tiistai, 19. kesäkuu 2018

Koska olla huolissaan?

Tänään illalla juttelin poikani kanssa. Tuntui pahalta kuulla, kuinka hän puhui siitä, ettei olisi halunnut syntyä koskaan. Ja on siitä minulle vihainen. Se tapa, jolla hän puhui, se on kuin mikä muukin keskustelu. Hänen ääneensävyssä ei ollut haikeutta tai muuta vastaavaa. Samaan syssyyn kovasti mietti minkälaisia dinosaurukset oli oikeasti. Kyseenalaisti meidän tähän asti "tuntemamme" dinosaurusten ulkonäön. Sen minkä väriseksi elokuvatuotanto ja kirjat on ne pistänyt. Ja yhtäkkiä taas kysyi, mitä tapahtuu, kun kuolee. Ja mietti taas, kuinka oikeasti ihmiset tulivat tähän maailmaan.

Jossain välissä puhui, kuinka elämässä on niin ikäviä asioita. Viitaten yörautoihin, joita joutuu käyttämään. On alusta asti ollut todella vastahakoinen niitä kohtaan. Alussa joka kerta, kun ne laitoin hänelle, niin oli todella vihainen minulle sen jälkeen ja lopulta sanoikin, että häntä alkoi aina suututtaa minä, kun edes puhuttiin raudoista. Ja olemme sopineetkin, etten käytä "rauta" sanaa. 

Itsekin lapsena yörautoja käyttäneenä, tiedän, kuinka kipeät hampaat olivat aamulla. Poikani on taistelija tyyppinen, vaaratilanteen tullessa HYÖKKÄÄ. Joku aivojen alkukantainen puolustusjärjestelmä aktivoituu. Se on joskus aikoinaan pelastanut vaarasta. Ja mahdollisesti tuo kipu, jota raudat aiheuttaa ja muisti/tieto siitä tulevasta kivusta saa poikani suuttumaan. Nostamaan kehon kortisonitasoja? Jolloin kokee stressin aiheuttaman suuttumisreaktion? Ja kohdistaa sen minuun, koska minä olen se henkilö, joka hänelle ne raudat laittaa.  

Voisiko tämä mahdollisesti saada myös kuolema-ajatukset? Raudat --Kipu-- Viha--Huono-olo henkisesti--Kuolema, niin kiehtova, ratkaisuko? Pelastus? Ei olisi enää huono olo.

Kuolema tuntuu olevan paljon mielessä. Mutta en oikein osaa sanoa, onko se masennusta ja oikeata halua kuolla. Vai kiehtooko kuolema itsessään. Käsitteleehän ihmiset sitä. Varsinkin lapset jossain vaiheessa elämää. Mutta koska olla huolissaan?

En kieltänyt poikaa puhumasta moisesta, vaan kerroin kuinka tärkeä ja rakas hän on. Minun elämäni valo. Kerroin, etten voisi kuvitella edes elämää ilman häntä. Poikani kielsi puheeni, mutta tiedän hänen kuunnelleen ja toivon sanojeni vaikuttaneen siihen, että todella ymmärtäisi, kuinka paljon rakastan häntä. Sillä enää hän ei jatkanut puhettaan kuolemasta. 

Olimme aikaisemmin puhuneet myös minun ja pojan isän tutustumisesta, erosta. Poikani kysyi. Kerroin, että eromme syy ei ollut poikamme. Vaan se, että emme osanneet yhdessä puhua asioita. Ongelmat kasaantuivat. Muistutin poikaa, että tämän vuoksi aina haluan selvittää asiat kotona kunnolla puhumalla, että poikani (ja sisarukset) oppisivat puhumaan! 

Poikani kysyi, miksi tein hänet tähän maailmaan. Sanoin, koska halusin hänet. Kerroin, kuinka hänen isänsä silmissä kiilsi kyynel onnesta, kun hän katsoi ultrakuvaa sen jälkeen, kun saimme tietää, että odotin poikaa. Kerroin myös, kuinka hänen isänsä rakasti poikaamme todella paljon, mutta mahdollisesti ei vaan osaa näyttää sitä. 

Tuntui, että poikani sai kysymyksiinsä vastauksia. Uskon, niitten auttavan..Poikani identiteetin kasvu varmaankin käynnissä? Kuinka näen itseni. Mistä tulen, millainen olen. Kuinka muut näkevät minut.

Paljon tuntuu tuo poika miettivän asioita. Näen hänessä samoja synkkiä piirteitä, kuin itsessäni. Toivon saavani istutettua poikaani sen turvaavan puunrungon, josta itsellänikin on ollut apua...Tosin se puunrunko tuli kuvioihin vasta aikuisiällä..Mutta toivoisin saavani poikaan sen toivon. Toivo on tärkeää. Se ei anna luovuttaa. Koska aina on mahdollisuus muuttua/muuttaa nykyhetkeä.

Nämä keskustelut kävimme aikalailla poikani huoneessa, kun hän räpläsi pleikkariaan. Ei pelannut, mutta katseli viestejä. Olin mennyt vain häntä vastapäätä istumaan lattialle. Poikani näytti, kuinka hänen kaveripyyntönsä isälle oli laitettu jo 11 päivää sitten. Siihen ei oltu vastattu. Viikon poikani piti tuota ahdistavaa oloa sisällään, hylkäämistä, ennen kuin siitä avautui. Onneksi hän avautui. 

Puhuminen, nyt oikeasti ymmärrän kuinka tärkeää se on. Ja kuinka tärkeää se on jatkaa koko elämän ajan. Puheyhteys omaan lapseen. Ja lapsen kuunteleminen. Se on elintärkeä!!! 

Kun poikani meni nukkumaan, laitoin hänelle raudat. Sen jälkeen kehuin, kuinka fiksu hän on, kun pitää huolen hampaistaan. Pesee ne aamuin-illoin. Raudoista en puhunut. 

Täytyykin tässä alkaa suunnittelemaan yhteistä aikaa pojan kanssa. Kummankin pojan kanssa. Nyt alkaa olemaan taas se hetki, jolloin tarve alkaa olemaan kova. Perhe-päiviä on tulossa. Nekin on tärkeitä. Ja meillä onkin yhdessä todella kivaa.

Kävimme siellä ulkomaanmatkallakin. Ja täytyy sanoa, että perheen viettämät hetket olivat ihan älyttömän ihanat <3 Se tietty rauhoittuminen, kun kaverini lapsensa kanssa ei ollut läsnä. Vaan vietin ajan,  omistaen sen vain lapsilleni. Ihan huippua. 

Onneksi meillä on kuukauden päästä jo pieni irtiotto eri kaupunkiin. Saamme taas yhdessä pörräillä ympäriinsä. Nämä pienet lomat, silloin huomaa, kuinka vapautuneita lapsetkin ovat. Myös esikoinen, joka yleensä on, ettei halua perheen kanssa viettää aikaa. Vaan mieluummin hengailee itsekseen. Teini!

Pojat todella odottavat taas tätä reissua, Kyselevät usein, kuin varmistaen, että mikä päivä lähtö onkaan. Olimmehan viime vuonna samassa kaupungissa. Ja silloinkin niin kiva reissu. 

Voi, kuinka toivonkaan, että löytäisin jonkun ihmisen jakamaan nämä reissut ja arjen. Ihmisen, joka ottaisi kaikki lapseni elämäänsä mukaan, hyväksyisi, olisi kiinnostunut, olisi läsnä. Näin uskon, myös lastenikin hyväksyvän tämän ihmisen.

