torstai, 16. elokuu 2018

Uusia tuulia

Hassua. Niin kertakaikkiaan hassua. Kuinka elämä osaakaan olla hauska. Kuinka se tosiaan pistää valintojen eteen. Ja ne valinnat täytyy tehdä nyt ja heti. Näin kävi meinaa nytkin.

Pääsin kouluun. Pääsin juuri tuolle alalle ammattikorkeassa, jonne halusinkin!!! Avoimen puoli, mutta askel lähempänä. Olin onnesta soikeana. Samalla viikolla pääsin myös työhaastatteluun ja minut valittiin. Minulla oli työpaikka ja koulupaikka. Mutta..Koulu toimi päiväopintoina. Eri paikkakunnalla. Työtä ei kuulemma olisi aikaa tehdä, sillä tahti olisi todella vauhdikas, näin minulle sanottiin, kun soitin koululle. Minun piti valita otanko tosiaan koulun vai työn vastaan! Ja minun piti päättää se KAHDEN TUNNIN sisällä!!!

Täydellisessä maailmassa, minulla olisi kummatkin! Ja tunteja vuorokaudessa olisi enemmän.

Juttelin parin kaverin kanssa asiasta ja kuuntelin heidänkin vinkkejä. Opiskelu oli juuri sitä mitä halusinkin. Se oli se, mitä olen niin odottanut. Tuo ala, pääsin yrittämättä tai stressaamatta alalleni. Se oli kuin minulle tarkoitettu.

Mutta entä työ. Niin kauan vähillä rahoilla menty, että tekisi niin hyvää saada kokea tilillä olevan enemmän rahaa, kuin 10€. Samalla saisi vähän eläkekassaakin kerrytettyä. Ja saisi kohennettua omaa itsetuntoa..jos sen voi niin sanoa. Meinaa ollut todella ikävä olo, olla ilman minkäänlaista turvaa minne mennä. Kysymys sinkkumarkkinoilla ja monessa muussakin tapauksessa, "Mitä teet?". Sillä tarkoitetaan työtä..ja sitä minulla ei nyt ole ollut. Niin en ole halunnut olla edes sinkkumarkkinoilla, olen kartellut kaikkea, jossa joutuisin kertomaan itsestäni.

Työ. Ihmiset määrittelevät liikaa toisiaan sillä.

Tunne, järki. Kumpi vai kummatkin? Olin kummastakin innoissani. Koulusta ja työstä. 

Pähkäilin joka suunnasta asiaa. Mietin plussat ja miinukset. 

Mihinkö päädyin?

Valitsin työn. Jätin opiskelun jäihin hetkeksi. Suoraan sanottuna minulla ei ollut rahaa opiskella. Jo matkoihin olisi mennyt 160-200€/kk julkisilla. Jos minun kuuluu tuo ammattinimike saada ja päästä tekemään vielä työtä tuolla alalla. Niin tulen pääsemään kouluun. Uskon siihen, että pääsen kouluun opiskelemaan alaa vielä tutkinto-oppilaana. Se on niin vahva tieto sisimmissäni. 

Suoraan sanottuna minua jännittää työn aloittaminen. Aloitan sen jo huomenna. Onneksi samantien on iltavuoro, niin ei tarvitse ihan heti aamusta sännätä sinne. Innolla säntäänkin, jännittynein askelin. On ihana päästä tekemäänkin jotain.

Olen kylläkin viihtynyt tytön kanssa kotona todella paljon, mutta en voi olla koko loppuelämääni kotona. Minun on myös ajateltava itseänikin. Ja tämä työ ainakin vielä alussa mahdollistaa sen, että voin olla töissä ja saan myös viettää aikaa lasteni kanssa, sekä ehdin salillakin käymään. Ehkä tällainen "kevyt" aloitus voisi olla nyt hyvä alkuun, eikä vetää itseään ihan heti piippuun. Niin kuin minulla on ollut tapana tehdä, haukata kakusta liian iso pala.

