torstai, 12. lokakuu 2017

Raskas sydän

Heräsin. Oli vielä pimeää. Tunsin kipua rinnassani. Kipu säteili lapaluihin. Vaihdoin asentoa oikealle kyljelle..mutta se vain tuntui rinnassani pahemmalta. Tuntui, kun rintani olisi ollut puristuksissa. Mikä minua vaivasi? Aloin hiljalleen laskemaan sykettäni. Laskin ja laskin..joka laskukerralla sain saman lukeman, 30. Sydämeni löi kolmekymmentä lyöntiä minuutissa. Mielessäni pyöri, olisiko se ihan normaalia?

Aloin jo säikähtämään. Saisinko sydänkohtauksen? Yritin järkeillä, että silloin varmaan sydämen pitäisi hakata vimmatusti ja vain pysähtyä. Vai meneekö se niin? Minulla ei ole kokemusta. Yritin rauhoitella mieltäni. Laskeskelin sydämeni sykettä...sillä luku 30 tuntui kovin pieneltä. Mutta luku oli sama..välillä se oli 37. Mutta se pysyi alle 40 koko ajan.

En ole mikään kestävyysurheilija, jolla voisi olla hidas syke ja se olisi normaalia. Käyn kerran viikossa kunnon sykkeet kattoon jumpassa. Ja muutoin salilla ja pilateksessa. Kestävyyteni ei todellakaan ole sitä luokkaa, että sydämeni pärjäisi niin vähällä.

Otin kännykkäni esille, yritin googlailla sydänkohtauksesta..Todella fiksua! Google tietää kaiken :D Kuulemma aamuisin kohtaukset olivat yleisiä. Kello oli viisi aamulla. Närästyksen tunnetta pitäisi olla myös ennalta, jos kyse olisi sydäninfarktista..Minulla on ollut närästystä tässä jokunen kuukausi. Sellaista poltetta. Isäni veli kuoli 36-vuotiaana sydänkohtaukseen..kuolisinko minäkin vähän yli kolmekymppisenä?

Menin keittiöön juomaan vettä. Kuulemma veri on paksumpaa aamuisin juuri sen takia, kun ihminen kärsii lievästä nestehukasta. En saanut unta enää, enkä jaksanut enää laskea sykettäni. Selailin facebookkia ja yritin miettiä syytä mikä minulla oli.

- Sydämessä oikeasti jotain häikkää? Tuskin. Vai olisiko?

- Stressiä? Mahdollisesti. Onhan tässä paljon ollut huolta.

- Närästystä? Söin after eight  suklaapaketin illalla..tummasuklaa ja varsinkin minttu saa helposti närästyksen aikaan. Minulla on taipumusta närästykseen, kun minulla on refluksitauti. Tosin se on yhden kerran elämässäni ollut sellainen, että lääkkeet pitänyt hommata. Oireet oli pelottavat, kurkkuni kuivui ja tuntui, että tukehtuisin. Ei poltetta missään. Olin silloin 25-vuotias.

Seitsemän aikoihin yritin saada unenpäästä kiinni, mutta ei siitä oikein tullut mitään. Hetken päästä tyttökin jo heräsi..kello taisi olla vähän yli kahdeksan tuolloin aamulla. Tyttö oli nukkunut kokonaiset 12 tuntia. Tänään jäisi salipäivä välistä. Olin todella väsynyt ja oloni oli varmasti valvomisesta jo niin huono. Olisi tyhmää mennä puolikuntoisena heilumaan painojen kanssa. Ei ne mitään järisyttävän painavia ole, mutta siltikin.

Puistoilimme tytön kanssa ja kävimme kaupassa. Kassalla ollessani näin kaksi vanhaa miestä edessäni. Toisilla miehistä oli kovin sinertävät huulet ja muutoinkin hänen kädet oli todella sinertävään taipuvaiset. Silti hän hymyili ja jutteli toiselle miehelle. En voinut olla miettiväni, että ko.miehellä oli varmaan sydämen kanssa ongelmia. Vanhuusiällä pintaverisuonet varmasti huononevat...mutta siltikin.. Me ihmiset olemme niin hauraita. Jossain vaiheessa me kaikki katoamme täältä maanpäältä. Ja kuinka tärkeää on osata arvostaa toista. Olla ystävällinen kaikille vastaantulijoille. Tuoda hyvää maailmalle..pahuutta täällä on jo liikaa.

Outo tunne sydämessäni on vieläkin. Mutta uskon sen todella olevan huolta, stressiä ja närästystä. Sillä olen paljon miettinyt asioita ja huomannut joutuvani uudestaan hyväksymään meidän elämäntilanteen. Hassua, että sen joutuu näin kertaalleen tekemään.

Poikien ollessa pieniä, omaksuin todella nopeasti sen, että oli minun tehtäväni, minun vastuuni hoitaa lapset. Meidän perhe oli ehjä, vaikkei isää näkynyt eikä kuulunut siihen. Halusin poikienikin ajattelevan niin, ettei heiltä puuttuisi mitään. Meidän pieni perhe. 

Aikaa meni ja nuoremman poikani isä pääsi päihteistä ja vankilakierteestä eroon. Meni uskoon. Se varmasti auttoi pääsemään kaikista päihteistä pois. Nykyinen vaimo oli hänen rinnallaan koko tuon matkan ajan. Sekin varmasti lujitti suhdetta entisestään. Ihan älyttömän ihanaa. Jokaisella kuuluisi olla tuollainen rakkaus ja tuki elämässään. Elämä olisi helpompaa.

Isä soitti viisi vuotta sitten ja pyysi anteeksi. Lupasi alkaa olemaan enemmän poikansa elämässä. Se sai minun sydämeni hymyilemään. Minun lapseni saisi isän elämäänsä. Valtava pettymys (jonka isä oli sanut aikaan lähtemällä meidän..ja ennen kaikkea poikansa elämästä) haihtui ilmaan. Luotin taas.

Tämän viiden vuoden aikana...Hmm. Tuon soiton jälkeen olisin odottanut enemmän. Pelkkää puhetta..ei tekoja. Poikani sai elämäänsä kovin epävakaan isä-poikasuhteen. Kovin harvoin näkee...ja nyt tämän kesän aikana isä ei enää suostunut ottamaan poikaa yökyläänkää. Vaan uhkui vihaa ja syyttelyä minua ja poikaa kohtaa. Kesäkuun tapaamisen jälkeen isästä ei ole mitään kuulunut pojalle. Ei soittoa, ei edes viestiä pojalle. Tavallaan poikani on menettänyt isän uudestaan. Jos sitä voi edes niin sanoa, eihän tuo isä ole ollut kuin joulupukki. "Näkee kerran vuoteen, jos silloinkaan". 

