perjantai, 6. huhtikuu 2018

Isättömän isäni isä on kuollut

Isättömän isäni isä on kuollut.

Juttelin isäni kanssa puhelimessa juuri ennen pääsiäistä. Hän kertoi, kuinka häntä vieläkin pyydeltiin katsomaan isäänsä. Isää, joka ei ollut hänen elämässään. Tästä aiheesta kirjoitinkin viime viikolla pitkän kirjoituksen..mikä pyyhkiytyi pois vahinkopainalluksestani. Harmitti, mutta olin saanut purettua oloani. Ehkä jotkut asiat ei vain kuulu jäädä näkyville..

Isäni kuulosti puhelimessa kovin mietteliäältä..Kysyinkin häneltä, että mitä hän menettäisi jos menisi katsomaan tuota miestä. Vastauksesta huomasin, ettei hän itsekään osannut sanoa..ja heittikin vitsillä, kuinka menettäisi bensarahat. Itse huomasin sen jonkun epävarmuuden hänessä. Ja tällöin rohkaistuin sanomaan, että minun mielestäni hänen pitäisi mennä katsomaan sitä tuntematonta miestä, isää. Ehkä se toisi jonkinlaisen rauhan..kummallekin. 

Puhuimme taas omien lasteni iseistä. Kerroin taas kuinka esikoisen isä vuosi sitten (vai onkohan siitä jo enemmän) mietti, että haluaisi nähdä poikansa, mutta ei oikein tiennyt mitä sanoa syyksi poissaololleen..Johon isäni heti vastasi, ettei sillä ollut väliä, kunhan näkisi vain. Hämmennyin. Sillä juuri samoilla sanoilla oma poikanikin oli asian ilmaissut. Muistakaa hyvät ihmiset. Ei ne sanat, vaan ne teot <3

Puhe siirtyi isäni isään..jolloin jossain vaiheessa keskustelua hän sanoi..kysyi. "Miksi hän (isä) ei vain tullut elämään mukaan?", ei ihan näillä sanoilla, mutta tarkoitus sama. Hänen äänestään kuuli sen jonkun tukahdetun tuskan..tai näin ainakin luulin aistivani. Voinhan aistia kaiken muutenkin päin persettä, kun tällä naiviudellani haluan uskoa kaikista pelkkää hyvää. Mutta se äänensävy, ja se kysymys. Olen kuullut saman omalta isättömältä pojaltani. Joten uskoisin tunnistavani samaisen tuskaisuuden..

Yritin rohkaista häntä ja huomasinkin, kuinka hän ehkä oli kallistumassa näkemiseen. Se olisi pääsiäisenä. Muutaman päivän sisällä.

Sen viikonlopun annoin isälleni täys rauhan, enkä häirinnyt häntä soittelullani.Sillä olisinhan voinut soittaa juuri väärään aikaan..

Tänään alku viikosta hän soitti ja kertoi, ettei ollut mennyt. Harmistuin. Utelin syitä ja yritin patistaa häntä lähtemään. Ristiriita, se minun isälläni oli. Kiinnosti, mutta ei kuitenkaan kiinnostanut. Puhelun aikana aloin ymmärtää myös hänen puoltaan. Hänen näkemystään. 

Enemmän uskon isälläni olleen pelkoa, epävarmuutta, uhmakkuutta..Ja sitä jonkinlaista toivoa ja pettymystä, että se toinen osapuoli (isä) näyttäisi ITSE sen kiinnostuksen tutustua omaan poikaansa. 

Puhuimme kuitenkin paljon puhelimessa ja annoin omia näkemyksiäni (mitä tässä omien isättömien poikien kasvattaessa olen huomannut). Ihan vain siksi, että hän saisi rohkeuden mennä. Ja tässä painottakoon sen, että jos isäni olisi ollut varma asiasta, ettei olisi kiinnustunut menemään. Eikä missään nimessä haluaisi olla tekemisissä. Niin en olisi missään nimessä häntä patistanut mennä katsomaan isäänsä. Mutta näin ja kuulin hänen puheistaan, kuinka hän oli hukassa. Näin sen ristiriidan. Kuulin sen jonkinlaisen toivon nähdä, mutta samalla kertaa voimakkaan pettymyksen, mikä sysäsi sitä jonkinlaista toivoa lysyyn.

Lopulta isäni lupasi, heti kun saisi viimisen leikkausoperaation käytyä, hän menisi katsomaan isäänsä.

(Isälläni on menossa tällä hetkellä leikkausoperaatio. Joskus aikoinaan hän oli auto-onnettomuudessa ja sitä vielä korjaillaan..pieni esteettinen ongelma).

Isäni ei koskaan ehtinyt mennä katsomaan isäänsä, sillä jo pari päivää puhelun jälkeen, hän soitti, että isä oli kuollut.

Kerroin äidilleni tästä poismenosta. Äitini heti sanoi, kuinka tyhmä isäni oli ja kuinka omaa syytään vetkutteli liian kauan. Tähän sanoin, että isäni isä itse vetkutteli liian kauan. Johon äitini tiuskaisi: "No olihan sun isälläs se yksi kerta mahdollisuus tutustua isäänsä". Johon sanoin vain, että se oli jo silloinkin liian myöhäistä. 

Tässä tilanteessa ei voi syyllistää isääni. 

Isäni ollessa 18-vuotias, oli tuo mies tullut isäni työpaikalle mummin kanssa. Isäni mukaan silloin työt oli todella hektistä, ja hän ei mitenkään ehtinyt siinä tilanteessa näkemään muuta kuin vilaukselta isänsä. Hän ei jäänyt rupattelemaan niitä näitä.. Sen jälkeen ei miehestä näkynyt eikä kuulunut.