Poikani, keskimmäinen, kovasti haluaisi, että löytäisin miehen.

Pari päivää taas kyseli haluaisinko koskaan naimisiin. Vastasin, että voisin joskus mennäkin, jos vain löytäisin jonkun. Johon poika sanoi, että yritä nyt löytää..

On monesti pyytänyt, että toisin meidän kotiin miehen.. Se toisi kuulemma turvaa. Hän on aina kaivannut miestä elämäänsä. Sen on nähnyt ihan pienestä asti. Muistan vieläkin, kun pyörimme yhdessä vaiheessa miespuolisen ystäväni kanssa..aikaa, ennen kuin hän todella hävisi huumeille elämänsä. Pojat olivat silloin pieniä. Keskimmäinen oli tuolloin varmaankin, just sen kolme vuotta. Ystäväni makoili kyljellään sohvalla, poikani änki itsensä hänen kainaloon. Niin, että itsekin oli kyljelleen, ystäväni kyljen päällä, käden leväten poikaani. Poikani oli kuin pienessä pesässä, kainalossa. Se ilme, tyytyväinen ilme, "olen turvassa" <3

Toivon koko sydämestäni, että löytäisin sen ihmisen, joka saisi meidän perheen "tyhjiön" täytettyä. Sillä vaikka perheemme on eheä ja hyvä tällaisena. (Ja niin sen pitääkin olla, ei kukaan ihminen voi korjata mitään toisessa. Se on jokaisen oma tehtävä. Mutta toinen ihminen voi kuitenkin tuoda niin paljon hyvää mukanaan, että se tuntuu tyhjiön täyttämiseltä). Isättömyys meidän perheessä on tosiasia ja se on se tyhjiö. Se on "korvattavissa". Vaikka en etsi lapsilleni isää. Vaan itselleni miestä. Niin haluan, että mies olisi lapsirakas ja ottaisi isäntyylisen roolin. Ei siis olisi etänä oleva, joku ihminen minun elämässä. Vaan osa perhettä.

Tietynlaista vaikeutta, mutta myös helppoutta. Alku voi olla miehellä todella vaikea. Mutta, kun jaksaisi tehdä sen työn, näyttäisi todella, haluavansa olla mukana, eikä luovuttaisi heti. Niin tiedän, että tämä perhe olisi sulaa vahaa sen jälkeen. Koska emmehän tiedä paremmasta, meillä ei ole vertailukohdetta hyvästä. Kaipaus on niin suuri, että luoton tultua, kiintymys olisi taattu. 

Voinhan olla ihan väärässäkin. Ja kaikki menisi päin helvettiä. Enhän minä tiedä oikein suhteista mitään. Minulla ei ole koskaan ollut mitään normaalia suhdetta. Aina niissä on ollut jotain mätää. Mutta se riski on otettava. Jos siis joskus löydän jonkun. Jos siis uskallan antaa sen mahdollisuuden.

Ehkä minussa on sitä mätää ja se syy minkä takia en ole löytänyt ketään. Josko olen niin outo, ettei kukaan halua minusta sen takia mitään vakavaa.

Tai sitten vetoan vääränlaisiin miehiin, ja itsekin innostun näistä ei-niin-hyvää-tarkoittavista..

 Tytär 3v 

 

 

 

tiistai, 19. kesäkuu 2018

Poikani ei enää tarvitse nähdä isäänsä

Tyttäreni on 3-vuotias <3

Kuinka tämä aika tosiaan on lentänyt. Tyttäreni on jo 3-vuotias. Hänestä on kasvanut mitä suloisin lapsi. Hänellä on pari todella tärkeää kaveria. Tyttö ja poika. On hauska katsoa sitä naurua ja yhteistä puuhaa mitä keksivät yhdessä.

Niin varovainen, mutta samalla silti niin yritteliäs ja niin tekevä. Sylissä viihtyvä, osaa ja viihtyy hyvin yksikseenkin leikkien parissa. Niin prinsessamainen, aina täytyy olla helmet kaulassa ja kruunut päässä. Tykkää leikkiä myös autoilla, itseasiassa sai lahjaksi isosiskoltaan lelutraktorin, mikä heti pääsi ulkoiluiluun mukaan. 

Tyttö rakastaa kaikkia eläimiä. Ennen kaikkea siskoni koiraa. Ja he ovatkin aikamoinen parivaljakko :) Tyttö on todella kiltti. Kovin tottelevainen, kuuntelevainen. Ei ole vielä aloittanut uhmaamista..tai sitten en ole sitä niinkään huomannut. Mutta selkeästi erilaista on ollut kasvattaa tyttöä, kuin poikia. 

Tyttö on niin helppo..Olenkin miettinyt mielessäni, kuinka ihanaa onkaan, että olen nähnyt ja elänyt tuon vilkkaiden poikien ajan. Osaan nauttia tästä ajasta eri tavalla. Mikään ei niinkään ole shokkiherätystä. Enkä ylpisty siitä, kuinka ihanan rauhallinen tyttäreni on. Hän on vain sen luontoinen. En ole todellakaan täydellinen äiti, teen virheitä PAAAALJON. Joka päivä yritän silti olla aina parempi. Ja korjata virheeni. 

Tästä tulikin mieleeni..

Tämä on ehkä liiankin radikaali ajatus..Mutta, kun tein eilen tietyn päätöksen, niin jollain tapaa tunnen rauhallisuutta. Ja samanaikaisesti levottomuutta. Onko minusta siihen todella? Se, kuitenkin sotii omia periaatteitani..tai mitä lie ovatkaan.

Olen päättänyt, ettei keskimmäisen poikani enää tarvitse nähdä isäänsä.

Ja miksi päädyin tähän. Niin monet asiat loppujen lopuksi sai minut tekemään päätöksen. Olen surullinen, jännittynyt..ehkä helpottunut. Enää ei ole toivon menetystä. Se on jo mennyt kauan aikaa sitten. 

Tuo isä on nyt yli vuosikymmenen ollut poikansa elämässä todella epävakaasti läsnä..läsnä tuskin koskaan. Ei pidä yhteyttä..Tai juuh. Isänpäivä on ainut päivä, jolloin puhelu on säännöllisesti tullut. Puhelua ei tule poikani nimipäivänä, syntymäpäivänä, jouluna tms. Vain päivänä, jolloin on HÄNEN (isän) päivänsä. Ja nuo muutamat yksittäiset puhelut vuodessa, ne on liian vähän. Niitä tulee liian harvoin. Väliä voi olla puolikin vuotta tai yli, kun hänestä ei kuulu mitään. Poikani ei halua itse soittaa, haluaisi, että isä soittaisi (Pyynnöistä huolimatta, isä ei soita. Ehkä sen kerran, mutta siihen se jää). Se ei ole edes poikani tehtävä soittaa. Vanhempi on vastuussa suhteesta ja sen ylläpitämisestä.

Isä näkee poikaansa kerran vuodessa. Vain silloin, kun minä vien pojan isän kotikaupunkiin. Isä vierailee aika ajoin meidän kaupungissa perheineen, mutta ei vaivaudu tulemaan poikaansa moikkaamaan edes. Olen sanonut monet kerrat, että pojan näkeminen sopii AINA. Siirrämme vaikka suunnitelmiamme,  isälle on aina aikaa. Mutta isällä ei ole aikaa pojalleen. Koskaan.

Viime kesänä (jolloin viimeksi näki poikansa) ei edes ottanut yökylään poikaansa. Oli todella vihainen ja empatiakyvytön poikaansa kohtaan.