Nuo tyhjät lupaukset ja sanat..ne ei merkitse mitään. Minun on hyväksyttävä, ettei isä ole poikani elämässä isä. Vain joku ihminen, joka omistaa puolet poikani geeneistä.

Olen niin paljon yrittänyt muistutella isää. Isä on kirjoittanut kauniisti, kuinka hänen pitää muuttua. Ja kuinka hän on tehnyt tyhmästi. Mutta ne on ollut vain sanoja..sisältämättä mitään tarkoitusperää. 

Mutta en ymmärrä, kuinka tekopyhä ihminen voi olla????

Uskoon tullut mies. Koko perhe on uskossa ja he käyvät joka kesä lapsien uskontoleireissä.. Itseasiassa ovat vetäjinä siellä (Miehen vaimon vanhemmat pitävät näitä leirejä). Poikani isällä ja hänen vaimollaan on kaksi yhteistä lasta (+naisen teini-ikäinen tyttö ja miehen täysikäinen esikoinen, poikani isoveli vierailee paljon perheessä) ja he ovat tukiperhe parille lapselle! Eli kaikinpuolin kunnolliselta vaikuttaisi näin kirjallisesti. 

En vain ymmärrä tätä tekopyhyyttä??? Kuinka voi kohdella omaa poikaansa näin ja samalla olla tukiperheenä??? Tämä ymmärtämättömyys poikaansa kohtaan on kauheaa. Kostaako hän minulle poikamme kautta? Ehkä hän ei tätä tiedosta, joku tunnelukko? Vai onko hän todella niin idiootti, ettei ymmärrä tekevänsä hallaa? Ja elää "poissa silmistä, poissa mielestä"? Vai eikö hän vain välitä? Tällöin mies oli päihteiden alaisena paljon parempi ihminen.. Tai ainakin nuorempana hän rakasti lapsia, enkä koskaan olisi uskonut hänestä tällaista.

Olen todella pettynyt. Tuntuu, kuin tuo menettäminen olisi käytävä uudestaan. Sillä minusta tuntuu siltä, kuin poikani olisi menettänyt isänsä taas. Lupaukset on rikottu. Ei ole enää mihin uskoa tässä isyydessä.

Hyvin piaan on isänpäivä. Tiedän tuon isän soittavan pojalleen tuolloin. Tämä poikani joulupukki-isä ei ole jouluisin tai syntymäpäivisin poikani elämässä mitenkään kuulolla. Vain isänpäivisin soittaa pojalleen, pönkittämällä isäegoaan. Jos olisin ilkeä, en vastaisi puheluun. Olisiko se ihan kauheaa? Olisiko se väärin? Mikä palvelee enemmän poikaani? 

Olen esikoisen isälle laittanut taas viestiä..tällä kertaa laitoin vain muutaman kuvan pojasta. Samalla kysyin näkikö hän yhdennäköisyyttä. Siihen vastasi vain, ettei osaa sanoa. Kerroin pojan näyttävän hyvin paljon isosiskoltaan ilmeiden ja eleiden takia. Siihen laittoi vain peukun facekeskustelussa. Joten hän on nyt lopullisesti päättänyt olla poissa poikansa elämästä..Onhan siitä aikaa, kun viimeksi nähnyt poikansa...poika oli tuolloin 1v 4kk.

Tyttöni isästä ei ole kuulunut mitään. Olen laittanut tytöstä kuvia..viimeksi syyskuun alussa. Mitään vastausta ei ole kuulunut, vaikka onkin nähnyt kuvat. Nyt olen kuullut, että mies on palannut yhteen tuon tyttäreni 4v siskon äidin kanssa. Näin heidän yhteiskuvankin. Olen "tuntenut" miehen 9 vuotta ja tämä on ensimmäinen kerta, kun hänestä on kuvaa naisen kanssa.

Upeaa, että heidän rakkautensa ei ole kadonnut ja pystyivät vaikeuksista huolimatta jatkamaan suhdetta. Ihailtavaa. Tosin ihminen, joka tuntee miehen läpikotaisin lapsuudesta lähtien, on sitä mieltä, että tämä suhde on pelkkää hyötymistä. Vähemmän elatusmaksuja maksettavana. Ja onhan sitä rahaa enemmän muutenkin, kun on kaksi työssäkäyvää jakamassa talouden. Miehelle tärkeää on vain raha ja oma napa.

Oli asiat miten oli..ne ei kuulu minulle. Mutta tämä tieto lisäsi sitä totuutta. Ettei toivoa enää todellakaan ole. Isä ei tule koskaan olemaan tyttärensä elämässä mukana.

Isän tullessa käymään meidän elämässä, oli alusta asti esitystä. Pysyä kärryillä mitä puhuisin ja kenelle. Halusi vaikuttaa asioihin ja puheisiin. Hän käytti puhtaasti vain hyväkseen. Tiesin sen ja annoin sen tapahtua.. Vain sen takia, että saisin tyttärelleni kerrottavaa, kuinka hänen isänsä on nähnyt tytärtään. Tein itsekin tyhmästi, kun tein kaikkeni, että isä voisi saada kosketuksen tyttären elämästä...toivoen sen jotenkin vaikuttavan tulevaan. Että rakastuisi lapseensa ja haluaisi olla tytön elämässä mukana. Mutta olin väärässä.

Tekisinkö kaiken uudestaan? Tekisin.

Tyhmää. No todellakin on. OIen ehkä maailman sinisilmäisin ihminen (tosin oikeasti minulla on ruskeat silmät), tyhmä kuin saapas. Mutta halusin vain näyttää hänelle, ettei hän pystyisi minua nujertamaan. Sillä jos hän olisi narsisti, saisi hän minun tuskastani joitain sairaita kiksejä. Ja sitä iloa en hänelle anna. "Pidä ystävät lähellä ja viholliset vielä lähempänä". 

Tapasin muuten pitkästä aikaa miespuolisen ystäväni pari viikkoa sitten. Kävimme todella pitkät kerskustelut...ja hän antoi uusia (mies)näkökulmia kaikista asioista mitä elämässäni on tapahtunut.

Ymmärsin enemmän itsekin joitakin asioita menneisyydestä mm. miksi nuorimman poikani isä aloitti riidan jälkeen mykkäkoulun ja meni nukkumaan. Tosin sitä en vieläkään ymmärrä, kun hän aamulla oli lähtenyt kodistamme, eikä enää koskaan tullut takaisin. Olimme nähtävästi eronneet.