Tyttärenikin sai päiväkotipaikan. Ja tässä onkin hassua se, että hän on jo kesän mittaa aina tuon kyseisen päiväkodin ohi kävellessä sanonut, että haluaa mennä sinne. Olen selittänyt, ettei pihalle voi mennä, sillä se on päiväkodin käytössä. Tyttö silti on inttänyt, että hän haluaa päiväkotiin. Ei mihinkään muuhun päiväkotiin, vaan juuri siihen yhteen. Ja nyt hän tulee tosiaan pääsemään juuri siihen päiväkotiin, jonne halusikin.

Ainiin, olen aloittanut jotain muutakin. Lyhytkestoinen, vain 10 kerran juttu. Uskon, että siitä on todella hyötyä niin minulla, kuin sen järjestäjälle. Aloitin ratkaisukeskeisen terapian kohta valmistuvan terapeutin kanssa. Kuinka mielenkiintoista <3 Kohti unelmia.

Hän on niin kannustava ja jo yhden puhelinsoiton aikana sain uudenlaisia näkemyksiä. Ihan huippua. Puhuimme pitkään ja se positiivinen puhe, siitä, kuinka minusta huomasi, että olin selättänyt niin paljon asioita. Saanut menneisyyteni tapahtumat osaksi minun elämäni tarinaani. Ilman mitään tunnepeikkoja. Se tuntui todella hyvältä. Olenhan sen itsekin huomannut, mutta että joku muukin sen huomasi, eli sen on oltava todella totta. Tästä kaikesta saan kiittää ihan älyttömän ihanaa psykoterapeuttiani, jonka avulla sain seikkalla mieleni kätköissä joitakin vuosia sitten. Sain sen monta vuotta jyytävän vihan sisuksistani. Muutuin todella paljon. En enää ollut niin äkäinen. Siedän asioita enemmmän. 

Ehkä tämä minun pitkään kotona ollut ajanjakso on nyt loppumaisillaan..

On ollut huojentavaa huomata, kuinka nyt heti alettuani unelmoimaan, on asiat mennyt eteenpäin vauhdilla! Nopeampaa, kuin osasin edes ajatella. "Varo mitä toivot", se tosiaan kannattaa pitää mielessä, sillä se tosiaan voi käydä toteen ;) 

Nyt ymmärrän miksi aikaisemmin en ole osannut unelmoida..niin kuin minulle sanottiin, minulla on ollut niin monta vuotta selviytymis-vaihde päällä, etten ole edes pystynyt unelmoimaan.

Nyt pystyn.

Tytär 3v +

 

torstai, 9. elokuu 2018

Koulun alkua

Koulut on monessa paikassa alkanut...jotkut onnekkaat pääsevät vielä nauttimaan hetken lomasta. 

On hassua, kuinka sitä huomaakaan lapsissa sen jännityksen ennen ensimmäistä koulupäivää. Mikä siinä oikein voikaan jännittää niin paljon? Samaa joka vuosi.. Tosin onhan se aina jännää, kaikki on niin tuntematonta. 

Esikoiseni ei saanut millään unta, pyöri ja hyöri sängyssään ja tuskaili, kun ei unta saanut. Oli vielä yhden aikaa yöllä hereillä, hänestä huomasi, kuinka kävi ylikierroksilla. Ehdotin hänen menevän sohvalle nukkumaan, josko se auttaisi unensaantiin. Meni sohvalle, mutta ei sekään auttanut. Lopulta ehdotin josko tulisi viereeni nukkumaan. Vähän mietteliäänä totesi josko tulisi jalkopäätyyni nukkumaan. Ja sinne hän nukahtikin hyvin piaan. Niin iso, mutta silti niin pieni <3

