempänä kävelytietä, on heti varoittamassa ja viittomassa minut pois "vaarasta"

Katsoin miehen kuvia ja tunsin pistoksen sydämessäni. Surun. Olen aina halunnut hänelle pelkkää hyvää. Olen joskus aikaisemmin rakastanut häntä, enää en rakasta häntä. Mutta hän on aina tärkeä osa elämäämme. Näen sen herkän sielun..sielun, jota on satutettu niin paljon. Tiedän hänen menneisyyden, tiedän, kuinka hukassa hän on ollut. Hän on päässyt ylös siitä. Tunnen surua jos väitökset pitävät paikkansa..

MIksi hän olisi mennyt sille tielle elämässä takaisin? Rahaongelmat...kyllä, mutta ei siihen maailmaan kuulu siltikään palata, josta on jo kertaalleen päässyt pois. Olen tyrmistynyt.

Miehellä on kuitenkin niin paljon mitä menettää. Se ei olisi sen arvoista.

Mies on vaan niin kylmäksi muuttunut. 

Mutta se tosi asia ainakin on se, ettei tuosta miehestä ole poikani isäksi. Kaikista eniten surettaa oman lapseni tuska. Kysyihän tuo meidän poika vähän aikaa sitten minulta ruokapöydässä: "Ooks mä niiin...idiootti, kun isä ei halua nähä mua?"

En voi muuta kuin yrittää itse jaksaa ja näyttää lapsilleni, että olemme arvokkaita ja tärkeitä <3 Ihan sama onko isä läsnä elämässämme, se ei kerro meidän arvosta mitään! Me pärjäämme. 

Tytär 2v (hyvin piaan 2,5v)

 

 

torstai, 12. lokakuu 2017

Raskas sydän

Heräsin. Oli vielä pimeää. Tunsin kipua rinnassani. Kipu säteili lapaluihin. Vaihdoin asentoa oikealle kyljelle..mutta se vain tuntui rinnassani pahemmalta. Tuntui, kun rintani olisi ollut puristuksissa. Mikä minua vaivasi? Aloin hiljalleen laskemaan sykettäni. Laskin ja laskin..joka laskukerralla sain saman lukeman, 30. Sydämeni löi kolmekymmentä lyöntiä minuutissa. Mielessäni pyöri, olisiko se ihan normaalia?

Aloin jo säikähtämään. Saisinko sydänkohtauksen? Yritin järkeillä, että silloin varmaan sydämen pitäisi hakata vimmatusti ja vain pysähtyä. Vai meneekö se niin? Minulla ei ole kokemusta. Yritin rauhoitella mieltäni. Laskeskelin sydämeni sykettä...sillä luku 30 tuntui kovin pieneltä. Mutta luku oli sama..välillä se oli 37. Mutta se pysyi alle 40 koko ajan.

En ole mikään kestävyysurheilija, jolla voisi olla hidas syke ja se olisi normaalia. Käyn kerran viikossa kunnon sykkeet kattoon jumpassa. Ja muutoin salilla ja pilateksessa. Kestävyyteni ei todellakaan ole sitä luokkaa, että sydämeni pärjäisi niin vähällä.

Otin kännykkäni esille, yritin googlailla sydänkohtauksesta..Todella fiksua! Google tietää kaiken :D Kuulemma aamuisin kohtaukset olivat yleisiä. Kello oli viisi aamulla. Närästyksen tunnetta pitäisi olla myös ennalta, jos kyse olisi sydäninfarktista..Minulla on ollut närästystä tässä jokunen kuukausi. Sellaista poltetta. Isäni veli kuoli 36-vuotiaana sydänkohtaukseen..kuolisinko minäkin vähän yli kolmekymppisenä?

Menin keittiöön juomaan vettä. Kuulemma veri on paksumpaa aamuisin juuri sen takia, kun ihminen kärsii lievästä nestehukasta. En saanut unta enää, enkä jaksanut enää laskea sykettäni. Selailin facebookkia ja yritin miettiä syytä mikä minulla oli.

- Sydämessä oikeasti jotain häikkää? Tuskin. Vai olisiko?

- Stressiä? Mahdollisesti. Onhan tässä paljon ollut huolta.