Odotin tuolloin lastamme, olimme pari päivää aikaisemmin nähneet ultrasta, että tulokas olisi poika. Olin nähnyt isän silmäkulmassa liikutuksen kyyneleen, kun hän katsoi ultran jälkeen ultrakuvaa. 

Mutta takaisin tähän hetkeen..

Miespuolinen kaverini kysyi minulta..jos olisin tuon tyttäreni 4v siskon äidin tilanteessa, haluaisinko lasta (tytärtäni) elämäämme mukaan. Totesin, että oman henkilökohtaisen elämäni takia, kun kasvatan isättömiä lapsia. Niin en voisi elää itseni kanssa jos kieltäisin mieheltäni oman lapsen, oli lapsi sitten mitä kautta tullut kuvioihin. Vaikeatahan se olisi, mutta oikein. Mutta tämä on vain minun näkemykseni, kuinka itse toimisin ja siihen vaikuttaa omat kokemukseni. Tällä naisella ei ole kokemusta elämässä tällaisesta. Joten ei hänkään tässä asiassa ole auttamassa. Vaikkakin mies eli tyttäreni isä on se vastuussa oleva. Naista ei voi syyttää. Mutta ei hänestä apuakaan ole.

Samoin nuoremman poikani isän vaimo. Ei hänestäkään apua ole tässä tilanteessa. 

Ovatko naiset toisille naisille susia lampaiden vaatteissa? Kunhan oma elämä on täydellistä, niin millään muulla ei väliä. Ehkä tässä kuultaa jotain pientä katkeruutta..en tiedä. En kuitenkaan ole katkera. Kyseenalaistan vain.

En ole naisille vihainen. Enkä lasteni iseillekään. Vain surullinen. Mutta sekin hiipuu vielä pois. Kun olen saanut tämän uuden menettämisen tunteen käsiteltyä. Ja ei tämä tunne ei kestä monia vuosia. 

Voisiko tämä suru saada sydämeni tuntumaan niin raskaalta, niin painavalta? Mahdollisesti.

Minun pitää vain taas ottaa taas elämänASENTEESTA kiinni ja näytettävä itselleni..ja lapsilleni, että tämä on meidän perhe. Ja se on ehjä ja just hyvä näin <3 

Tytär 2v

 

 

 

tiistai, 12. syyskuu 2017

Meidän perheen kuulumiset

Syksy on saapunut. Olen hullunkiilto silmissä sisustanut kotiamme..halu saada muutosta on ollut valtaisa. Asuntomme on näyttänyt niin samalta, niin kauan aikaa. Tämä on ollut piristävää. Vielä kesken..pikkaisen, mutta eiköhän tästä hyvä saada. Joulun tienoilla on sitten uudemmanlainen sisustusoperaatio tuloillaan, kun lupasin itse siirtyä olohuoneeseen nukkumaan. Esikoinen saa oman huoneen. Tyttö ja keskimmäinen tulevat jakamaan huoneen. Keskimmäinen on innoissaan, sillä hän on todella herkkä poika, eikä uskalla nukkua yksin huoneessa. Onhan hän koko elämänsä ajan nukkunut isoveljensä kanssa samassa huoneessa.. Hän ei ole valmis vielä. Toisin kuin esikoinen. Hän odottaa sitä omaa tilaa, kuin kuuta nousevaa.

Pitkän kesätauon jälkeen olen aloittanut saliharrastuksen jälleen. Ensimmäisenä salipäivänä astuin salin ovista jännittyneenä sisään. tytölle olin kertonut aikaisemmin, että menisin salille ja hän jäisi lapsiparkkiin leikkimään siksi aikaa. Mietin mielessäni, kuinka tällä kertaa lapsiparkissa menisi. Tyttö kun aina ollut kovin itkuinen ja niin sylissä viihtyvä. Vaatinut paljon. 

Astuimme lapsiparkkiin. Halasin tyttöä ja annoin pusun poskelle ja sanoin taas, että menisin salille ja hän jäisi leikkimään. Tyttö sanoi: "Joo" ja lähti tutkimaan leikkipaikkaa innoissaan. Sanoi vielä heipat perääni. Käänsin selkäni hämmästyneenä ja lähdin salille. Tyttäreni todella on kasvanut. Reipastunut. Hän on valmiimpi kohtaamaan maailmaa <3

Uskon tämän helpottavan minunkin oloani. Ja sanonpa, että olen koukussa liikkumiseen. Tätä on odotettu!!! Rakastan sitä! Olen saanut takaisin intoni liikkumiseen!!! Ihan huippua. olen niin rentouttavaa jättää tyttö leikkipaikkaan hoitajan/-jien kanssa, kun tiedän, ettei hän itke perääni. Ja kun tulen hakemaan tyttöä treenin jälkeen, hän juoksee innosta puhkuen luokseni "Äitiiiii"

Tyttärelläni ei kauheasti uhmaa näy. Omaatahtoa löytyy, mutta se on vain hyvästä :) Ja fiksuista asioista haluaa päättää ja tehdä. On hassua nähdä ja seurata tytön kehitystä ja kasvua. Kaksi vuotiaitten kehitys on ihan älyttömän huimaa. Vajaa pari viikkoa sitten tyttö päätti luopua vaipoista. Ei vain suostunut enää niitä käyttämään. Joten pois vain :) Hienosti kaupassakin ilmoittaa hädän ja jaksaa pidättää siihen asti, että olemme löytänyt vessan tai puskan kaupan ulkopuolelta. Tietenkin vahinkoja on tullut, mutta se ei lannista häntä lainkaan. Kyllä ne vahingot pikkuhiljaa loppuu. Öisin tietenkin käyttää vielä vaippaa.

Ulos lähtiessämme tyttö monesti haluaa nukenrattaat mukaan. Ja yhdet rattaat onkin sellaiset, mitkä voi ulos viedä. Rattaat raahaa itse rappuset ylös ja alas. Tasapainoa löytyy ja sisukkuutta myös, enemmän ku pienestä kylästä :D

Rauhallinen ja hyväntuulinen. Paljon saan ihmisiltä ihmettelyjä, kuinka tyttö onkaan niin hyväntuulinen. Ihmettelen sitä itsekin :D Kohteliaskin. Kun annan vaikka hänelle lapion, sanoo hän "Kiitos äiti". 