Mahdollisuutta ei edes ollut. Uskon tietäväni tähän isäni tapaukseen selityksen. Uskon ymmärtäväni isääni ja hänen ajatusmaailmaa, hänen tuskaansa.

Se, että on ollut isätön koko elämänsä (Hylätty. Joutunut etsimään omaa identiteettiään ja tapaansa olla mies ihan yksin).

Ja täysi-ikäisenä kohtaa isänsä yhtäkkiä pikaisesti. Hämmennystä. "Miksi jäisin edes tähän? Työt täytyy hoitaa. Ei ole aikaa tähän!".

Isä katoaa taas kokonaan. Taas hylkääminen. Salatun ja vaijennetun toivon sammuttaminen.

Ja kun lopulta kuulee, että isä on kuolemassa ja haluaisi nähdä. Niin miksi nyt? Miksi ei itse ota yhteyttä? Vaan pistää oman lapsensa asialle??? 

Sitä hyväksyntää janoaa ihan missä iässä vain. Lapsi kaipaa oman vanhemman hyväksyntää. Ja sitä näyttöä, että on tärkeä ja rakastettu. Ihminen hakee sitä samaa tunnetta toisista ihmisistä. Se on joku sisäänrakennettu juttu meissä :D 

Juttelin isäni kanssa juuri siitä, miksi isä ei itse ottanut yhteyttä???

Eikö hänessä ollut tarpeeksi miestä ottamaan itse yhteyttä?? Kuitenkin kyse oli hänen omasta esikoispojastaan!!! Pojasta, joka olisi tarvinnut edes sen yhden soiton OMALTA isältään. Näyttäen, että olet mielessäni. En ole unohtanut sinua. Kiinnostaisi nähdä ja kuulla mitä sinulle kuuluu. Arvostuksen!

Isäni olisi mennyt katsomaan isäänsä jos hän olisi itse ottanut yhteyttä.

Ja ennen kaikkea miksi vasta nyt??? Miksi ei voinut aikaisemmin?

Kysymykset jäivät nyt leijumaan ilmaan..

Isäni sisarus, joka pyyteli isääni sinne..hän on psykologi..tai olikohan psykiatri..oli miten vain. Mutta ymmärtää ihmismieltä kuitenkin..ehkä sen takia otti yhteyttä. Mutta luulisi hänen ymmärtävän tätä tilannetta, miksi isäni ei koskaan ehtinyt tulla. Tämä on ollut isälleni myös vaikeeta.

Varmasti tämä on herättänyt ne tietyt tunnemuistot ja isäni on joutunut painimaan niiden kanssa paljon. Useasti kertoi, että hänen ystävätkin ovat sanoneet. että olisi hyvä mennä katsomaan isää. Joten on puhunut tästä asiasta monelle. Tämä ei ollut mikään pikku juttu.

Mutta nyt se ovi on sulkeutunut. 

Rauha hänen sielulleen..

Tiedän, että isääni harmittaa. Tuntuu todella pahalta hänen puolestaan. 

Isäni olisi halunnut olla valmis näkemään isänsä. Hän ei halunnut mennä keskeneräisenä (kesken tuon leikkausoperaation aikana) isäänsä katsomaan. Sitä olisi halunnut näyttäytyä mahdollisimman hyvältä, ilman mitään esteettistä vaivaa. Ja tarkenettakoon tässä, ettei isäni ole todellakaan mikään pinnallinen. Vaan uskoisin sen johtuvan jostain hyväksynnästä. "Tässä olen, tällainen olen. Hyväksy minut",

Elämä jatkuu. 

Minulla on tunne, että itsekin tulin oppineeksi taas jälleen elämästä ja tunteista enemmän.

Ymmärrän isääni enemmän. Välimme on lähentyneet huimasti.

Isäni on ollut todella paljon poissa elämästäni. Teini-iässäni erkaannuimme kokonaan. Hän ei oikein ehtinyt/jaksanut/osannut/ymmärtänyt minua. Kun ensimmäisen kerran sairastuin masennukseen ja lopulta pääsin sairaalaan. isäni soitti minulle kerran sen kolmen kuukauden aikana. Muistan vieläkin, kun makoilin sairaalan sängyssä ja tunsin sen oudon pettymyksen tunteen puhelun jälkeen. Tiesin, ettei hänestä enää kuuluisi.

Vuosien saatossa välit vain viilenivät. Elin aikamoista elämää, en edes käynyt isäni luona, vaikka samassa kaupungissa pyörin pää sekaisin parikin kuukautta putkeen. Tämä elämänlaatu on oma lukunsa elämässäni. Näin ja koin paljon pahaa tuolloin. Olen onnekas, että pääsin sieltä niinkin nopeasti pois. Olin onnekas, että sain uuden mahdollisuuden. 

Kun aloin odottamaan esikoistani, isäni piti hiljaiseloa joitakin kuukausia ennen kuin tuli vaimonsa kanssa minua katsomaan. Kait hän oli järkyttynyt siitä, että hänestä tulisi ukki. Toivat minulle vauvanvaatteita. Todella etäisesti oli elämässäni mukana. Ei soittoja, ei oikeastaan mitään yhteydenpitoa. Itsekään osannut mitään soittaa hänelle, kun ei ollut tottunut moiseen.Näimme joitakin kertoja..ehkä.

Mummini, isäni äiti aina sanoi, että isäni pitäisi pitää yhteyttä minuun. Isä yritti jonkinverran. Vei meidät kaikki viikoksi ulkomaille. Mutta muutoin sama hiljaisuus jatkui.