- Närästystä? Söin after eight  suklaapaketin illalla..tummasuklaa ja varsinkin minttu saa helposti närästyksen aikaan. Minulla on taipumusta närästykseen, kun minulla on refluksitauti. Tosin se on yhden kerran elämässäni ollut sellainen, että lääkkeet pitänyt hommata. Oireet oli pelottavat, kurkkuni kuivui ja tuntui, että tukehtuisin. Ei poltetta missään. Olin silloin 25-vuotias.

Seitsemän aikoihin yritin saada unenpäästä kiinni, mutta ei siitä oikein tullut mitään. Hetken päästä tyttökin jo heräsi..kello taisi olla vähän yli kahdeksan tuolloin aamulla. Tyttö oli nukkunut kokonaiset 12 tuntia. Tänään jäisi salipäivä välistä. Olin todella väsynyt ja oloni oli varmasti valvomisesta jo niin huono. Olisi tyhmää mennä puolikuntoisena heilumaan painojen kanssa. Ei ne mitään järisyttävän painavia ole, mutta siltikin.

Puistoilimme tytön kanssa ja kävimme kaupassa. Kassalla ollessani näin kaksi vanhaa miestä edessäni. Toisilla miehistä oli kovin sinertävät huulet ja muutoinkin hänen kädet oli todella sinertävään taipuvaiset. Silti hän hymyili ja jutteli toiselle miehelle. En voinut olla miettiväni, että ko.miehellä oli varmaan sydämen kanssa ongelmia. Vanhuusiällä pintaverisuonet varmasti huononevat...mutta siltikin.. Me ihmiset olemme niin hauraita. Jossain vaiheessa me kaikki katoamme täältä maanpäältä. Ja kuinka tärkeää on osata arvostaa toista. Olla ystävällinen kaikille vastaantulijoille. Tuoda hyvää maailmalle..pahuutta täällä on jo liikaa.

Outo tunne sydämessäni on vieläkin. Mutta uskon sen todella olevan huolta, stressiä ja närästystä. Sillä olen paljon miettinyt asioita ja huomannut joutuvani uudestaan hyväksymään meidän elämäntilanteen. Hassua, että sen joutuu näin kertaalleen tekemään.

Poikien ollessa pieniä, omaksuin todella nopeasti sen, että oli minun tehtäväni, minun vastuuni hoitaa lapset. Meidän perhe oli ehjä, vaikkei isää näkynyt eikä kuulunut siihen. Halusin poikienikin ajattelevan niin, ettei heiltä puuttuisi mitään. Meidän pieni perhe. 

Aikaa meni ja nuoremman poikani isä pääsi päihteistä ja vankilakierteestä eroon. Meni uskoon. Se varmasti auttoi pääsemään kaikista päihteistä pois. Nykyinen vaimo oli hänen rinnallaan koko tuon matkan ajan. Sekin varmasti lujitti suhdetta entisestään. Ihan älyttömän ihanaa. Jokaisella kuuluisi olla tuollainen rakkaus ja tuki elämässään. Elämä olisi helpompaa.

Isä soitti viisi vuotta sitten ja pyysi anteeksi. Lupasi alkaa olemaan enemmän poikansa elämässä. Se sai minun sydämeni hymyilemään. Minun lapseni saisi isän elämäänsä. Valtava pettymys (jonka isä oli sanut aikaan lähtemällä meidän..ja ennen kaikkea poikansa elämästä) haihtui ilmaan. Luotin taas.

Tämän viiden vuoden aikana...Hmm. Tuon soiton jälkeen olisin odottanut enemmän. Pelkkää puhetta..ei tekoja. Poikani sai elämäänsä kovin epävakaan isä-poikasuhteen. Kovin harvoin näkee...ja nyt tämän kesän aikana isä ei enää suostunut ottamaan poikaa yökyläänkää. Vaan uhkui vihaa ja syyttelyä minua ja poikaa kohtaa. Kesäkuun tapaamisen jälkeen isästä ei ole mitään kuulunut pojalle. Ei soittoa, ei edes viestiä pojalle. Tavallaan poikani on menettänyt isän uudestaan. Jos sitä voi edes niin sanoa, eihän tuo isä ole ollut kuin joulupukki. "Näkee kerran vuoteen, jos silloinkaan". 

Nuo tyhjät lupaukset ja sanat..ne ei merkitse mitään. Minun on hyväksyttävä, ettei isä ole poikani elämässä isä. Vain joku ihminen, joka omistaa puolet poikani geeneistä.