Päiväunet on loppunut myös. Se ei aiheuta kiukkuisuutta tytössä (pari kertaa on ollut väsynyt ja nälkäinen saman aikaan. Se aiheuttanut kiukkua mm.kaupassa). Tietenkin siinä neljän aikoihin iltapäivällä tytössä huomaa väsymisen merkkejä..mm.haukottelee ja voi hieroa hieman silmiä. Mutta kun ilmoitan, että lähtisimme ulos, niin innostuu välittömästi ja väsymys katoaa. Ilta menee mukavasti. Yöt nukkuu 12 tuntia putkeen ainakin. En sitten tiedä onko tuo riittävä unensaanti tuon ikäiselle..toivoisin ainakin. Aikaisemmin kun tyttö nukkui päiväunet, se vaikutti samantien iltaan. Nukahti yöunille vasta 22.30-23.30 aikoihin. Ja heräsi jo klo.7 aamulla. Tuolloin oma-aikani oli niin vähissä, eikä minulla ja isommilla lapsilla ollut yhteistä aikaa lainkaan. Se hiersi mielestäni koko perheen välejä. Olin itsekin todella kiukkuinen. Nyt kaikilla helpompi. Olen tällä viikolla saanut pelata poikien kanssa yhtä kivaa korttipeliäkin illalla. Se oli hauskaa. Se niin harvinaista, että siitä osaa nauttia. 

Ihana, kun pojatkin on alkanut puhumaan enemmän. Varsinkin esikoisella tuntuu juttua riittävän. Hassua, minun melko sulkeutuneesta pikku pojasta on kasvanut paljon höpisevä nuorukainen. Ihana, kun luottavaisin mielin höpisee mitä kavereidensa kanssa on tehnyt ulkona. Välillä kauhistelen mielessäni niitä toilailuja. Joitakin toilailuja joudun torumaan..mutta yritän muistaa, että jos liikaa torun kaikkea..niin tulee helpommin tilanne, ettei hän enää kerro minulle mitään. Käytöstavoista muistutan. Onneksi hän ei ole ketään "satuttava tyyppi", vaan paljon huomaan hänen ajattelevan mitä muista tuntuu.

mm. Kerran kotona kertoi, että epäilee yhden kaverinsa äidillä olevan peruukki. Ei halunnut kertoa kenestä oli kyse, koska ei halunnut, että nainen (tai hänen lapsi tai koulun oppilaat) saisi mistään kautta (pikkuveljensä on välillä hölösuu) tietää siitä. Se olisi naiselle mahdollisesti loukkaavaa. Eikä haluaisi, että minustakaan moisia ajatuksia heitettäisiin kavereitten keskuudessa.

Ja nyt kun sai kuulla, että pääsee kaverinsa synttäreille. Ne tulevat olemaan koko viikonlopun mittaiset ja vain kolme kaveria pääsi vieraiksi. Lähtevät pikkureissuun. Sen verran kalliit synttärit, ettei kaikkia pystynyt kutsumaan. Poikani ollessa kyläilemässä luokkalaisensa luona (poika, jota ei ole kutsuttu synttäreille), oli tämän äiti kysynyt mitä poikani tekisi syyslomalla. Oli poikani kertonut tuosta viikonlopun suunnitelmasta, mutta oli sanonut vain "kaveri", eikä nimeä, kenen synttärit oli kyseessä. Koska se olisi aiheuttanut mielipahaa ja kysymyksiä mahdollisesti. Vaikka ymmärsikin itse syyn olevan raha. Niin ei turhaan halunnut aiheuttaa mitään ikävää.

Mielestäni se on ihana huomata, kuinka oma lapsi osaa ajatella muiden tunteita ja toimia myös ajatuksiaan tukien

Paljon poika onkin vielä kotona. Harvemmin toilailee kavereidensa kanssa. Mutta saapi nähdä mihin tämä etenee ajan myötä..toivon vain, että osaa pitää järjen mukana, ettei ihan kaikkeen toilailuun lähde mukaan. 

Keskimmäinen poika on ollut yllättävän rauhallinen. Ulkoillut paljon. Paljon puhuu, kuinka haluaisi vartijaksi isona. Tällä hetkellä en ota oikeastaan hänestä selvää oikein...aikaa pitäisi hänelle nyt vuorostaan antaa. Huomaan, että nyt on aika viettää kahdestaan hänen kanssaan aikaa. Äitini tulee huomenna illalla meille. Yökyläilemään. Voisinkin näin pikasee lähteä pojan kanssa vaikka jätskille tai jotain. 

Meidän perheen iseistä ei ole vaihteeksi kuulunut mitään. Enkä suoraan sanottuna ole edes heitä ajatellut. Kesäkuussa keskimmäisen poikani isätapaamisetkin olivat mitä olivat. Yöksi ei poikaa ottanut ja isä oli todella vihamielinen. Tuosta onkin itseasiassa kesken vielä kirjoitukset täällä..täytyisi siihen palata ja tänne laittaa enemmän tietoa. Saisin jonkinlaisen "rauhan" asiasta, kun sen kunnolla selvittänyt itseni kanssa. (Olen haaveillut välillä, että pääsisimme tuon poikani isän kanssa selvittämään välit..se vain ei onnistu..hän ei ole valmis puhumaan. Asiat kun on vanhoja, niihin ei kuulu palata). Mutta ei enää tänää. Kello on jo niin paljon. Täytyy päästä nukkumaan kuitenkin suht ajoissa, huomenna taas salipäivä.

Itselläni on mennyt vaihtelevasti. Hyvin enimmäkseen, mutta kiukkuisuutta on havaittavissa silloin kuin olen nukkunut huonosti. Ja joinakin päivinä on suoraan sanottuna vituttanut kaikki. Ihan vain sen takia, kun pojatkin tuntuu jättävänsä tavaransa just siihen missä ei enää niitä tarvitse. Vaatteita vaihtaessa, pudottaa matkan varrella päällä olleet vaatteet lattialle..ja se voi olla olohuone tai keittiö..missä nyt sattuu olemaan sillä hetkellä, kun päättää vaihtavansa niin housut, paidan tai hupparin. Tai astiat. Niitä löytyy milloin mistäkin. Mitään ei siivota vaikka kuinka yrittää muistuttaa, niin ei mitään.

Enimmäkseen silti hyvää kuuluu. Kovasti sinkkuna. En ymmärrä mistä ihmiset löytävät kumppaninsa???!! Todella vaikeaa löytää mitään, kun en ulkona käy. Tosin en usko mihinkään baarirakkauteen. Välillä mietin olenko ihan tuomittu sinkkuuteen. Ehkä minulle ei ole luotu mitään toista kappaletta. Ehkä vain olen  loppujen lopuksi niin vastenmielinen, ettei kukaan tällaista halua. Jotain vikaahan minussa on, kun olen näin tukevasti sinkkuna pysytellyt. Harvinaisen huono miesmaku on ollut, se myönnettäköön. Olenkin vitsaillut kavereilleni, kuinka sitä toistaa aina samoja virheitä. Vaikka kuinka eroaa jostain ihmisestä ja ottaa uuden tilalle. Niin huomaa yhtäkkiä samat ongelmat. Kaikki toistuu, vaikka ihminen vaihtuu. Olen kuuluisa "kusipäämagneetti", joten en vain ole löytänyt minun kusipäätäni. Mutta kun tulee päivä, jolloin huomaan ihastuvani ja saavan vastakaikua, niin voimme olla varmoja, että "the kusipää" on löytynyt.  Heh, huono vitsi. 