Isän tuottamat pettymykset. Se, ettei ole elämässä mukana, vaikka kuitenkin sitten joskus onkin hyvin pienen hetken aikaa. Ja sitten taas ei ollakaan. Poikani on todella todella särkynyt. Sen näkee hänestä. Sen kuulee. En jaksa enää tätä, en pysty hyväksymään tätä näkymätöntä "pahoinpitelyä"!!!

Eilen illalla istuin poikani kanssa kahdestaan sohvalla. En muista miten puheet meni isään, mutta kysyin häneltä, halusiko hän mennä nyt kesällä isälleen. Vastaus oli EN. Vaikka hetken päästä puhui JOS menen..

Toivoa on aina. Mutta onko sitä hyvä ylläpitää?

Kysymykseni jälkeen alkoi kertomaan, kuinka isänsä ei tule koskaan pelaamaan hänen kanssaan fortnitea (Tarkennettakoon, että pari kk sitten isänsä soitti pojalleen parin(?) oluen voimalla, olivat puhelun aikana laittaneet "kavereiksi" peliin toisensa). Poikani on pyytänyt usein isäänsä pelaamaan peliä, mutta isänsä on pistänyt aina itsensä pois. 

Poikani jatkoi..hänen äänestään kuului selkeä pettyminen. "Nyt se on poistanu mut fortnitesta..". Eli heidän ainoa yhteys piti mennä isän toimesta poistamaan. Miksi? Se, että poikani on pyytänyt isäänsä pelaamaan tooodella useasti??? Eikö isä voi nähdä näitten pyyntöjen taakse? Ei se peli, vaan se, että saa edes jonkinlaisen yhteyden omaan isäänsä. Yhdessä vietetty aika..edes sitten pelin välityksellä. Eihän poikani ole saanut mitään muutakaan mahdollisuutta yhteiseen aikaan. Poikani sentään yritti!!! Niin nyt sekin piti sitten poistaa??

Tuntuu pahalta poikani puolesta, koska hän yritti ottaa yhteyttä. Mutta koki hylkäämisen. Eikä tämä ole edes ensimmäinen kerta. On näin aikaisemminkin käynyt muissa tilanteissa. mm.viimeksi kun poikani latasi whatsappin puhelimeensa, laittoi isälleen viestin ja kertoi, että tämä olisi hänen uusi puhelinnumeronsa. Niin isältä oli tullut vain "Ok". Ei mitään muuta!

Pojalleni ilmestyi jalkaan kehämäinen rinkula muutama viikko sitten. Rinkula muuttui päivä päivemmältä haaleasta tummaksi..samalla rinkula jatkoi leviämistään. Kävimme yksityisellä lääkäriasemalla näyttämässä jalkaa: Borrelioosi. Hän sai vahvat antibiotit. Poika pitää todella hyvää huolta lääkkeistään (maitohappobakteeri ja antibiootti). Vielä tuo rinkula ei ole lähtenyt pois, mutta muuttunut paljon. Iho alkaa selkeästi paranemaan. 

Mietin mielessäni kauan aikaa, laittaisinko isälle viestiä asiasta. Kuuluisiko se hänelle edes..tai kiinnostaisiko. Laitoin kuitenkin kuvan kera. Ainut mitä sain takaisin oli voivottelut ja positiivisesti kehui, kuinka hienoa oli, että nopeasti sai hoidon. "Terveiset pojalle, paranemisia" oli ainut pyyntö mitä laittoi. Ei soittoa pojalle, ei edes viestiä tai edes kysymystä, kuinka poika voi, ei mitään! Onko tämä normaalia edes isältä..ei ainakaan välittävältä isältä. Poikani ja hänen isänsä suhde..sitä ei ole koskaan syntynyt. On vain kasa pettymyksiä, rikkovaa toivoa. Ei mahdollisuuksia. Ei edes yrittämistä.

Täysin isätön esikois poikani on paljon tasapainoisempi veljeensä verrattuna. Asiat on selkeät, ei ole mitään joko tai. Tietää missä mennään. Toivoa tässäkin. Mutta se ei ole niin repivää. On hylätty. Mutta vain kerran (Sekin liikaa).

Olen aina ollut sitä mieltä, että isälle täytyy antaa mahdollisuus. Lapsella kuuluu olla isä. Mutta nyt olen tullut toisiin aatoksiin. Aina isä ei ole hyvä olla elämässä mukana. Silloin kun suhde isään vain satuttaa, eikä muutosta ole tapahtumassa. Niin minun on ajateltava POIKANI PARASTA. Jatkuva HYLKÄÄMINEN, sen on LOPUTTAVA!!! On kauheaa katsoa vierestä, kun oma lapsi särkyy päivä päivemmältä enemmän. 

Isä ei edes varmaan tiedä satuttavansa poikaansa. Eihän hän ole läsnä, niin eihän mikään ole hänen syytään. Näin huomaan monen muunkin etävanhemman ajattelevan. Lähivanhemmassa vika, kun lapsi oireilee. Eihän etä ees oo lapsen elämässä. Niin, se, ettei ole elämässä mukana, niin sehän ei satuta ja aiheuta lapsessa reagointia??? 

Suoraan sanottuna VIHAAN poikani isän IDIOOTTIMAISUUTTA!!! Kuinka hän voi ollakaan niin tyhmä???? Niin yksinkertainen, ettei ymmärrä/näe asioita muitten näkökulmasta??? 

Minulle on joskus sanottu, etten saa vaatia ihmisiltä liikaa. Joten tästä neuvosta otettava vaari ja todettava, etten voi tuolta isältä vaatia järkeä. 

Anteeksianto. Hyväksyminen. Ne olen tehnyt. Toivon silti tuolle miehelle ja hänen perheelleen pelkkää hyvää. Toivon miehen pysyvän kaukana minun perheestäni. Hän saa tulla koska vain poikansa elämään mukaan, mutta VASTA kun OIKEASTI sitä haluaa ja TEKEE TÖITÄ sen eteen!!!

Ei voi vain pyydellä anteeksi ja jatkaa "pahantekoa". Ihmisen täytyy osata lopettaa "pahanteko", jos kerta tajuaa tekevänsä väärin. Ja alkaa KORJATA itseään sisäisesti (ajatusmaailma) ja muuttaa tekojaan

Se, että pyytelee anteeksi ja silti jatkaa toimiaan. Se on väärin, se on rumaa ja hyvin itsekästä. Sillä voidaan saada ITSELLEEN hetkellisesti hyvän olon. Mutta se ei pysy kauaa, sillä vääränlainen toiminta on jatkuvaa. Mutta edelleen, kuinka ITSEKÄSTÄ se onkaan.

Aika näyttää mitä tästäkin tulee..

Tuossa oli muutamia syitä päätökseeni. Se, että miksi en muuta ratkaisua tähän löytänyt..Olen kaikki muut kokeillut. Olen yrittänyt niin monesti puhua, kertoa, kysyä. Mutta kun saan siitä vain raivoa aikaan isässä, niin en näe järkeä. On turha puhua kivelle, kun ei se vastaa takaisin. 

Voin sanoa tehneeni kaikkeni. Se saa luvan riittää.