Olen niin paljon yrittänyt muistutella isää. Isä on kirjoittanut kauniisti, kuinka hänen pitää muuttua. Ja kuinka hän on tehnyt tyhmästi. Mutta ne on ollut vain sanoja..sisältämättä mitään tarkoitusperää. 

Mutta en ymmärrä, kuinka tekopyhä ihminen voi olla????

Uskoon tullut mies. Koko perhe on uskossa ja he käyvät joka kesä lapsien uskontoleireissä.. Itseasiassa ovat vetäjinä siellä (Miehen vaimon vanhemmat pitävät näitä leirejä). Poikani isällä ja hänen vaimollaan on kaksi yhteistä lasta (+naisen teini-ikäinen tyttö ja miehen täysikäinen esikoinen, poikani isoveli vierailee paljon perheessä) ja he ovat tukiperhe parille lapselle! Eli kaikinpuolin kunnolliselta vaikuttaisi näin kirjallisesti. 

En vain ymmärrä tätä tekopyhyyttä??? Kuinka voi kohdella omaa poikaansa näin ja samalla olla tukiperheenä??? Tämä ymmärtämättömyys poikaansa kohtaan on kauheaa. Kostaako hän minulle poikamme kautta? Ehkä hän ei tätä tiedosta, joku tunnelukko? Vai onko hän todella niin idiootti, ettei ymmärrä tekevänsä hallaa? Ja elää "poissa silmistä, poissa mielestä"? Vai eikö hän vain välitä? Tällöin mies oli päihteiden alaisena paljon parempi ihminen.. Tai ainakin nuorempana hän rakasti lapsia, enkä koskaan olisi uskonut hänestä tällaista.

Olen todella pettynyt. Tuntuu, kuin tuo menettäminen olisi käytävä uudestaan. Sillä minusta tuntuu siltä, kuin poikani olisi menettänyt isänsä taas. Lupaukset on rikottu. Ei ole enää mihin uskoa tässä isyydessä.

Hyvin piaan on isänpäivä. Tiedän tuon isän soittavan pojalleen tuolloin. Tämä poikani joulupukki-isä ei ole jouluisin tai syntymäpäivisin poikani elämässä mitenkään kuulolla. Vain isänpäivisin soittaa pojalleen, pönkittämällä isäegoaan. Jos olisin ilkeä, en vastaisi puheluun. Olisiko se ihan kauheaa? Olisiko se väärin? Mikä palvelee enemmän poikaani? 

Olen esikoisen isälle laittanut taas viestiä..tällä kertaa laitoin vain muutaman kuvan pojasta. Samalla kysyin näkikö hän yhdennäköisyyttä. Siihen vastasi vain, ettei osaa sanoa. Kerroin pojan näyttävän hyvin paljon isosiskoltaan ilmeiden ja eleiden takia. Siihen laittoi vain peukun facekeskustelussa. Joten hän on nyt lopullisesti päättänyt olla poissa poikansa elämästä..Onhan siitä aikaa, kun viimeksi nähnyt poikansa...poika oli tuolloin 1v 4kk.

Tyttöni isästä ei ole kuulunut mitään. Olen laittanut tytöstä kuvia..viimeksi syyskuun alussa. Mitään vastausta ei ole kuulunut, vaikka onkin nähnyt kuvat. Nyt olen kuullut, että mies on palannut yhteen tuon tyttäreni 4v siskon äidin kanssa. Näin heidän yhteiskuvankin. Olen "tuntenut" miehen 9 vuotta ja tämä on ensimmäinen kerta, kun hänestä on kuvaa naisen kanssa.

Upeaa, että heidän rakkautensa ei ole kadonnut ja pystyivät vaikeuksista huolimatta jatkamaan suhdetta. Ihailtavaa. Tosin ihminen, joka tuntee miehen läpikotaisin lapsuudesta lähtien, on sitä mieltä, että tämä suhde on pelkkää hyötymistä. Vähemmän elatusmaksuja maksettavana. Ja onhan sitä rahaa enemmän muutenkin, kun on kaksi työssäkäyvää jakamassa talouden. Miehelle tärkeää on vain raha ja oma napa.