Olen huomannut, että olen alkanut miettimään miehetkin eri tavalla, kuin ennen. Haluan tutustua siihen sisimmissä olevaan sieluun enemmän. Pelkkä ulkokuori ei kerro ihmisestä mitään..mutta ei se silti tarkoita, ettenkö katsoisi ulkonäköäkin. Mutta katsominen on muuttunut. Kaikki on muuttunut. En tiedä mitä haluta. Mitä etsiä, mistä etsiä. Tämä paikallaan olo..kun on vain, etsimättä, vaikka etsisi. Pelkään, että jään yksin. En halua olla koko loppuelämääni yksin. Haluan kumppanin. Mutta jääkö se haaveeksi?

Ainiin, meinasi únohtua. Olen nyt aika hyvällä mallilla saamassa ruokavaliotani gluteeníinittomaksi ja maidottomaksi. Etenen pikkuhiljaa, saaden siitä pysyvän. Totuttelen ja maistelen. Rahkan korviikeen soijavalmisteen maku on alkanut pikkuhiljaa tulemaan siedettäväksi. Gluteiinittomalla olo ei nyt ole vaikeaa, kun muutenkin olen jo kauan aikaa syönyt kauraa vain. Se niin pehmeää maultaan. Gluteiini on jotenkin niin jäykkää, kovaa. Kehoni ei pidä siitä.

Tällä ruokavalio muutoksella kuulemma pitäisi olla hyötyä psoriaksessa. Toivon todella niin. Ja uskonkin siihen täysin. Katsotaan miten se lähtee toimimaan :)

Nyt nukkumaan, kello on jo taas ihan liikaa!!!

Tytär 2v

 

 

 

maanantai, 21. elokuu 2017

Asenne

Olen tuntenut jonkun aikaa sydämessäni painetta. Ihan kuin jokin puristaisi sitä, se sattuu, se tuntuu epämukavalta. Samaan aikaan sitä kutittaa oudosti..On vaikea hengittää. Ahdistus

Koin viikonlopun aikana niin arvottoman olotilan. Se tuntui tulleen, kuin puskista. Tai ainakaan en osannut sanoa, milloin se oikeasti alkoi. Olotila oli niin voimakas. Se veti minut niin alas, niin suurella voimalla. Seisoin väkijoukon keskellä. Katsoin ympärilleni ja tunsin itseni turhaksi. olin arvoton, mitätön. Epäonnistunut. Häpesin itseäni. Olivatko kaverini sanat saaneet tuon tunteen aikaan?  Vai oliko ne sanat vain pisto sydämeeni, jolloin kaikki jo valmiiksi kerääntynyt paska purkaantui ulos?

Taustaa:

Kaverini, eli tyttäreni isosiskon äiti. Hänellä on myös useampi lapsi. Meidän esikoiset ovat saman ikäiset ja tulevat hyvin juttuun keskenään. Me tulemme hyvin juttuun keskenämme, Tyttäreni isä eli kaverini exä on ollut tuon lapsen elämässä aina, vaihtelevasti. Joskus aikaa ollut enemmän, joskus vämmän. Kaverini on siis ollut yksin lapsensa kanssa, kun erosivat tytön ollessa 3-vuotias. Nyt hänellä uusi mies ja pienempiä lapsia tuon kanssa. Meillä on yksi yhteinen kaveri. Niin kuin täällä olen kertonut siitä minun kohtalotoveristani, jonka löysin raskaana ollessani sattumalta. hän eli samanlaisessa tilanteessa, kuin minä. Kummalekin syntyi kesällä tytöt, jotka ovat isättömiä. 

Päätimme viettää esikoistemme kanssa "laatuaikaa". Ilman pieniä. Ajatus tuntui pelottavalta ja ikävä oli jo ennen, kuin olimme edes lähteneet. En ole ollut kauheasti pois tytön luota. Miksi olisinkaan? Ei minulla ole oikein ollut omaa elämää. Enkä yksin-yksinkään viitsi kotona mölliä saati minnekään lähteä. Koska yksin olen muutenkin. Jos olisi joku jonka kanssa mennä, niin asia olisi toinen.

Samaan aikaan maailmalla vellovat mielivaltaiset tapahtumat pyörivät päässäni. Tunsin niin voimakasta vihaa sisimmissäni. Agressiiviset ajatukset tulvivat mieleeni. Kuinka kuvottavia nuo ihmis-saastat ovat, kun haluavat tuhota kaiken. Pelko ja ennen kaikkea viha.

Huomaan, että se vaikuttaa jo lapsiinkin. Esikoiseni tulee joinakin öinä viereeni nukkumaan. Kavereilla ollessaan yötä laittelee pitkin yötä viestejä, kuinka ei saa unta, kun pelottaa. Pelkää niiden paholaisten tunkeutuvan koteihin ja tappavan kaikki. Hyviäkin kausia on, mutta nyt Suomeenkin rantautunut mielivalta varmasti herätti pelot takaisin ja varmasti pahempana tulee näitä ahdistuskohtauksia..

Voin vain kuvitella, niiden pienten lasten ahdistuksen ja pelon, jotka elävät lähempänä tuota kaikkea sodan keskellä. mitkä tuhot se saakaan aikaan pieneen ihmismieleen? Onko ne korjattavissa enää myöhemmin? 

Kun teimme lähtöä esikoisen kanssa. Tyttö juoksi halaamaan minua. Myös keskimmäinen tuli oma-aloitteisesti halaamaan minua. Sen jälkeen siirtyi veljeään kohti ja oli halaamassa häntä. Esikoinen sirtyi kauemmas ja alkoi vain nauramaan. Kaappasin pojan vielä syleilyyni ja mietin kuinka herttaista häneltä oli mennä edes yrittämään halata veljeään. Näin ei ollut aikaisemmin käynyt.

Lähdimme. 