Sain toisen lapsen, yhteydenpito ei yhtään parantunut. Hän eli omaa elämäänsä, ja minä omaani. Hän ei ymmärtänyt minun tilannettani. Olinhan kaikkien tietoisesti kahden lapsen yksinhuoltaja. Mutta kukaan ei oikein tiennyt tarinoita tuon tiedon takaa.

Kunnes isäni erosi ja samoihin aikoihin mummini, isäni äiti kuoli. Silloin tapahtui jotakin! Ymmärsikö isäni vihdoin, että olimme ainoat elossa olijat lähisukulaiset? Olihan isäni pikkuvelikin kuollut jo kauan aikaa sitten. Me olimme enää jäljellä, kaiken niitten menetysten jälkeen.

Hänen ensimmäiset soitot oli todella outoja. Tuntui oudolta puhua puhelimessa hänen kanssaan. En oikein tiennyt mitä puhua, ja hänestäkin kuuli tietyn vaivaantuneisuuden välillä. Mutta hän jatkoi soittamista. Ja nykypäivänä se on jo normaalia. Aikaa se vei paljon, mutta ennen kaikkea. Hän ei luovuttanut. Hän teki töitä sen eteen, että saisi tyttärensä ja lapsenlapsensa elämäänsä mukaan. 

On ollut mieltä avartavaa puhua tuosta meidän "peikosta", isättömyydestä. Toivon, että omat lapseni saisivat tämän meidän suvun jatkumon loppumaan omilla päätöksillään. Yritän mahdollisimman rehellisesti puhua asioista, enkä tee niistä salattuja..niin kuin tähäänkään päivään asti en ole salaillut, vaan keetonut kaiken minkä tiedän.

Meillä saa puhua omista iseistä..jos haluaa. Hiljaista tosin on. Ei ole mitään puhuttavaa. Isät on itse tehneet päätöksen jättäytyä elämästä. Katsotaan sitten kenen isä päätyy kuolinvuoteellaan otattamaan yhteyttä..

Toivon kuitenkin lapsieni iseille hyvää elämää <3 Jokainen ansaitsemme kuitenkin hyvän elämän. En ole vihainen heille, kenellekään. Vaikka toisinaan pettymys nousee pintaan..

Nyt kuitenkin on mentävä untenmaille..

Tytär 2v 

 

 

keskiviikko, 28. maaliskuu 2018

Pieni tervehdys hiljaisuudesta

Maaliskuun viimisiä päiviä viedään. Ihanaa, kevät tulee kohisten.

Huomaan, etten ole kirjoittanut mitään tänne. Alku vuosi on ollut todella sairas. Olemme kaikki ollut pitkässä ja sitkeässä flunssassa. Sali jäi tammikuulta melkeinpä kokonaan. Että pitääkin eri aikaan sairastaa. Ja heti kun flunssasta parannuttiin niin iski vatsatauti. Sekin oli siitä hauskan sitkee sissi, kun piti olon etoavana viikon ajan. Ja kun olot lopulta päätti ottaa kunnolla vallan, että pääsi oikein sitä vessanpönttöä halailemaan. Niin pitihän sekin alkaa ostoskeskuksessa ollessa. Ois nyt voinut kotiin asti olokin odottaa, mutta sentää ehti vessaan sielläkin. Tulipa äkkilähtö kotiin ja shoppailut jäi kesken. Tärkeimmät onneksi olin ehtinyt ostaa..

Vatsatauti on siitä niin hassunhauska, että se vie mehut ihmisestä aika nopeastikin. KotiIn päästessä jaksoin pöntön halailun jälkeen hymyillä jonkun aikaa, kunnes väsymys iski. Sanoin isommille muksuille, että he saisivat hoitaa siskoaan. Keskimmäinen innostui samantien ja huusi vain: "Jes!". Ja otti ohjat heti. Sain levätä.

Aamulla en enää halaillut vessanpönttöä, mutta etova olo jatkui vielä melkein viikon. 

On ollut ihana seurata keskimmäisen poikani kasvua isoveljeksi. Keskimmäisen lapsen rooli oli todella vaikea ottaa loppujen lopuksi. Minä olin myös hukassa, olimme kummatkin todella hukassa. Sen takia vuosi sitten kaikki oli yhtä kaaosta ja poikakin oireili. Oli kauhea katsoa hänen pahaaoloa. Oman paikan löytäminen perheessä todellakin vaati minun oman asenteen ja varsinkin käyttäytymisen muutoksen. Vasta kun sain itseni tekemässä töitä poikani keskimmäisen paikan hyväksymisessä, vasta sen jälkeen poikakin löysi sen.

Huomioiminen.

Kahdestaan vietetty aika on todella tärkeää. Olin meinaa epähuomiossa etäännyttänyt häntä loitommas. Se jos mikä saa pahaa oloa lapsessa. Onneksi tajusin ongelman ytimen.

Nykyään pojallani menee ihan hyvin. On pirteämpi, näkee kavereitaan. Synkät ajatukset on historiaa. Vaikkakin viime viikolla pettyessään siitä, ettei yli vuoden hammasrauta-hoito olekaan loppumassa, vaan hän joutuisi vielä saamaan uudet raudat. Sai hänet miettimään, miksi edes synnytin hänet. Hän kun olisi mieluummin halunnut syntyä linnuksi. Sanoin tuolloin, että halusin hänet tähän maailmaan meidän perheeseen <3

Poika on kehittänyt älyttömän ihanan suhteen siskoonsa. Leikkivät yhdessä paljon. On aina ollut todella suojeleva ja sekin näkyy. Heillä kummallakin näyttää olevan samanlainen makuaisti. Niin ruoka kuin herkutkin on samat. Ja niistä välillä kiistellään, kumpi ottaa viimisen satsin muroja, leipää tms. :D