Tytär 3v

 

 

 

 

 

 

maanantai, 28. toukokuu 2018

Sekavia mietteitä tunteista, haaveista, tulevaisuudesta

Kesä. Vieläkin ihmettelen, kuinka toukokuu on ollut niin upea. Siitepöly on ollut ainoa mikä on häirinnyt..todella pahasti. Ja häiritsee vieläkin. Mutta eiköhän pikkuhiljaa ala helpottamaan. Toivottavasti. Mutta tää lämpö, niin ihana! <3

Olen käynyt yksillä treffeilläkin..vau! :D Mutta ei tuo ihminen ollut ihan sitä mitä etsin tai haluan. Upea ja hieno ihminen hän oli. Mutta ei minulle "se oikea". Tai sellainen, jonka kanssa voisin mihinkään ryhtyä. Siitä puuttui tietty kipinä, halu tutustua enemmän.

Minun piti nyt viikonloppuna nähdä yksi toinenkin..mutta jotenkin..En saanut aikaiseksi. 

Lopulta en enää vastannut hänen viesteihin..En oikein osaa sanoa miksi en vastannut.. ehkä en oikein tiennyt mitä laittaa. En jaksanut. Ei huvittanut. Ei siinä, ettenkö olisi kiinnostunut, mutta..ehkä en halunnut pettyä enempää. En tiedä.

Ehkä minun on vaikea päästää ihmisiä lähelleni..varsinkin niitä uusia.

Tämä kesä..niinkuin joka kesä elämässämme..se on täynnä. Siihen ei oikein mahdu ketään. Olemme tottuneet tekemään ja reissaamaan mahdollisimman paljon. Aina, kun on vain aikaa. Oma vireystila nousee niin valtavasti, etten oikein tykkää olla paikallaan. 

Selityksiä.

En vain tiedä tykkäänkö olla enemmän yksin vai yhdessä.  Olen niin paljon tottunut olemaan yksin. Olen oppinut siihen, ettöä yksin on selvittävä ja niin olenkin tehnyt. On vaikea luottaa ihmisiin. On vaikea lähteä tutustumaan ihmisiin.. Olen muutenkin ihminen, jolla on AINA ollut todella vaikea kiinnostua ihmisistä romanttisessa mielessä. Vain harva on saanut sytytettyä kipinän. Tämä on saanut minut olemaan todella uskollinen kumppania kohtaan. En pystyisi itse pettämään. Se on kaikinpuolin väärin.

Välillä tuntuu hassulta..oudolta, tyhjältä. Kun tajuan, etten ole kenestäkään kiinnostunut. En ole ihastunut, en ole rakastunut. Kaipaisin sitä..vaikken tiedä sitäkään onko se edes hyväksi minulle :D Tai kaikillehan se olisi varmasti hyväksi.. Pakostikin mieleeni vain tulee, ettei se ehkä kuulu elämääni. Maailma kantaa paljon yksinäisiä ihmisiä..koen olevani yksi heistä. Se on kuin jokin kirous. Sukukirous.

Joskus vaikeina aikoina elämässäni mietin, että syy tuohon "sukukiroukseen" oli se, ettei elämäämme ollut kirjoitettu tähtiin. Sukukokouksessa kuulin aikoinaan, että isoisoisäni olisi paennut Suomeen metsien kautta varmalta kuolemalta. Tavannut epämääräisesti yksinhuoltajaksi jääneen nuoren naisen, rakastunut ja aloittanut uuden elämän ja perustanut perheen. Hänen tyttärensä oli saanut yksin isäni. Tuo tytär oli mummini ja hän oli kovin yksin. Ei päästänyt ketään oikein lähelleen..eli yksinäisen elämän. Samoin isäni. Naisia on piisannut..ja piisaa vieläkin, mutta hän ei saa itseään vain asettumaan aloilleen. Halua on, mutta sitä jotakin vain ei löydy. Jotakin puuttuu.

Etsimmekö me jotain sellaista, mitä ei edes ole olemassa? Ja sen takia vain jäämme yksin. Ehkei meidän pitänyt edes syntyä tähän maailmaan. Jos maailmassa olisi jokaiselle se joku..Niin meille ei sitä ole. Sen takia minun oloni "väliinputoajasta" on ollut niin vahvana aina. Nuoruudesta lähtien.

"Sukukirous" onko se tosiaan se kirous vai enemmänkin haaste? Mieleeni tulee vahvasti ajatus "mahdollisuus". Saimme mahdollisuuden, se on käytettävä.

Ajatukseni elämässä muutoinkin on, ettei elämässä koskaan saa luovuttaa. Koskaan ei voi tietää mitä huominen tuo tullessaan. Sitä on sen verran utelias luonne, halu nähdä on vahva. 

Muistan vieläkin yhden pahimman masennus-kauteni. Poikani olivat päiväkoti-ikäisiä. Nuorempi poikani lauloi jostain kumman syystä tuolloin joka päivä "Älä luovuta, älä luovuta". Tuntui hassulta kuulla tuota päivittäin, olisiko päiväkodissa ollut joku lastenlaulun kertosäe. Se jäi vahvasti mieleen <3

Hmm. Mietteitä on monia. Yksin tulee mietityttyä liikaakin asioita..ja lopulta kun niitä vatvoo tovi jos toinenkin, niin niistä katoaa se viiminenkin järjenhippunen. 

Ehkä nyt vain ei ole sen ihastumisen aika. Ehkä minun pitää saada se jokin kipinä jostain muusta. Ehkä minun kuuluu ensin oppia haaveilemaan ja toteuttamaan elämässä jotakin.

Olen alkanut huomaamaan sitä tiettyä kipinää itsessäni. Halua päästä vaikuttamaan tiettyihin asioihin elämässä. Näen tiettyjä vääryyksiä ja se halu, se on niin vahva, haluan päästä vaikuttamaan asioihin. En kestä sitä, että seison tumput suorina ja katson vierestä. Opiskelu..minun on opiskeltava.. Ja päästävä tavoitteisiin.

Tällä viikolla irtisanouduin opiskeluistani. Se on ensimmäinen askel päästäkseni tavoitteisiini. Seuraavaksi minun täytyy hankkia tyttärelleni päiväkotipaikka ja ottaa joku..ihan mikä vain työ vastaan. Ja samalla hakea ammattikorkeaan. Pikku juttu, hoituu kädenkäänteessä :D Ei tiiä vaikka onnistuisikin.

Helppoa sinne kouluun pääsy ei tule olemaan, mutta uskon olevani valmis tuohon yrittämiseen. Enkä luovuta. Tiedän, että tulen joutumaan hakemaan monta kertaa tuohon kouluun..Tiedän, että vastassa tulee olemaan sata kertaa fiksumpia ihmisiä, joiden kouluarvosanat ovat päätähuimaavat. Mutta joillakin aloilla ei kirjaoppineisuudella saa hyvää työntekijää. Tietyt alat vaativat sen, että on kokemusta ja ennen kaikkea osaa sen kokemuksen hyötykäyttää. En kuitenkaan väitä, että itse olisin paras työntekijä, voisin olla ihan perseestäkin. Mutta uskallan väittää, että hyötyä siitä on. Ja luen sen vahvuudeksi..joskin joku muu voi ajatella toisin. Noh, samapa tuo.

Jos..kun tulen joskus tavoitteeni saavuttamaan. Tiedän, ettei se tule olemaan helppoa. Monet väärät uskomukset ja raha hallitsee-tyyliset asiat yms. tuovat haastetta. Mutta saman asian puolesta taistelijoita on tuolla alalla..Haluan päästä joukkoon. Haluan auttaa. Pienin teoin.. niistä kasvaa isoja..Olen varma siitä. Tunnen, kuin elämä olisi alusta lähtien työntänyt minua tuolle alalle..Näyttäen lyhyin ajanjaksoin, miksi lähtöä "taistoon" vääryyksiä vastaan.