Vaikka ikävöin tytärtäni. Niin oli ihana olla hänestä hetki erossa. Ei tarvinnut hyysätä ja hoivata. Vietimme kivan pikku reissun nelistään. Väsynyt olin koko reissun ajan. Ja jotenkin todella epävarma. en viihtynyt yhtään kropassani. Ihmispaljoudessa ällötti kävellä, kun tiesi, että ihmsiet katsovat. Näin, kun ihmiset katsoivat. Tuntuu, kuin olisin vanhentunut niin paljon lyhyessä ajassa... Minulla on varmaan jokin ikäkriisi meneillään. Tuntuu niin pahalta olla minä. Niin henkinen minä, kuin fyysinen. Olen pettynyt itseeni.

Seuraavana päivänä esikoisemme oli hetken kahdestaan seikkailemassa. Jäimme kaverini kanssa kahdestaan. Puhuimme niitä näitä ja välillä naureskelimme. Puhuimme työtilanteista, koulutuksesta. Mikä meistä tulisi isoina, Puhe kääntyi yhteiseen kaveriimme, joka tekee töitä kotona nykyään. Hänellä on kotona samaan aikaan kaksi lasta ja kolmas on jo koululainen. Hänen kahdella lapsellaan ei ole siis isää..Eli hyvin paljon samanlainen tilanne, kuin minulla.

Kehuimme yhteen ääneen, kuinka hän todella jaksaa ja pystyy kotona töitä tekemään,. Ja myönsimme, ettei meistä olisi siihen. Puhe siirtyi puistoiluun lasten kanssa. Kertoi, että hänen yksi lapsistaan (4v) kuulemma monesti tuon meidän yhteisen kaverin lapsineen nähdessään kysyy äidiltään:

-"Missä lasten isä on?"

Ja kaverini siihen naureskeli jotenkin omahyväisesti, että mitä mä nyt tohonkaan sanoisin, ku silläkin toi elämä tollanen"  (sanatarkasti en muista, mutta rivienvälistä, äänensävystä ja naurusta päätellen asenne oli hyvin selvä)

"Niin no voithan sä ihan sanoa, että perheitä on erilaisia. Se on hyvä sunkin lapsen tietää", tokaisin aika kuivasti.

"Niin, mut en nyt ihan vielä", hän sanoi hieman hiljaisemmalla äänellä. 

Jatkoimme jutustelua muista aiheista. Mutta tuo jäi pahasti soimaan päähäni. Tuolla tavallako hän ajatteli myös minusta? 

Miksi hän ei voisi sanoa lapselleen, että naisen lapsien isä asuisi eri kodissa? Miksi siitä pitäisi tehdä niin iso juttu??? Onhan hänkin ollut esikoisensa kanssa kahdestaan, niin, että isä asuu muualla. Myös hänen kysyvä lapsensa tietää, että hänen oman isosisaruksen isä ei asu heidän kotona, vaan omassa kodissaan. Niin mikä se ongelma oikeastaan olikaan???

Oliko tuo vain ajattelematon heitto vai näinko hän oikeasti ajatteli asiat? Että yksin lapsen kanssa elävät on ihan perseestä. Vääränlainen elämäntyyli? Puheesta aisti halveksunnan. Jokaisella meillä on tarinamme, vaikka tietäisi toisesta puolet, niin ei silloinkaan voi mennä paheksumaan toisen tilannetta. Sillä monesti se salassa oleva puolikas on se ratkaisevin. Minäkin tiedän enemmän tuon yhteisen kaverin taustoista..ja hyvin ymmärrän miksi hän on ratkaisunsa tehnyt. Teinhän minäkin ratkaisuni. Ja nyt minulla on isätön tytär. Sitä en koskaan halunut, isätöntä lasta. Mutta en myöskään halunnut koskaan olla toinen nainen. Ja sellaiseksi jouduin tietämättäni. Joten ei se aina ole itsestään kiinni, mitä elämässä tapahtuu. Ja jos joku toisin väittää, niin silloin voisi miettiä näitä maailmassa tapahtuvia kauheuksia. Tuskin kukaan uhreistakaan olisi sitä kohtaloa halunnut, minkä saivat :(

Otinko puheen liian henkilökohtaisesti? Mahdollisesti.

Tosin kyllä ne ihmisten asenteetkin raivostuttaa. Ei ole mitään ikärajaa, milloin kertoa niinkin maata järisyttävä asia, että maailmassa on monenlaisia perheitä. Ei vain sitä yhtä ja ainoaa. Kun puhuu lapsille (ikä huomioon ottaen) avoimesti  ja esittää asiat yksinkertaisesti, niin ei tule kasvattaneeksi liian kapeakatseista ihmistä ;) Ja varsinkin jos lapsi on kiinnostunut ja kyselee paljon asiasta..niin silloin mielestäni on puhuttava. Asia ei jää sinne mieleen pyörimään, kun se on saatu selvitettyä.

Tästä aiheesta nyt voisi jatkaa perustelua vaikka millä mitalla, mutta nyt on koti täynnä härdelliä ja keskittyminen jää todella huteralle tässä kirjoittelussa. 

Tyttö kun yrittää selkeästi harjata veljensä hiuksia ja saada siihen jotain kampausta rypistettyä. Poika vaan nauraa siskonsa hupsutuksille. Ja nyt toinen poika tuli kotiin koulusta. 

Tytär 2v

torstai, 17. elokuu 2017

Tyttäreni isän isä

Päivät on mennyt eteenpäin..viime kirjoituksestanikin on jo kuukausi. Olen ollut vain niin väsynyt iltaisin. Uusi arki on väsyttänyt. Heh, luulisi sen olevan helpottavaa, kun osa muksuista on koulussa. Mutta ei. Aamuherätykset on kamalia! Sitä tottuu niin nopeasti nukkumaan yhdeksäänkin aamulla. Tänään kellon piristessä seitsemän jälkeen, mietin mielessäni, kuinka rakastinkaan unta. Ratkaisu tähän olisi, että menisin aikaisemmin nukkumaan. Mutta haluan..ennemmin tarvitsen sitä omaa-aikaa. 

Tänään olen ollut todella paljon pääni sisällä. Olen miettinyt paljon asioita..asenteitani ihmisiä kohtaan. Huomaan, että olen ollut jo jonkun aikaa kovin kiukkuinen. Kriittinen. Ilkeä mielessäni jopa. Ja se kauhistuttaa minua. Olen ajatellut todella rumasti joistakin. En ymmärrä. Olen ollut aina sitä mieltä, etti ketään esim.saisi haukkua ulkonäkönsä vuoksi. Siitä ihan nuoresta asti sanonut, jos joku on haukkunut toista. Oli se sitten tuttu tai ei. Se on loukkaavaa ja väärin. 