Esikoisessa huomaa murrosiän..opettajakin siitä sanoi jokin aika sitten, että nyt on tainnut alkaa. Ja huomaa sen kotonakin, kun välillä ollaan hermoperseessä ja huudetaan minkä keretää ja haukutaan minua, kuinka maaaaailman huonoin äiti olenkaan. Paiskataan lopuksi oman huoneen ovi kiinni. Tämän jälkeen istuu naama näkkärillä huoneessaan. On se rankkaa :D Hetken päästä tulee ihan muina miehinä kyselemään onko ruoka jo valmista tms. Eipä näissä tilanteissa muuta voi kun antaa toisen huutaa ja päästää tunteensa kuuluviin ja rauhallisesti vain puhua jos tarvetta puhumiseen. "Oot rakas ja tärkee"-lause on tuolloinkin tuttu mitä käytän, koska sitähän tuo poika on, vaikka kuinka riehuis ja rellestäis. Ja haluun hänen sen tietävän tunnekuohuissaankin.

Vielä viettää iltasin meidän kanssa olkkarissa aikaa, kun kiinnostuin samasta sarjasta hänen kanssaan. Illat ennen nukkumaanmenoa menee siis netflixin sarjaa katsoen. Tosin tänään suutuspäissään sanoi, ettei halua joka ilta perheaikaa. Kun ei voi tajuta miks sellastakin pitää olla :D Että saapi nähdä jääkö sekin sit unholaan..toivottavasti ei nyt kokonaan.

Esikoinen on ollut tämän koko alkuvuoden todella yskivä. Eikä se näytä loppuvan millään. Lääkärissä kävimme ja astmaepäily nyt päällä. Tällä hetkellä pef-mittaukset ja labrassa käytävä. Sinäänsä en yhtään ihmettele, kun onhan pojan isällä ja isosisaruksella myös astma..ei niinkään paha, mutta todettu kuitenkin. Ja onhan poika ollut melkeinpä syntymästään asti atoopikko. Niin iho kuin allergioineen. Joten eiköhän tämäkin järjesty, kun poika saa oikeaa hoitoa ja saamme kunnolla tietoa tästä. 

Tytöstä on kasvanut mitä ihanin melkein 3-vee. Niin hyväntuulinen, kiltti ja omatoiminen. Hän ei edelleenkään paljoa kysele saako jotakin, vaan menee ja hakee itse. Tietää mitä haluaa. Tällä hetkellä klovasti haluaa itselleen Frozenin Anna-nuken ja olenkin sen hänelle luvannut synttärilahjaksi. Viimeksi kun olimme äitini kanssa kaupassa, tyttö katseli pehmeitä pupuleluja. Äitini lupautui ostamaan tytölle valitsemansa pupun (alessa pääsisäislelut), mutta tyttö sanoi: "Minä ei halua pupua, minä haluu Anna". Ja jätti pupun kaupan leluhyllylle.

Päivittäin halailee ja pussailee ja sanoo minulle: "Minu äiti" sekä "Kakastan minu äiti". Näitä voi tulla ihan ruokapöydässä istuessamme, ollessamme ulkona. Ihan milloin vain. Niin ihana <3 

Tytär 2v 9kk

.

 

keskiviikko, 27. joulukuu 2017

Ups, jäimme melkein kiinni

Jätesanko, johon purkaa kaikki paska. 

Olen huomannut olevani tällainen vempain. Monet ihmiset jotka minun kanssani viettää aikaa, tuntuvat vain valittavan elämänsä kolhuja minulle. Kuuntelematta kuitenkaan minun kuulumisiani. Tiedän, ettei aina jaksa kuunnella. Vaan on pakko päästä purkamaan, että edes itse jaksaisi. Mutta kun tuota purkaamista kuuluu joka puolelta, alan itse väsymään siitä lastista. 

Yritän pysyä vahvana, haluan kuunnella. Haluan auttaa. Mutta milloin on liikaa? Ja milloin ja mihin voin itse purkaa? Tällä hetkellä minun pitäisi olla ihan muualla, kuin tässä kirjoittamassa. Mutta minun pitää kohta olla taas tunteiden purkamislaatikko, niin sitä ennen minun on pakko päästä purkaa olojani. 

Joulu meni menojaan. Tyttäreni ukki kävi meillä, toi lahjoja ja jäi hetkeksi höpisemään. Puheli, että näkisimme paremmalla ajalla niin, että mummikin vihdoin pääsisi näkemään tyttöä. Mummikin laittoi viestiä, että seuraavalla kerralla näkisi tyttöä. Tuntui mukavalta. Syntyi toivo siitä, että jonkinlainen suhde voisi syntyä meidän välille. Tyttäreni voisi saada mummin ja ukin elämäänsä..edes jollain tapaa. Toivoisin. Ei pakolla, mutta uskon todella heidän olevan kiinnostuneita tyttärestäni. Heidän poikansa, tyttäreni isä, on vain esteenä. Vaikka se ei saisi vaikuttaa, mutta se vaikuttaa.

Tänään olimme koko perheen voimin "sisäleikkipuistossa". Kaverini lapsineen oli myös mukana..eli tämä tarkoittaa, että tyttäreni isosisko oli meidän matkassa mukana. Tyttöni oli todella arka aluksi. Hoki vain, että pelkää. Alku meni siis sylissä, kunnes lopulta intoutui rellestämään muitten lasten kanssa.

Yhtäkkiä tyttäreni isosisko tuli kertomaan minulle, että hänen isänsä olisi tulossa samaan paikkaan. Tytön silmistä näkyi pelko. Me jäisimme kiinni! 