Minulla on suunta, jota kulkea. On ollut jo kauan aikaa. Se vain ehti kadota oman synkkäkauteni mukana. Nyt vain löysin sen kipinän uudestaan. Ja pääsin tuosta väärästä koulusta pois. Vaikka samansuuntainen koulutus olikin (johon nytkin pyrin), mutta liian hoivamainen. En koe itseäni niin hoivaajaksi. Vaikka arvostankin näitä työnsankareita, niin itse en pysty siihen. Se ei ole minun kutsumukseni. 

Tällä hetkellä olen ihan älyttömän innoissani tulevasta. Minulla on suunta, jota kohti mennä. Toivon, että olen tarpeeksi vahva jaksamaan. 

Haaveet olkoon suuret, kohti korkeuksia. Toteutus varmasti tulee olemaan aavistuksen matalampi, kuin odotukset. Mutta jos liian realistisesti ajattelisi asioita, olisi toteutus matalampi, liian matala. Joten olkoon haaveet isot, liiankin isot. Niin on varaa tippua pikkaisen :)  

Tytär 2v 11kk ++

tiistai, 15. toukokuu 2018

Voihan stressi ja allergia mitä teettekään!

Olen jo pari yötä nukkunut todella huonosti. Ensimmäisen yön mietin ja pohdin elämää piikkilasien takaa. Stressasin omaa äitiyttäni. Haukuin ja mollasin itseäni kaikin mahdollisin keinoin. Olin huolesta soikeana lapsistani. Tarkastelin heidän hengitystään ehkä johonkin kahteen asti yötä.

Aamulla raahauduin salille, vaikka yöunet oli jäänyt todella lyhkäsiksi. Sekoilin treenissä minkä kerkesin. Ulkoilin loppu päivän tytön kanssa todella paljon. Ja sain laitettua meidän terassinkin kuntoon. Kauheassa helteessä pesin ja jynssäsin joka kolon. Tyttö auttoi minua innoissaan. 

Terassin siivoaminen tietty altisti minut suurelle määrälle siitepölyä, jo likaisten rättien vieminen kylpyhuoneeseen ja niitten huuhtelu sai ahdistusta aikaan. Tunsin olevani niin täynnä sitä paskaa ja oireilinkin todella voimakkaasti. Kävin suihkussa, että sain pestyä kaiken pois.

Nukkumaanmeno venyi taas. En saanut jostain syystä unta. Pyörin ja hyörin sängyssä. Joskus kahden jälkeen tyttö alkoi valitella pissahätäänsä. Vein hänet vessaan ja tulimme takaisin nukkumaan. Yhtäkkiä heräsin siihen, kun kurkkuani kutitti kauheasti. Vähän aikaa siinä kuuntelin oloani. Olin niin tukossa. Kurkkua kutitti ja yritin nieluliikkein saada "raavittua" kutinaa pois. Oloni oli tukala. Menin vessaan peilin eteen katsomaan kurkkuani. Se oli kovin ärtyneen näköinen. Mieleeni jysähti. Onko minulla meneillä allergiakohtaus??? Paniikki! Järkyttävä paniikki iski. Oliko kurkkuni turpoamassa kiinni??? Olinko saanut liika-annoksien siitepölyä ja nyt se kostautuisi.

Menin keittiöön, otin kortisonipillerirasian käteeni ja pyörittelin sitä hetken siinä. Pohdin haittoja ja hyötyjä sen ottamisesta. Koska tiedostin, että voisihan oloni olla ihan vain joku paniikkikohtauskin. Olinhan stressannut asioita jo jonkun aikaa...

Kurkkuani alkoi taas kutittaa, siinä vaiheessa en enää jahkaillut. Vaan pistin pillerin suuhuni ja huitasin vesilasillisen kitaani. Nieleminen tuntui hassulta. Vai kuvittelinko vain?

Kello oli kolme. En todellakaan uskaltanut mennä nukkumaan. Laitoin korvalaput korvilleni ja valitsin kännykälläni youtubesta rauhallsien biisin ja aloin selaamaan nettiä. Saaden itseni rauhoittumaan. Panikointi oli meinaa saanut kehossani adrealiinin virtaamaan ja sydämen sykkimään kiivaasti.

Neljältä uskaltauduin kallistua sänkyyni. Aamulla heräsin väsyneenä. Jätin sen päivän salit tekemättä..ja jumpan myös. Ulkoilin tytön kanssa ja siivosin kämpän melko perusteellisesti. Pesin lattiatkin niin mahdollisen kunnolla, kuin vain pystyin. Siitepöly oli saatava pois asunnostamme ja piaan. Sillä tuo yö oli pelottava, oli se sitten mieleni tuotosta tai oikeaa kohtauksen alkua.

Nyt mietin mielessäni ottaako varmuudeksi yötä vasten yhtä kortisonipilleriä. 

Nää on niitä hetkiä, jolloin suoraan sanottuna VIHAAN olla yksin. Hetkiä, jolloin huomaan tarvitsevani toisen lähelleni. Hetki, jolloin todella vihaan sitä, että olen sinkku!

Nytkin minua väsyttää, mutten uskalla mennä nukkumaan, ennen kuin olen päässyt purkamaan oloani..jos silloinkaan. 

Olen huomannut jo jonkun aikaa, kuinka olen alkanut ajattelemaan erilaisia asioita, kuin kiusaten itseäni. Kuin todistaakseni itselleni, etten ole pärjännyt missään asiassä koskaan. Näistä ajatuksista olen huomannut itseni kovin apeaksi, itsetuntoni on huonontunut ja olen muutamia kertoja lipsunut ruokavaliostani. En mitenkään merkittävästi, mutta lipsunut kuitenkin!

Olen kokenut paljon huonouden tunnetta.

Olen miettinyt paljon menneisyyttä. Vaikka olen ne selvittänyt itseni kanssa ja käynyt asiat terapiassakin. Vaikka olenkin sinut itseni ja menneisyyteni kanssa. Huomaan kuitenkin välillä miettien, kuinka paljon asioita on tapahtunut elämässäni. Olen miettinyt, olenko niin naiivi, niin idiootti, kun olen niin moniin vaikeuksiin joutunut. Sillä eihän fiksu ihminen ole joutunut läpikäymään niin monia asioita.. 

Kyllä tiedän. Tyhmää lähteä vertailemaan omaa elämäänsä kenenkään toisen elämään. Elämä on valintoja täynnä.. Ja jokaisen elämäni polun aikana olen päättänyt suunnan minne lähteä. Nuori, jolla ei ole ongelmia itsensä ja elämänsä kanssa. Kuinka valtavasti hänellä onkaan mahdollisuuksia. Itse tipuin niistä mahdollisuuksista jo kovin nuorena. Olen toki yrittänyt ja tehnyt paljon töitä sen eteen, että saisin itseni ehjäksi ja takaisin mahdollisuuksien pariin.

Huomaan vain nyt eläväni jonkinlaisessa kriisissä. Olisikohan ikäkriisiä? Koen olevani todella vanha. 

Olen myös hukannut itseni. En enää tiedä (tai olenko koskaan edes tiennyt) kuka minä olen.

Olen niin hukassa, etten tiedä mihin suuntaan mennä.

En saa aikaiseksi mitään.

Olen jumittunut.

Elän. Yritän elää tässä hetkessä, mutta unohdan huomisen täysin. Ei suunnitelmia, ei haaveita, ei tekoja. 

Joskus päässäni vilahtaa joitakin työhön liittyviä asioita, johon voisin tulevaisuudessa teoillani pyrkiä. Mutta huomaan hyvin piaan jonkun lamauttavan minut. "Ei musta ole tohon".