Nyt kun kirjoitan tätä niin tajuan..olen kriisissä itseni kanssa. Oman ulkonäköni kanssa. Olen ristiriidassa vanrtalostani..ja itseasiassa kaiken kanssa. Olen jo monta vuotta tiennyt tästä sairaudesta, mutta olen halunnut uskoa siihen, että minulla se on vain kynnessä. Olen päässyt helpommalla, kuin moni muu sairauteni kanssa. Eikä se ole vaikuttanut elämääni lainkaan.

Tällä viikolla kuitenkin huomasin hiuspohjassa jotain kovaa. Ensimmäinen ajatus oli tietty, että herranjestas punkki on tehnyt piiloiskun ja nyt oli tukevasti ylensyönyt itsensä ja loisi päässäni. Rapsuttelin kohoumaa...jotain rusehtavaa.tarttui kynsiini. Olinko lyönyt pääni ja saanut haavan ja rapsuttelinko arpea? Sen päivän ajan painelin kostealla vanulapulla päässäni jännästi sykkivää kohtaa. Vanulappuun tarttui jotain rusehtavaa nestettä. 

Seuraavana päivänä huomasin eri kohdassa päätäni samanlaisen pienen kovettuman. Tajusin sen samantien. otin sen todella rauhallisesti, olinhan jo tiennyt siitä niin monta vuotta. Kuinka pahaksi tämä menee? Tuleeko tämä muuallekin kehoani?Entä hiukseni? Saanko pitää ne päässäni?? 

Kyllä, sairastan psoriasista. 

Nyt täytyisi vain hengähtää syvään. Lopettaa turha stressaaminen. Ottaa selvää mitkä tähän voisi auttaa. Pitää huolta itsestäni. Ruokavalio uusiksi. Muistan joskus lukeneeni gluteiinittoman ruokavalion ollevan mahdollinen apu. Onneksi en polta tai käytä alkoa. Liikun ja muutoinkin suht terveelliset elämäntavat omaava..toivon todella, että saisin kuriin tämän. ennen kuin edes lähtee pahenemaan.

Hmmm...

On minulla paljon suurempiakin uutisia. Olen meinaa vieläkin kovin hämilläni. Ihmeissäni. Hyvällä tavalla shokissa. Tapahtuiko tämä tosiaan? Sen takia tästä kirjoitettava samantien! 

Pojat olivat tänään illalla ulkona. Toinen kaupassa ja toinen pihalla kavereidensa kanssa. Itse olin kotona jo laittamassa tyttöä nukkumaan yöunille. Luin unikirjaa, sen loputtua tyttö nousi ylös ja näytti yhtä sormea ja paineli hakemaan toisen kirjan. Ehdin lukea yhden sivun, kun ovikello soi. 

Hiippailin ovelle, katsoin ovisilmästä ja näin tuntemattoman miehen. "Mitä se poika nyt on tehnyt", mietin. Myönnän, heti olin olettamassa, että oma lapseni oli ollut pahanteossa ja nyt saisin valitusvirren. Vaikkei edes tänä kesänä ole ollut mitään ongelmia. Niin kuka muukaan nyt olisi puoli kahdeksan jälkeen illalla oveni takana. Varsinkin, kun kummatkin pojatkin olivat poissa kotoolta.

Avasin varovaisesti oven. Täytyy sanoa suoraan, etten oikein edes muista kunnolla..mutta ihan kuin mies olisi käännähdellyt hieman hermostuksissaan edessäni. Katsoin miehen käsiin. Hän kantoi lahjakassia ja kirjekuorta. Tässä kohtaa silmäni olivat varmasti, kuin lautaset. Siirsin katseeni mieheen. Hän näytti kovasti tutulta...olinhan hänet nähnyt kuvissa. Ehkä nyt hieman hoikempi. 

Tyttäreni ukki!!!

Sydämeni varmasti jätti välistä jokusen sykkeen. Olin hämmästynyt, ihmeissäni. "Voiko tämä todella olla totta?". Olin järkyttynyt..hyvällä tavalla. Olin iloinen, olin jännittynyt. 

Tyttö tuli hyvin piaan viereeni. Otin hänet syliini.

Mies selitti, että hänen olisi kuulemma pitänyt postittaa, mutta kerran kun niin lähellä asuimme, niin päätti tuoda henkilökohtaisesti. Ihanasti selitteli, kuinka vaimonsa päivittäin katseli tyttäreni kuvia ja halusi kauheasti nähdä. Muutoinkin takelteli sanoissaan..ja myönsikin, että ensinäkeminen oli niin hassua. 

Jutteli tytöllekin. Tyttö hymyili ujosti miehelle. Mies sanoi itseään "ukki", se lämmitti mieltä. Tyttäreni on osa jotakin heitä, vaikkei olekaan koskaan läsnä ollut. 

"On kyllä niin isänsä näköinen...On siiinä vähän äitiänsäkin", sanoi. 

Katsoin miestä, ja hänessä oli paljon samaa, kuin tyttäreni isässä. Varsinkin kun osasi katsoa. Kovin ystävälliseltä vaikutti. Kertoi, että niin paljon puhuivat tyttäreni isälle tyttärestäni. ja hänestä huomasi, kuinka kovin pahoillaan oli, ettei Jortikka ollut kiinnostunut. En lähtenyt selittelemään siihen mitään, vaan nyökkäsin. 

Mietin vain mielessäni. "Tilanne on hyväksyttävä ja ne ihmiset, jotka haluavat olla tyttäreni elämässä mukana, niin he siinä ovat. Isästä viis".

Puhuimme jonkun aikaa siinä. Niin hämilläni olin, etten edes tajunnut pyytää häntä sisälle. Mutta ehkä tilanne oli kaikille niin outo, että tuo oli ihan hyvä. Sanoin, kuinka kiva oli, että hän tuli. Hänen puheistaan ymmärsin, että hänen tulonsa meille oli aika extemporee ja sen takia tyttäreni mummi ei ollut päässyt mukaan, kun oli muualla. Kuulemma tyttäreni mummi usein katseli tarkkaan kävellessään leikkipuistojen ohi..josko hän näkisi vahingossa meidät. Kerroin, että tyttöä saisi nähdä. Puhui, että voisivat tulla yhdessä meille tai me voisimme mennä heidän luokse. 

Pelkkää puhetta? Vaikeissa tilanteissa voi puhua mitä vain..

Oli mitä oli. Toivoa pitää pitää yllä. En koskaan uskonut edes näin käyvän ja tänään tuo mies seisoi tyttäreni ja minun edessä. 

Kun mies lähti, tyttö vilkutti vielä hänen peräänsä. Suljin oven. 

Annoin tytön aukaista lahjakassin. Siellä oli Tiikeri-pehmolelu. Tyttö kiljahti innostuksissaan, tarrasi pehmosta kiinni, halasi ja mojautti pusun siihen. 