Tyttö jatkoi kertomista, että hänen isänsä tulisi naisystävänsä ja heidän lapsen kanssa samaan paikkaan. Oli kuullut, ettei tuo nainen aikonut ikinä kertoa tyttärestäni omalle lapselleen. Tyttö lisäsi, että aikaa myöten tulisi itse kertomaan. 

Aloin itsekin vainoharhaisesti katsomaan ympärilleni. Ajattelin mielessäni, kuinka kiva olisikin nähdä yllättäen tuo "isä". Pieni muistutus hänellekin, ettei hänen tyttärensä ole minnekään kadonnut. Ja ehkä tuolle naisellekin olisi hyvä muistutus, ettei menneisyyttä kannata yrittää unohtaa. Vaan selvittää ja jatkaa eteenpäin. Heillä kun kuulemma suhteessa paljon ongelmia, kun nainen ei voi unohtaa menneitä. 

Tytön äiti laittoi tuolle isälle viestiä, että oli nähnyt minut kyseisessä paikassa. Ihan vain sen takia, koska ei ehkä olisi hyvä jäädä kiinni tällaisessa tilanteessa, että lapset on mukana. Ja kaverini sanoi, että mies tulisi kostamaan hänelle heidän tyttärensä kautta tämän. Huh, tyttäreni isä ei todellakaan ole ihan terveimmästä päästä, kun niin monet alistuvat hänen tahtoonsa.Vaikka tosin me olemmekin kavereita ja vietämme aikaa yhdessä...niin silti varuillaan on oltava. Surullista. Ja täytyy ehkä sanoa ihan oikeasti..aidosti ajatella, että ehkä ihan hyvä, ettei tyttärelläni ole enää minkaanlaista kosketusta isäänsä. Sillä se suhde olisi liian haitallinen..

Tuota miestä ei näkynyt perheineen tuolla leikkipaikassa. He eivät tulleet meidän takia. Jotenkin se loukkasi. En ole koskaan halunnut olla ilkeä kenellekään. Tuntuu hassulta, että silti meidän olemassa olo on joillekin niin vaikeaa. 

Kävelin kotiini ajatellen näitä asioita. Tunsin surua. Olin hämmentynyt, pettynyt, vihainen. Yhtäkkiä tunsin, kuinka vahva ja paksu puunrunko kohosi sisimmissäni, kuin tukien minua. "Kuulin" paksujen oksien natinan, ne kasvoivat. Tuo sama puu oli joskus aikoinaan niin tuttu. Se joskus todella vaikoina aikoina piti minua pystyssä. Se oli kuin paksu selkäranka, mikä piti minut kasassa. En lyyhistynyt maahan ja luovuttanut. Vaan jatkoin eteenpäin.

Koen sen jonkinlaiseksi sisimmäksi voimaksi. Tai niin haluan ainakin ajatella. Mutta uskon siihen, että meillä jokaisella on se voima tuolla jossain. Joillakin syvemmällä, kuin toisilla. Mutta siellä se on.

On surullista, että mies ei halua nähdä edes vilaustra tyttärestään. Tuntuu niin kylmältä. Miehen käytös on niin kylmää ja lapsellista. Hän on niin itsekeskeinen, niin lapsellinen. Heidän perheen suunnitelmat meni mönkään, sen takia, että minä satuin olemaan tytön kanssa tuossa paikassa. Surullista, heille.

Pakeneminen..toivottavasti on hyvät jalat tuohon pakenemiseen. Sillä se on loputon suo, kun siihen lähtee. Itse en tule katsomaan ympärilleni ja menen juuri sinne, minne haluan perheeni kanssa, juuri silloin kun me haluamme. Minä en pakene. Mutta en myöskään aja takaa. Vaan jatkan elämää eteenpäin. Jos menneisyys tulee vastaan, katson sitä suoraan silmiin.

Menneisyydestä puheen ollen..Olen taas näkemässä tuota exääni vuosien takaa. Olemme paljon puhuneet puhelimessa. Välillä koen ristiriitaisia ajatuksia..en oikein tiedä mikä olisi oikea suunta hänen kanssaan. Mutta otan selvää siitä. Sen verran tuo ihminen on pyörinyt päässäni erovuosien aikana, että olisi väärin jättää asiat vain tähän. Hän on pohtija luonne ja ne asiat mitkä aiheutti ongelmia suhteessamme...niihin on löytynyt syy, kun olen jutellut hänen kanssaan. Olemme jollain oudolla tavalla niin samanlaisia joissakin asioissa, kun taas olemme niin erilaisia. Mutta voisi sanoa, että ymmärrän häntä joissakin asioissa, koska itse teen asiat samalla tavalla, samoista syistä. Tai sitten olen vain helvetin hyvä kuvittelemaan.

Oli asiat miten ne oli.

Toivon kaikille ihan mahtavan ihanaa vuoden 2017 viimeistä viikkoa <3 Hassua, että tämänkin vuosi on lopuillaan. Innolla kuitenkin odotan vuotta 2018. Toivon todella, että pääsen katsomaan mitä se vuosi tuo tullessaan :)

Tytär 2,5v

 

 

 

 

 

sunnuntai, 10. joulukuu 2017

Kuiskaus jostain kaukaa..

Kaksi viikkoa jouluun. Huh, tämä vuosi alkaa kohta olemaan lopuillaan ja uusi tulossa. Jännää.

En saisi olla näin innoissani..tai ehkä edes kirjoittaa tätä tänne. Mutta olen aika..en edes tiedä oikeaa sanaa olotilalleni. 