Olen vielä tytön kanssa kotona. Tykkään ollakin todella paljon. Viihdyn tytön kanssa todella hyvin. Hän on ihana persoona. Rauhallinen, mutta kuitenkin todella innostuva ja energinen. Huumorintajuinen. Välillä kovin loukkaantuva. Hyväntuulinen lapsi. Tykkää kovasti laulaa ja hänellä on kova kantava ääni halutessaan. Kaino, mutta kuitenkin niin reipas. Tietää mitä haluaa ja tekee just niin, ilman kyselyitä.. Omatoimisuutta löytyy paaaaljon. 

Mutta vaikka kuinka ihania lapset on, on jatkettava kuitenkin elämää. Rakennettava sitä johonkin suuntaan. Lapset tulevat aina mukana. Mutta on ajateltava myös itseään. Työ. 

En ole antanut itseni ajatella sitä lainkaan. Koulua pitäisi jatkaa, mutten ole varma haluanko tuonne takaisin. Onko minusta siihen? Onko se minulle oikea paikka?

Voi kuinka olisi vain se paikka minne mennä ja tehdä työnsä ja saada palkka. Ilman miettimistä ja stressaamista, kuinka löytää se. Varsinkin, kun se vaatisi opiskeluakin..Tosin voisin ottaa minkä työn vain vastaan, kunhan se olisi inhimillisen matkan päässä kotoamme. Ja ehkä sen löytäisinkin, kunhan nyt oikeasti lähtisin pohtimaan sitä puolta elämässäni. enkä vain sysäisi sitä mielestäni pois. Sillä se varmasti on se mikä kummittelee päässäni, eikä anna minun nukahtaa..yksi asia ainakin niistä.

Olen paljon myös ollut stressaantunut esikoisestani. Kuinka hän tulee pärjäämään elämässään. Huomenna lääkäri tulee soittamaan ja kertomaan astma-tutkimusten tulokset. Ja nyt tämän allergiakauden aikana huoli on ollut kova pojastani. Tämä kevät on ollut ihana kuumuudellaan, mutta samalla niin tuskainen. Allergiat! Sitä lääkemäärää millä joutuu itsensä pumppaamaan, ennen kouluun menoa! Huh! Viime viikolla poikani oli niin kipeänä allergiasta, ettei päässyt edes kouluun. Heti kun kaikki lääkkeet saatiin kohdilleen ja pystyi enemmän tekemään asioita, kun möllöttämään sisällä, niin sain soiton pelästyneeltä pojaltani.

Hänet nähdessään säikähdin itsekin pahoin. Hän oli niin turvoksissa. Silmät oli, kuin "turpaan saaneella". Pienet viirut, turvotusta oli todella paljon alaluomella ja yläluomella. Nenäkin oli ylhäältä otsaa myöten turvoksissa. Kylmähoitoa kokeilimme puolen tunnin ajan, mutta mitään merkittävää muutosta tuosta ei ollut. Poika kertoi, että ulkoillessaan oli kummatkin silmät muurautunut kiinni, joten en yhtään ihmettele sitä paniikkia.

Lopulta sinä iltana lähdimme sairaalaan päivystykseen. Keskimmäinen poikani halusi jäädä nukkumaan, olihan hän jo nukkunut tunnin ajan. kunnes päätimme lähteä päivystykseen. Olimmehan tehneet kaikkemme turvotuksen hillitsemiseksi.

Aluksi pohdin ja mietin kovasti, ketä voisi tulla meille katsomaan nukkuvia sisaruksia, mutta sillä hetkellä minulla ei ollut ketään. Joten puin nukkuvan tytön ja kannoin taxiin. Päivytyksessä meni se vähän yli pari tuntia, kun olimme käyneet hoitajalla ja lääkärillä. Ihmeen paljon lapsia oli paikalla myös allergiaoireiden takia. Mietin mielessäni, kuinka tämä kevät on hankala allergioiden osalta. Kyllähän siitä varoiteltiin, mutta en osannut siltikään ajatella sen olevan tällainen. Kauan tämä oikein vielä kestää???

Pojallani todettiin äkillinen raju/ärhäkkä silmätulehdus. Olin todella hämmentynyt. Kuinka tulehdus voi tulla hetkessä? Mietin myös sitä vaihtoehtoa, että se olisi allergia-silmöätippojen "ansiota"? Poikani sai kuitenkin tuona samaisena päivänä ekan kerran niitä silmiinsä. Oikeaan silmään lorahti aavistus suurempi annos tuota tippaa..Ja nyt pojallani oli yhtäkkiä turvonnut silmät, niin että tuo oikea silmä oli pahempi. Oli miten oli. Allergia-silmätippoja en enää laita pojalleni, vain noita antibiottitippoja. Silmät on jo kovin rauhottunut.

Ventolinea poika joutuu vetämään päivittäin joitakin annoksia. Yhtenä yönäkin pyysin häntä ottamaan ventolinea, kun niin paljon alkoi yskimään. Tänäänkin tuli ulkoa illalla (oli pelaamassa jalkapalloa). Kotiin tullessa yski kovasti ja huomasi, kuinka hankala olo hänellä oli. Pyysin ottamaan sen ventolinen heti. Otti. Ja sen vaikutus kesti ainakin puoli tuntia, ennen kuin yskintä loppui. Onneksi rauhottui. Sillä mietin jo mitä asialle tulisi tehdä jos ei rauhoittumaan saataisi. Jonkinlainen pelko/stressi on kokoajan. Huomaan sen pojastanikin. Hän on nyt näitten tapahtumien jälkeen tullut nukkumaan olkkariin sohvalle. 

Mietteet on myös välillä nuoremman poikani isässä. Mikä ihme häntä vaivaa? Vajaa kaksi kuukautta sitten soitti pojalleen ja jutteli aika kauankin aikaa hänen kanssaan...tai ainakin yritti, poika pelasi veljensä kanssa jotain peliä samaan aikaan. lopulta poika toi puhelimen minulle. Vastasin. Kuulin miehen äänestä, että oli kovin rentoutunut ja kertoikin, että oli työmatkalla. Oli hetki sitten töistä tullut ja nyt istui hotellin saunassa ja joi paria bisseä. Pahoitteli sitä, ettei ole ollut hyvä isä pojalleen. Juttelimme sinä iltana aika pitkänkin puhelun. Kovastihan hän pyyteli anteeksi, mutta ei mitään puhetta kuinka aikoi korjata asiat. Ja nähtävästi ei niitä ole korjaamassakaan, kun ei ole tuon puhelun jälkeen soittanut pojallee kertaakaan.

Stressitekijöitä on vielä lisää.

Olemme lähdössä seuraavassa kuussa reissuun ja tämä koko aika (10kk), kun olen tiennyt reissusta, on ollut todella epävakaa. Maksoin ystäväni lapsineen, sen takia, koska matka oli halpa. Ja siihen piti tarttua heti, ennen kuin hinnat taas nousisi. Ystäväni lupautui maksamaan matkan hyvikin piaan. Aikaa meni ja yhtäkkiä en kuullutkaan ystävästäni mitään. Lopulta kun hänestä kuului jotakin ja saimme sovituksi näkemisen, niin hän alkoi tehä ohareita. Ja hän muuttui täysin erilaiseksi. Huomasin, että hänen elämässään selkeästi oli jonkinlainen kriisi meneillään, eikä hän ollut valmis käsittelemään asioita saati ottamaan apua vastaan. Annoin hänelle aikaa.