<3 

Tytär 2v

 

 

perjantai, 14. heinäkuu 2017

Isättömän isäni isä

Ehdin jo aloittamaan aikaisemmin kirjoittamisen..mutta nyt jouduin sen jättämään hetkeksi jäihin. 

Olen hämilläni omista tuntemuksistani. Koska eihän minua tämä mitenkään koske. Tai siis koskee ja jollain tapaa ei koske.  

Sain soiton isältäni. Hän pyysi minusta ja lapsistani kuvaa. Valittelin, ettei meistä ole otettu yhteiskuvia..itse kun olen siellä kameran toisella puolen aina kuvaamassa kaikkea... Pyysi saada erilliset kuvat. 

"Mitä sä niillä kuvilla teet?"

Isäni sai takellellen sanotuksi, että hänen isänsä oli ottanut yhteyttä...korjasi piaan, hänen siskonsa ottaneen häneen yhteyttä. 

Sain sanotuksi.."Oho, se on viel elossa!". Mutta jatkoin kuuntelemista.

Vanha mies, tuon yhteyttä ottaneen naisen ja isäni isä, oli sairastunut agressiiviseen syöpään. Hoidot on nyt lopetettu. Hänen taival täällä maanpäällä on lopuillaan. On puhunut isästäni ja varmasti miettinyt koko elämäänsä läpikotaisin. Uskon, että kuoleman lähestyessä sitä näkee asiat selvemmin. Sydän avautuu, kun on aika jättää hyvästit kaikelle..ja matkata kohti tuntematonta.

Isäni sanoi, ettei ole vielä ottanut yhteyttä takaisin..mutta haluaisi kuvat antaa hänelle. Menisi itse paikanpäälle.

Pelkään vain, ettei isäni ehdi ajoissa. Parin viikon päästä kuulemma ehtisi mahdollisesti käymään katsomassa. mutta minusta tuntuu, että se on liian pitkä aika. Aika tulee loppumaan kesken. Ja on todella tärkeää, että hän pääsisi hyvästelemään tuon vanhan miehen. Saada itselleenkin sisäisen rauhan. Sillä aistin puhelusta, että isäni oli itsekin hämillään. Vaikka kuinka vaihtoi nopeasti aihetta..työasioihin. 

Ajatukseni sinkoilevat nyt ristiin ja rastiin. Mietin paljon sitä, kuinka paljon isäni on menestynyt työelämässään..se on varmasti ollut jonkinlainen pakokeino hänelle. Helpompi selviytyä. Asia, jonka osaa todella hyvin ja vieläkin työtarjouksia satelee, vaikka työpaikka on jo. Eläkeikä lähestyy, eikä hänestä haluttaisi irrottautua ja pyydetään jatkamaan vain. Hän on tunnettu, hyväksytty ja haluttu työelämässä.

Mieleeni tulee lapsi, joka haluaa olla vanhemmilleen hyväksytty ja haluttu. Mutta ei saa sitä.. Saako se ihmisen tekemään esimerkiksi töitä niin paljon, että saa sen hyväksynnän jostain muualta? Varsinkin, jos oma isä..isän suku on tunnettu ja hyvin vauras. Saako se ihmisen myös yrittämään tällöin enemmän? Näyttämään "kyllä mäkin pystyn".

Nyt kun hän on kuullut, että se isä, joka ei ollut elämässä koskaan mukana..onkin kuolemassa. Se niin lopullista. Mitä kaikkea se herättääkään isässäni? Vaikka mies onkin tuntematon. Niin se on jossain tuolla geeneissä. Oma sukulainen, oma isä. niin läheinen. vaikka silti niin kaukainen. Niin tärkeä, vaikkei kuitenkaan. Ristiriitaista.

Tuo mies otti isääni yhteyttä, kun isäni oli täysi-ikäinen. Isäni ei halunnut ottaa elämäänsä tuota miestä..Niin paljon oli tapahtunut, niin paljosta hän oli selviytynyt. Isä ei ollut hänen apunaan/turvanaan. Se mahdollisuus oli jo mennyt. Herättääkö tämä nyt isässäni minkälaisia ajatuksia? Katumusta? Surua? 

Itsessäni huomaan, että olen hieman itkuinen..en oikein osaa sanoa miksi. En ole surullinen.

Mietin mahdollisuuksia, hukkaan heitettyjä asioita, katumisia, suruja, itkuja, pettymyksiä.. Kaikkea mitä tämä isäni soitto sisälsi. Näistä kun ei koskaan ole oikein puhuttu. Mutta mikä on meidän suvun "peikko". Isä. Tai siis sen puuttuminen. Toistunut niin paljon meidän suvussa..ja johan minäkin olen hieno esimerkki tästä jatkumosta. Kolmen lapsen totaali yksinhuoltaja. Ja tähän täytyy laittaa, että itsekin olen ollut isätön jollain tapaa.. Äitini raskausaikana, minun isäni jätti hänet, eikä halunnut minua. Mutta synnyttyäni kuulemma oli mennyt katsomaan sairaalaan, että minkälainen sieltä oli oikein syntynyt. Ja se oli kuulemma riittänyt. Olin hänen tyttärensä. Ja ainoaksi jäänytkin* 

(*Kummallakin vanhemmallani ollut vaikeauksia edes saada lasta. Ja sitten minä sain alkuni. Ja minunkin alkutaival meinasi katketa lyhyeen, kun äidiltäni löydettiin kohdusta jotain poikkeavaa ja se haluttiin heti leikata pois. Äitini kuitenkin oli aistinut, että raskaus voisi olla mahdollinen, eikä halunnut kiirehtiä leikkauksessa. Ja myöhemmin todettiin, että hän olikin raskaana ja sain mahdollisuuden täällä elämään)

Minun isättömän isäni isä on kuolemassa. Tietty asia (vai miten sen nyt sanoisi) on tulossa päätökseen. Ihminen katoaa täältä maanpäältä. Minne? Sitä emme tiedä tarkalleen..mutta jokainen jättää taakseen paljon, kun täältä aikanaan lähtee. Olisi niin tärkeää, että isäni ehtisi sanoa hyvästit tuolle vanhalle miehelle. Tuo vanha mies ehtisi nähdä esikoispoikansa. Saisi itsekin rauhan. Voisi jättää tämän elämän paremmalla mielellä.  

Täytyy alkaa katsomaan niitä kuvia. Lähettää ne pikaisesti ja laittaa samalla, että kiiruhtaisi visiitille. Ajan kanssa ei pidä pelleillä. Se kun vie meitä, me ei sitä.

Huh. Elämä. Se totisesti on ihmeellinen <3

Tytär 2v