Olen tuon exäni kanssa viestitellyt aina silloin tällöin. Miehestä on huokunut jonkinlainen ristiriitaisuus. En ole oikein ottanut selvää hänestä. Alku innostukseni alkoi laimenemaan. Halusin antaa hänelle tilaa. Hautasin ajatukset hänen tapaamisesta. Tiistaina kuitenkin aloin saamaan viestejä häneltä ja illalla hän soittikin minulle. Puhuimme taas todella pitkään. Sovimme näkevämme seuraavana viikonloppuna.

Tuo päivä saapui. Olin mennyt nukkumaan suht ajoissa ja nukkunut sen 8h, joten kaikin puolin asioitten piti olla hyvin. Mutta tuo järkyttävä päänsärky. Huh. Lepäilin kymmeneen asti sängyssä. Kenen krapulan olin oikein yön aikana napannut? Otin aamun aikana särkylääkkeen, mutta se ei tuntunut toimivan. Koko päivä meni sumussa. Illemmalla lähdin poikani kanssa kaupoilla pyörimään. Valittelin, kuinka päivä oli mennyt nopeasti ohi, tekemättä mitään. Alkoi olemaan jo ilta. Kotiin päästessäni huomasin kännykässäni viestin:

- "mikä meno"

- "Kotona just. Koska valmis?"

- "Oon valmis. Kai mä lähen ajelee sinne?"

En oikeastaan kauheasti jännittänyt. Tai sitten jännitin. Siivoilin kämppää ja pakkailin kamoja..meikit, hiusharjan, meikinpoistoaineen, rasvan, puhtaat pikkarit, vaihto paidat. 

"Huiii, olinko tosiaan näkemässä exäni???".

"Oliko järkevää sekaantua häneen? Exäthän on tarkoituksella exiä..."

Mies oli tulossa minua hakemaan. Miten tapaaminen onnistuisi? Ainakin juttu lensi puhelimessa. Olisiko mies muuttunut paljonkin siitä, kun viimeksi näimme? Mitä tunteita kokisin, kun hänet näkisin? Mitä hän ajattelisi minusta?

Ajatukset pyörivät päässäni. Sain viestin, että hän oli parkkiksellamme. Puin ulkovaatteet päälleni, laitoin lengät jalkaan ja laitoin laukun olalleni. Hengähdin syvään ja lähdin.

Avasin ulko-oven ja näin parkkiksella kaksi autoa, joissa oli valot päällä. Lähdin kävelemään lähempää autoa kohti. Valot häikäsivät silmiäni, en nähnyt auton sisälle lainkaan. Lähestyessäni autoa, kuljettajan puoleinen ovi avautui ja tuttu hahmo tuli ulos. Niin tuttu. Hän oli niin saman näköinen, kuin viisi vuotta sitten. Ei ollut edes vanhentunut sinä aikana lainkaan. Hän otti minut syleilyyn samantien. Tietty jännitys laukesi. Menimme autoon.

Autossa koin monia tunteita..hämmennystä, innostusta, hieman jotain erikoista jännitystä. Oli niin outoa istua siinä hänen vieressään. Samalla tuntui niin tutulta..ihan kuin emme olisi ollut erossa lainkaan.

Menimme syömään ja kävimme kaupassa. Menimme hänen luokseen.

Leffailta. Leffaa katsellessamme mies rikkoi hiljaisuuden "Onks siit oikeesti jo viisi vuotta?"

Paljon puhuimme tuona iltana. Mieskin avautui kaikesta mahdollisesta, mitä elämässä oli viiden vuoden aikana tapahtunut. Oli avartavaa saada kuulla..ja vasta nyt ymmärsin kuinka rikki hän oli ollut suhteemme aikana ja sen jälkeen. Olimme kummatkin olleet niin rikki, ettemme olleet edes nähneet toistemme tuskaa. Olimme yrittäneet hakea toisistamme sitä tukea, turvaa, lämpöä. Olimme kuin kaksi hukkuvaa. Selviytymismahdollisuutta ei ollut.

Yön nukuimme kiinni toisissamme. Täysin kiinni. Se oli elämämme ensimmäinen kerta, kun nukuimme kiinni toisissamme. Tästä huomautinkin miehelle aamulla, sillä suhteemme aikana nukuimme kaukana toisistamme. Selät vastakkain. Emme tuolloin pystyneet antamaan toiselle läheisyyttä, vaikka kuitenkin janosimme sitä itse. Pystyimme silloin vain ottamaan, emme antamaan. 

Huomaan, että miehellä on selvittämättömiä asioita. Hän on joutunut kokemaan menetystä hijattain. Mutta en koe sen olevan ongelma siihen, että tutustuisimme uudestaan. Ymmärrän syyn hänen ristiriitaisuuteen viesteissämme.Ei ollut kyse siitä, etteikö hän aikaisemmin olisi halunnut nähdä. Hiljaisuuteen oli syynsä.

Työtä hän tekee vielä paljon. Ja itsekin näkee sen olevan yksi syy väsymiseen elämässä. Joten jos tulemme näkemään jatkossa, se tulee olemaan enemmänkin tapailua hyvinkin pitkän aikaan. Sillä aikaa ei jää minulle kauheasti. Jossain vaiheessa sen voi kokea ongelmana jos aikaa ei ollenkaan järjesty. Työ on kiireistä ja väsyttävää. Mutta silti näin työnarkomaani-isän tyttärenä ehkä nuo työnarkomaani miehet jotenki saa kiinnostumaan :D Tiedä sitten. 