Vaikka annoin hänelle aikaa, niin itse aloin kärsimään todella paljon asiasta. Stressasin sitä, että joutuisin lähtemään yksin reissuun. Ei siinä sinäänsä mitään vikaa olisi ollutkaan. Mutta olimme hommannut ison asunnon loman ajaksi. Liian ison minun perheelleni. Asia suoraan sanottuna pelotti. Jos olisin yksin lähtenyt lasteni kanssa reissuun, olisimme valinnut studiohuoneen hotellista. Emme tarvitse niin paljon tilaa, liika tila luo minulle turvattomuutta, sitä on vaikea hallita. Ja raha jäi stressaamaan myös pienesti. Olinko heittänyt rahaa kuin kankkulan kaivoon? Sillä minähän siitä kärsisin tappiot.

Loppu talvesta kuitenkin laitoin jo todella huolestuneen viestin ystävälleni. Joka vastasi minulle todella töykeästi. Ja huomasin hänen olevan puolustusasemissa. Selitin kuitenkin hänelle minun näkemyksen asiasta. Hän lopulta ymmärsi puoleni ja vihdoin rahatkin matkasta maksoi. 

Mutta silti. Olen epävarma hänen suhteen. Voisiko hän kääntää kelkkansa vielä tässä vaiheessa? Tuskin. Mutta tietty luottamus on särkynyt..

Hmm. Uskaltautuisinko nyt yrittämään unta? En tiedä. voi kunpa ei tarvitsisi olla yksin. Olisi turvallisempi olo..

Tytär 2v + kohta 11kk

 

 

perjantai, 6. huhtikuu 2018

Isättömän isäni isä on kuollut

Isättömän isäni isä on kuollut.

Juttelin isäni kanssa puhelimessa juuri ennen pääsiäistä. Hän kertoi, kuinka häntä vieläkin pyydeltiin katsomaan isäänsä. Isää, joka ei ollut hänen elämässään. Tästä aiheesta kirjoitinkin viime viikolla pitkän kirjoituksen..mikä pyyhkiytyi pois vahinkopainalluksestani. Harmitti, mutta olin saanut purettua oloani. Ehkä jotkut asiat ei vain kuulu jäädä näkyville..

Isäni kuulosti puhelimessa kovin mietteliäältä..Kysyinkin häneltä, että mitä hän menettäisi jos menisi katsomaan tuota miestä. Vastauksesta huomasin, ettei hän itsekään osannut sanoa..ja heittikin vitsillä, kuinka menettäisi bensarahat. Itse huomasin sen jonkun epävarmuuden hänessä. Ja tällöin rohkaistuin sanomaan, että minun mielestäni hänen pitäisi mennä katsomaan sitä tuntematonta miestä, isää. Ehkä se toisi jonkinlaisen rauhan..kummallekin. 

Puhuimme taas omien lasteni iseistä. Kerroin taas kuinka esikoisen isä vuosi sitten (vai onkohan siitä jo enemmän) mietti, että haluaisi nähdä poikansa, mutta ei oikein tiennyt mitä sanoa syyksi poissaololleen..Johon isäni heti vastasi, ettei sillä ollut väliä, kunhan näkisi vain. Hämmennyin. Sillä juuri samoilla sanoilla oma poikanikin oli asian ilmaissut. Muistakaa hyvät ihmiset. Ei ne sanat, vaan ne teot <3

Puhe siirtyi isäni isään..jolloin jossain vaiheessa keskustelua hän sanoi..kysyi. "Miksi hän (isä) ei vain tullut elämään mukaan?", ei ihan näillä sanoilla, mutta tarkoitus sama. Hänen äänestään kuuli sen jonkun tukahdetun tuskan..tai näin ainakin luulin aistivani. Voinhan aistia kaiken muutenkin päin persettä, kun tällä naiviudellani haluan uskoa kaikista pelkkää hyvää. Mutta se äänensävy, ja se kysymys. Olen kuullut saman omalta isättömältä pojaltani. Joten uskoisin tunnistavani samaisen tuskaisuuden..

Yritin rohkaista häntä ja huomasinkin, kuinka hän ehkä oli kallistumassa näkemiseen. Se olisi pääsiäisenä. Muutaman päivän sisällä.

Sen viikonlopun annoin isälleni täys rauhan, enkä häirinnyt häntä soittelullani.Sillä olisinhan voinut soittaa juuri väärään aikaan..

Tänään alku viikosta hän soitti ja kertoi, ettei ollut mennyt. Harmistuin. Utelin syitä ja yritin patistaa häntä lähtemään. Ristiriita, se minun isälläni oli. Kiinnosti, mutta ei kuitenkaan kiinnostanut. Puhelun aikana aloin ymmärtää myös hänen puoltaan. Hänen näkemystään. 

Enemmän uskon isälläni olleen pelkoa, epävarmuutta, uhmakkuutta..Ja sitä jonkinlaista toivoa ja pettymystä, että se toinen osapuoli (isä) näyttäisi ITSE sen kiinnostuksen tutustua omaan poikaansa. 

Puhuimme kuitenkin paljon puhelimessa ja annoin omia näkemyksiäni (mitä tässä omien isättömien poikien kasvattaessa olen huomannut). Ihan vain siksi, että hän saisi rohkeuden mennä. Ja tässä painottakoon sen, että jos isäni olisi ollut varma asiasta, ettei olisi kiinnustunut menemään. Eikä missään nimessä haluaisi olla tekemisissä. Niin en olisi missään nimessä häntä patistanut mennä katsomaan isäänsä. Mutta näin ja kuulin hänen puheistaan, kuinka hän oli hukassa. Näin sen ristiriidan. Kuulin sen jonkinlaisen toivon nähdä, mutta samalla kertaa voimakkaan pettymyksen, mikä sysäsi sitä jonkinlaista toivoa lysyyn.

Lopulta isäni lupasi, heti kun saisi viimisen leikkausoperaation käytyä, hän menisi katsomaan isäänsä.

(Isälläni on menossa tällä hetkellä leikkausoperaatio. Joskus aikoinaan hän oli auto-onnettomuudessa ja sitä vielä korjaillaan..pieni esteettinen ongelma).

Isäni ei koskaan ehtinyt mennä katsomaan isäänsä, sillä jo pari päivää puhelun jälkeen, hän soitti, että isä oli kuollut.

Kerroin äidilleni tästä poismenosta. Äitini heti sanoi, kuinka tyhmä isäni oli ja kuinka omaa syytään vetkutteli liian kauan. Tähän sanoin, että isäni isä itse vetkutteli liian kauan. Johon äitini tiuskaisi: "No olihan sun isälläs se yksi kerta mahdollisuus tutustua isäänsä". Johon sanoin vain, että se oli jo silloinkin liian myöhäistä. 

Tässä tilanteessa ei voi syyllistää isääni. 

Isäni ollessa 18-vuotias, oli tuo mies tullut isäni työpaikalle mummin kanssa. Isäni mukaan silloin työt oli todella hektistä, ja hän ei mitenkään ehtinyt siinä tilanteessa näkemään muuta kuin vilaukselta isänsä. Hän ei jäänyt rupattelemaan niitä näitä.. Sen jälkeen ei miehestä näkynyt eikä kuulunut.

Mahdollisuutta ei edes ollut. Uskon tietäväni tähän isäni tapaukseen selityksen. Uskon ymmärtäväni isääni ja hänen ajatusmaailmaa, hänen tuskaansa.