Oli asiat miten oli..ne ei kuulu minulle. Mutta tämä tieto lisäsi sitä totuutta. Ettei toivoa enää todellakaan ole. Isä ei tule koskaan olemaan tyttärensä elämässä mukana.

Isän tullessa käymään meidän elämässä, oli alusta asti esitystä. Pysyä kärryillä mitä puhuisin ja kenelle. Halusi vaikuttaa asioihin ja puheisiin. Hän käytti puhtaasti vain hyväkseen. Tiesin sen ja annoin sen tapahtua.. Vain sen takia, että saisin tyttärelleni kerrottavaa, kuinka hänen isänsä on nähnyt tytärtään. Tein itsekin tyhmästi, kun tein kaikkeni, että isä voisi saada kosketuksen tyttären elämästä...toivoen sen jotenkin vaikuttavan tulevaan. Että rakastuisi lapseensa ja haluaisi olla tytön elämässä mukana. Mutta olin väärässä.

Tekisinkö kaiken uudestaan? Tekisin.

Tyhmää. No todellakin on. OIen ehkä maailman sinisilmäisin ihminen (tosin oikeasti minulla on ruskeat silmät), tyhmä kuin saapas. Mutta halusin vain näyttää hänelle, ettei hän pystyisi minua nujertamaan. Sillä jos hän olisi narsisti, saisi hän minun tuskastani joitain sairaita kiksejä. Ja sitä iloa en hänelle anna. "Pidä ystävät lähellä ja viholliset vielä lähempänä". 

Tapasin muuten pitkästä aikaa miespuolisen ystäväni pari viikkoa sitten. Kävimme todella pitkät kerskustelut...ja hän antoi uusia (mies)näkökulmia kaikista asioista mitä elämässäni on tapahtunut.

Ymmärsin enemmän itsekin joitakin asioita menneisyydestä mm. miksi nuorimman poikani isä aloitti riidan jälkeen mykkäkoulun ja meni nukkumaan. Tosin sitä en vieläkään ymmärrä, kun hän aamulla oli lähtenyt kodistamme, eikä enää koskaan tullut takaisin. Olimme nähtävästi eronneet.

Odotin tuolloin lastamme, olimme pari päivää aikaisemmin nähneet ultrasta, että tulokas olisi poika. Olin nähnyt isän silmäkulmassa liikutuksen kyyneleen, kun hän katsoi ultran jälkeen ultrakuvaa. 

Mutta takaisin tähän hetkeen..

Miespuolinen kaverini kysyi minulta..jos olisin tuon tyttäreni 4v siskon äidin tilanteessa, haluaisinko lasta (tytärtäni) elämäämme mukaan. Totesin, että oman henkilökohtaisen elämäni takia, kun kasvatan isättömiä lapsia. Niin en voisi elää itseni kanssa jos kieltäisin mieheltäni oman lapsen, oli lapsi sitten mitä kautta tullut kuvioihin. Vaikeatahan se olisi, mutta oikein. Mutta tämä on vain minun näkemykseni, kuinka itse toimisin ja siihen vaikuttaa omat kokemukseni. Tällä naisella ei ole kokemusta elämässä tällaisesta. Joten ei hänkään tässä asiassa ole auttamassa. Vaikkakin mies eli tyttäreni isä on se vastuussa oleva. Naista ei voi syyttää. Mutta ei hänestä apuakaan ole.

Samoin nuoremman poikani isän vaimo. Ei hänestäkään apua ole tässä tilanteessa. 

Ovatko naiset toisille naisille susia lampaiden vaatteissa? Kunhan oma elämä on täydellistä, niin millään muulla ei väliä. Ehkä tässä kuultaa jotain pientä katkeruutta..en tiedä. En kuitenkaan ole katkera. Kyseenalaistan vain.

En ole naisille vihainen. Enkä lasteni iseillekään. Vain surullinen. Mutta sekin hiipuu vielä pois. Kun olen saanut tämän uuden menettämisen tunteen käsiteltyä. Ja ei tämä tunne ei kestä monia vuosia. 

Voisiko tämä suru saada sydämeni tuntumaan niin raskaalta, niin painavalta? Mahdollisesti.

Minun pitää vain taas ottaa taas elämänASENTEESTA kiinni ja näytettävä itselleni..ja lapsilleni, että tämä on meidän perhe. Ja se on ehjä ja just hyvä näin <3 

Tytär 2v