Ja tyhmää edes ajatella hyvinkään pitkälle mitään. Mistään suhteesta tässä ei puhuta pitkään aikaan saati koskaan. Vaikka mies sanoikin minulle lähtiessäni "Käyttäydy" :D Ja tänään illalla vakkarini (jota näen tooodella harvoin) kysellessä tapaamista, ilmoitin, että minulla on meneillä jotakin, jonka haluan katsoa rauhassa. Tarkottaen, että pysäytin meidän satunnaiset tapaamiset. En vain pysty sekaantumaan samanaikaisesti moneen ihmiseen. Oli sitten kyse seksistä, tunteista tai sekä että.

Olen hämilläni vieläkin, en tiedä mitä tuntea tarkalleen. Olemme puhuneet, että näemme miehen kiireisen työviikon jälkeen. Mutta ehkä sitä pitää mennä vain päivä kerrallaan, miettimättä sen pidemmälle. Antaa ajan näyttää mihin suuntaan mennään vai mennäänkä minnekään.

Ihanaa, että saimme kuitenkin välit selvitettyä.  Ja hassua, kuinka ihminen voi tuntua niin samalta, niin tutulta eron jälkeen. Ja vielä hassumpaa, että tunteet ei olleet menneet minnekään. Ihan kuin olisin ne vain erotessamme jäädyttänyt..ja nyt saanut sulatettua ne. Ja voihan tämä olla nyt joku mielentilahäiriö ja hetken päästä täällä nolona kirjoittelen, kuinka väärässä olinkaan :D Mutta ihmisiähän tässä ollaan ja tunteilla mennään. Voihan tämä olla joku molemmin puolinen innostus asioitten selvimisestä ja jossain vaiheessa toteamme, että hamusimme vain sitä tuttuutta..se luo turvaa. Vaikkei se aina hyväkään asia ole. Mutta haluan katsoa tämän. Ei se ota, jos ei annakaan. 

Tuossa miehessä on aina ollut se hyvä puoli, kun ei ole koskaan piilotellut minua missään (näitä asioita katsoo ja näkee eri kantilta nykyään). Äidilleenkin näytti minut todella nopeasti seuhteemme aikana (samoin minä tein. Ja yleensä äitini ei todellakaan näe miehiäni, joita elämässäni on ollut). Nytkin kyseli josko lähtisin hänen mukaansa käymään kaverillaan, tosin minun piti lähteä muihin sovittuihin menoihin. Muutenkin huomaavaisuus (mm. ovien avaaminen, myös auton ovien) on hänessä plussaa :)

Mutta katsotaan..

Tytär 2v

 

 

sunnuntai, 10. joulukuu 2017

kuulumisia meistä

KIRJOITETTU 24.11.2017

Vihdoinkin. Meidän kodissa on ehjä tietokone! 

Nopeasti sitä tottuu siihen, ettei ole käytössä tietokonetta. Kännykällä hoituu kaikki nykyään niin hyvin...paitsi täällä kirjoittaminen. Joten olihan se pakko tulla tänne tyhjentämään pää :D

Aikaa on mennyt taas jälleen. Mutta koen sen hyvänä asiana. Kun asiat on huonosti, purkamisen tarve on suurempi. Olen saanut aika hyvin itseni ja ajatukseni kasaan. Olen hyäksynyt asiat ja niin tämä meidän nelihenkinen perhe porskuttaa eteenpäin.

Isänpäivä meni kivasti. Vein muksut syömään valitsemaansa paikkaan. kotiin kävellessämme kysyin keskimmäiseltä pojaltani haluaisiko hän soittaa isälleen. Mutta ei oikein innostunut ideasta vaan sanoi:

- "Eii. Iskän pitäis oppia soittamaan mulle".

- "Sähän voisit vaik kirjottaa siihen isänpäiväkorttiin, et toivoisit iskän soittavan sulle välillä..ni ehkä sillo iskäkin muistais soittaa", sain sanotuksi.

- "En mä haluu...isänpäivä korttiin kirjotetaan kivoja juttuja"

Aika piaan sen jälkeen, kun tulimme kotiin, keskimmäisen isä soitti pojalleen pikapuhelun. Taisi olla autossa soittaessaan. Poika puhui ensimmäistä kertaa innoissaan isälleen. Vastaili kysymyksiinkin pirteänä..ja isä lopetti puhelun kiireeseen vedoten. Laitoin vielä perässä kuvan whatsappiin pojan tekemästä isänpäiväkortista kuvat ja pojasta myös. Sain vastaukseksi pari sydäntä.

Isänpäiväkortissa luki mm. "Olet maailman paras isä". Ja onhan tuo isä poikani ainoa isä. Ei ehkä paras mahdollinen. Mutta isä kuitenkin..

Mitä sitten minulle kuuluu. Olen käynyt treffeillä. Ollut innoissani, odottanut kovin tapaamista. Mutta myös pettynyt siihen, ettei mikään ole vain toiminut. Odotukset olivat kauniimpia, kuin totuus :D Ei niitä kemioita oikein saa väkisin laitettua kehenkään, vaikka kuinka hyvältä ihmiseltä toinen vaikuttaisi. 

En ymmärrä itseäni. Miksi kaipaan niin rosoista ihmistä vierelleni? Ihmistä, joka on nähnyt ja kokenut elämää. Kokenut ja selviytynyt. Hyvyyden säilyttänyttä.Tietynlaista vahvuutta kaipaan myös. Ymmärtäväisyyttä. Ja vaikka pinnallinen en haluaisi olla niin..Ulkonäkökin saisi olla mieluiten rosoinen. Ei söpöä tai kaunista. Vaan mahdollisimman kaukana niistä. Pidempi kuin minä. Treenattukin saisi olla, mutta ei todellakaan ylitimmi. Pehmeyttä, muttei kuitenkaan mikään pallero.