Se, että on ollut isätön koko elämänsä (Hylätty. Joutunut etsimään omaa identiteettiään ja tapaansa olla mies ihan yksin).

Ja täysi-ikäisenä kohtaa isänsä yhtäkkiä pikaisesti. Hämmennystä. "Miksi jäisin edes tähän? Työt täytyy hoitaa. Ei ole aikaa tähän!".

Isä katoaa taas kokonaan. Taas hylkääminen. Salatun ja vaijennetun toivon sammuttaminen.

Ja kun lopulta kuulee, että isä on kuolemassa ja haluaisi nähdä. Niin miksi nyt? Miksi ei itse ota yhteyttä? Vaan pistää oman lapsensa asialle??? 

Sitä hyväksyntää janoaa ihan missä iässä vain. Lapsi kaipaa oman vanhemman hyväksyntää. Ja sitä näyttöä, että on tärkeä ja rakastettu. Ihminen hakee sitä samaa tunnetta toisista ihmisistä. Se on joku sisäänrakennettu juttu meissä :D 

Juttelin isäni kanssa juuri siitä, miksi isä ei itse ottanut yhteyttä???

Eikö hänessä ollut tarpeeksi miestä ottamaan itse yhteyttä?? Kuitenkin kyse oli hänen omasta esikoispojastaan!!! Pojasta, joka olisi tarvinnut edes sen yhden soiton OMALTA isältään. Näyttäen, että olet mielessäni. En ole unohtanut sinua. Kiinnostaisi nähdä ja kuulla mitä sinulle kuuluu. Arvostuksen!

Isäni olisi mennyt katsomaan isäänsä jos hän olisi itse ottanut yhteyttä.

Ja ennen kaikkea miksi vasta nyt??? Miksi ei voinut aikaisemmin?

Kysymykset jäivät nyt leijumaan ilmaan..

Isäni sisarus, joka pyyteli isääni sinne..hän on psykologi..tai olikohan psykiatri..oli miten vain. Mutta ymmärtää ihmismieltä kuitenkin..ehkä sen takia otti yhteyttä. Mutta luulisi hänen ymmärtävän tätä tilannetta, miksi isäni ei koskaan ehtinyt tulla. Tämä on ollut isälleni myös vaikeeta.

Varmasti tämä on herättänyt ne tietyt tunnemuistot ja isäni on joutunut painimaan niiden kanssa paljon. Useasti kertoi, että hänen ystävätkin ovat sanoneet. että olisi hyvä mennä katsomaan isää. Joten on puhunut tästä asiasta monelle. Tämä ei ollut mikään pikku juttu.

Mutta nyt se ovi on sulkeutunut. 

Rauha hänen sielulleen..

Tiedän, että isääni harmittaa. Tuntuu todella pahalta hänen puolestaan. 

Isäni olisi halunnut olla valmis näkemään isänsä. Hän ei halunnut mennä keskeneräisenä (kesken tuon leikkausoperaation aikana) isäänsä katsomaan. Sitä olisi halunnut näyttäytyä mahdollisimman hyvältä, ilman mitään esteettistä vaivaa. Ja tarkenettakoon tässä, ettei isäni ole todellakaan mikään pinnallinen. Vaan uskoisin sen johtuvan jostain hyväksynnästä. "Tässä olen, tällainen olen. Hyväksy minut",

Elämä jatkuu. 

Minulla on tunne, että itsekin tulin oppineeksi taas jälleen elämästä ja tunteista enemmän.

Ymmärrän isääni enemmän. Välimme on lähentyneet huimasti.

Isäni on ollut todella paljon poissa elämästäni. Teini-iässäni erkaannuimme kokonaan. Hän ei oikein ehtinyt/jaksanut/osannut/ymmärtänyt minua. Kun ensimmäisen kerran sairastuin masennukseen ja lopulta pääsin sairaalaan. isäni soitti minulle kerran sen kolmen kuukauden aikana. Muistan vieläkin, kun makoilin sairaalan sängyssä ja tunsin sen oudon pettymyksen tunteen puhelun jälkeen. Tiesin, ettei hänestä enää kuuluisi.

Vuosien saatossa välit vain viilenivät. Elin aikamoista elämää, en edes käynyt isäni luona, vaikka samassa kaupungissa pyörin pää sekaisin parikin kuukautta putkeen. Tämä elämänlaatu on oma lukunsa elämässäni. Näin ja koin paljon pahaa tuolloin. Olen onnekas, että pääsin sieltä niinkin nopeasti pois. Olin onnekas, että sain uuden mahdollisuuden. 

Kun aloin odottamaan esikoistani, isäni piti hiljaiseloa joitakin kuukausia ennen kuin tuli vaimonsa kanssa minua katsomaan. Kait hän oli järkyttynyt siitä, että hänestä tulisi ukki. Toivat minulle vauvanvaatteita. Todella etäisesti oli elämässäni mukana. Ei soittoja, ei oikeastaan mitään yhteydenpitoa. Itsekään osannut mitään soittaa hänelle, kun ei ollut tottunut moiseen.Näimme joitakin kertoja..ehkä.

Mummini, isäni äiti aina sanoi, että isäni pitäisi pitää yhteyttä minuun. Isä yritti jonkinverran. Vei meidät kaikki viikoksi ulkomaille. Mutta muutoin sama hiljaisuus jatkui.

Sain toisen lapsen, yhteydenpito ei yhtään parantunut. Hän eli omaa elämäänsä, ja minä omaani. Hän ei ymmärtänyt minun tilannettani. Olinhan kaikkien tietoisesti kahden lapsen yksinhuoltaja. Mutta kukaan ei oikein tiennyt tarinoita tuon tiedon takaa.

Kunnes isäni erosi ja samoihin aikoihin mummini, isäni äiti kuoli. Silloin tapahtui jotakin! Ymmärsikö isäni vihdoin, että olimme ainoat elossa olijat lähisukulaiset? Olihan isäni pikkuvelikin kuollut jo kauan aikaa sitten. Me olimme enää jäljellä, kaiken niitten menetysten jälkeen.

Hänen ensimmäiset soitot oli todella outoja. Tuntui oudolta puhua puhelimessa hänen kanssaan. En oikein tiennyt mitä puhua, ja hänestäkin kuuli tietyn vaivaantuneisuuden välillä. Mutta hän jatkoi soittamista. Ja nykypäivänä se on jo normaalia. Aikaa se vei paljon, mutta ennen kaikkea. Hän ei luovuttanut. Hän teki töitä sen eteen, että saisi tyttärensä ja lapsenlapsensa elämäänsä mukaan. 

On ollut mieltä avartavaa puhua tuosta meidän "peikosta", isättömyydestä. Toivon, että omat lapseni saisivat tämän meidän suvun jatkumon loppumaan omilla päätöksillään. Yritän mahdollisimman rehellisesti puhua asioista, enkä tee niistä salattuja..niin kuin tähäänkään päivään asti en ole salaillut, vaan keetonut kaiken minkä tiedän.

Meillä saa puhua omista iseistä..jos haluaa. Hiljaista tosin on. Ei ole mitään puhuttavaa. Isät on itse tehneet päätöksen jättäytyä elämästä. Katsotaan sitten kenen isä päätyy kuolinvuoteellaan otattamaan yhteyttä..

Toivon kuitenkin lapsieni iseille hyvää elämää <3 Jokainen ansaitsemme kuitenkin hyvän elämän. En ole vihainen heille, kenellekään. Vaikka toisinaan pettymys nousee pintaan..

Nyt kuitenkin on mentävä untenmaille..

Tytär 2v