Mutta toiveitahan nuo on.. Jos jossain vaiheessa miehen jostain löydän. Niin hän voi olla ihan erilainen enkä noista "toiveista" niinkään silloin välitä, kun välitän, tykkään, rakastan sitä ihmistä :)

Tästä miesjutusta tulikin mieleen. Minun täytyy myöntää yksi asia.

Olen joskus tuosta eräästä exästäni täälläkin kirjoittanut. Erosimme joku 5 vuotta sitten todella kipeästi. Tuo mies on pyörinyt mielessäni aika ajoin. Olihan hän ihminen, joka halusi kanssani naimisiin (lue oli tosissaan minun kanssani). Ihminen, jonka kanssa olimme niin samanlaisia..mutta silti niin erilaisia. Saatoin hänen kanssaan uskaltautua haaveilemaan tulevaisuudesta. Eromme ei johtunut kolmannesta osapuolesta..vaan siitä, että kaksi rikkinäistä sielua ei vaan jaksaneet yhdessä (kummatkin olimme masentuneita, väsyneitä ottamaan yhtään enempää mitään mistään). Ehkä jokin elämänoppi piti hoitaa. Ja olimme vain toistemme tiellä..

Viikko sitten tein yllättävän siirron.

Olin aikaisemmin samaisena viikkona lähtenyt illalla tytön kanssa kauppaan. Oli pimeää ja sateista. Tyttö käveli vierelläni sateenvarjoa pidellen. Näin jo etäältä jokseenkin tutunoloisen hahmon. Vaatetus, olemus. Hahmo pysähtyi ja katseli kännykkäänsä. Kävelimme hänen ohi. Mies käännähti hieman, siirtyi hivenen kauemmas. Katseemme kohtasi. Hän ei ollutkaan tuttu. Kun tulin kaupasta, näin samaisen ihmisen taas. Hän sai ajatukseni sekaisin. Minun oli saaraca tietää mitä exälleni oikein kuului. Laitoin miehelle viestiä pari päivää myöhemmin ja kysyin mitä hänelle kuuluu nykyään. 

Sain nopeasti vastauksen. Ja aloimme kirjoittelemaan..kerroimme kuulumisia..hän pyysi soittamaan.

En ole soittaja-tyyppiä, joka soittaisi tuntemattomalle. Mutta eihän tuo mies ollut tuntematon ja halusin kovasti kuulla lisää kuulumisia. Puhuimme todella monta tuntia sinä iltana/yönä. Kerroimme kuulumiset tämän viiden vuoden ajalta. Hän pahoitteli, kuinka ikävästi meidän asiat oli mennyt. Ja kertoi, että asiat olisivat olleet täysin erilaiset, jos hän olisi tuolloin ollut ehjä. Kerroin, että ymmärsin. Teki hyvää selvittää asiat. itseasiassa todella hyvää <3 Puhdistaa ilmaa. Ja oli niin ihana kuulla, kuinka helpottunut ja iloinen mies oli soitostani. 

- "Tiedäks sä miks mä olin sun kanssa?"

Kysymys sai minut hätkähtämään..sain varoen sanotuksi..

- "kerro vain"

- "Mä oon aina ajatellut, että sä oot mun elämäni nainen"

Hänen sanat tosiaan iski tajuntaani kovalla voimalla. Tuntui niin ihanalta kuulla nuo sanat. Olen ollut hänelle tärkeä.

Edes jollekin tärkeä. Sitä kun olen tässä paljon pyöritellyt, etten ole ollut kenellekään tärkeä. Elämässäni vierailleille miehille. Kukaan ei ole rakastanut minua. Olen ollut vain välikappale. Tosin aina näitä miettiessäni, olen tuon miehen unohtanut täysin. Ehkä juuri siksi, koska tunsin välillämme tuolloin niin vahvan yhteyden. 

Eikä sillä ole mitään väliä, vaikka tuo mies olisi ainoa, jolle olen ollut tärkeä. Se olisi riittänyt. 

Mies pariin otteeseen sanoi, että haluaisi nähdä minut. Haluaisin itsekin nähdä. Mutta en sitten tiedä kuinka tosissaan on näkemisessä, koska ei ole laittanut viestiä tms. tämän viikon aikana. Itse kyselin kuulumisia eilen. 

Normaali tilanteessa en laittaisi miehelle edes viestiä, koska en ole "ahdistelija"-tyyppiä... Hmm..sinkkuuteni salaisuus, kun en itse tee aloitteita. Mutta niin se menee. Jos mies on kiinnostunut, hän kyllä laittaa viestiä/soittaa.

Mutta tiedän tämän miehen menneisyyden, tiedän hänen tyylinsä ajatella, elää. Hän on rakentanut elämänsä niin, ettei siihen kuulu naista. Erotessamme sanoi, ettei minun jälkeen ala suhteisiin. Vain fyysisiin, muttei parisuhteeseen. Nyt viiden vuoden jälkeen on kaikki hänen unelmat ja sanat  toteutunut. Suhdetta ei ole hommannut. Ei ole halunnut tulla satutetuksi, ei ole halunnut satuttaa ketään. 

Ja nyt kun pohdin tässä asiaa enemmän ..niin ehkäpä uskaltaudun itse laittamaan sen viestin jossa pyydän näkemistä. Sitä pähkäillyt tämän viikon ajan..

Hassua, kuinka sydäntä kutittaa, kun edes ajattelen näkemistä :D Ja meni sitten tämä miten meni. Ja vaikka emme tapaisikaan koskaan, niin hänen kanssa käyty keskustelu oli yksi elämäni parhammista asioista :) Vanhat asiat, ne saatiin puhuttua läpi. Selvitettyä <3 Olo on kevyempi. Asioita selvisi.

Tytär 2v