Seuraavaksi herään puoli kolmen aikaan yöllä, kun toinen poikani tuli valittamaan vatsakipua. Pyysin häntä viereeni nukkumaan. "Hae pikkusisko tänne, se jää muuten meijän huoneesee yksin nukkumaan". Hain tytön sänkyyni, pyysin poikaakin nukkumaan. Mutta makasi kippurassa sohvalla ja valitteli vatsaansa. Lopulta juoksi vessaan ja yritti kakoa..huono olo..kunnes luovutti, ei sieltä mitään tullut. Vatsaan näytti sattuvan niin kovasti, että heittäytyi vessanlattialle itkemään. Yritin kysellä mistä kohtaan sattui. Kauhuissani mietin, josko pojallani olisi umpisuoli puhkeamassa..Mutta sisimmissäni tiesin, että vatsakipu johtui jännityksestä. Ja silittelin pojan selkää, samalla selitellen, kuinka vatsakipu voi tulla, kun oikein kunnolla jännittää. Ja pyysin poikaani hengittelemään syvään. Aika nopeastikin hän rauhoittui ja vatsakipukin hellitti. Menimme nukkumaan. Herätyskello soi ihan liian piaan.

Koulupäivät meni onnistuneesti kummallakin :) 

Hyvä niin.

Ainiin olimme meidän pikku kesäreissullakin. Kävimme Särkänniemessä. Tuolloin oli niin kuuma päivä, että siellä olo oli jo tuskaa. Pojat pääsivät laitteisiin rannekkeilla, minä ja tyttö kävimme Koiramäessä. Tosin sielläkään emme voineet olla tuntia pidempää..Niin tuskaisen kuuma, että huh! Vettä lipitimme ja paljon..Mutta nähtävästi ei tarpeeksi.

Jätskitkin söimme. Myöhemmin lähdimme syömään ihan oikeeta ruokaakin, tyttö ei suostunut syömään mitään. Pari vesimeloonin palaa suostui nappaamaan lautaselta. Muu ruoka jäi koskematta. Tyttö oli kovin väsynyt, muttei oikein pystynyt nukahtamaan. Pyörimme vielä jokusen tunnin puistossa. Kunnes oli lähdettävä. 

Poismatkalla, tyttökin nukahti rattaisiin. Menimme junaan kohti toista kaupunkia. Tyttö tuntui niin kuumalta, vaikka hänellä oli vain kevyt kesämekko. Lyhythihainen. Niin silti hänen poskensa ja koko ihonsa hohkasi kuumuutta. Kuumuus jäi mietityttämään minua. Sellainen lämpöisyys ei ole normaalia, varsinkin kun on jo pari tuntia ollut poissa paahteesta. 

Tyttö heräsi, otti vähän evästä ja joi mehun sekä vettä. Hän oli ihan ok, vähän väsähtäneen oloinen. Kävin vessassa kastelemassa tytön käsivarsia, päätä, korvantaustaa sekä kasvot. Siitä nyt ei kauheasti innostunut, mutta tuo kuumuus mietitytti.

Lopulta pitkän junamatkan jälkeen olimme perillä.

Lähdimme vielä suoraan autolla kohti poikani tädin kesäasuntoa, kohti järvenrantaa. Ihanaa, niin kuuma vieläkin, vaikka päivä oli jo vaihtunut myöhäiseen iltaan. Menimme heti uimaan, otin tytönkin syliini ja kävelin vedessä, toivoen, josko veden viileys (26 astetta) saisi kuumotuksen loppumaan.

Ruokaa ei suostunut sinä iltana syömään, vain vettä joi. Puolikkaan jogurttijuoman suostui ottamaan. Mutta siinä se. Tuuletuksen ollessa päällä, iho viileni. Mutta vain hetkeksi. Kun menimme meidän pieneen aittaan nukkumaan, jossa ei ollut tuuletinta. Niin kuumuus palasi. Sen yön tyttö nukkui pelkillä pikkareillaan, ilman minkäänlaista peittoa. Mökki sijaitsi hyvin puitten suojissa, eikä ollut lämmennyt, joten itse pysyin ensimmäistä kertaa koko kesän aikana lakanan alla sen yön. Tyttö oli aikalailla ilman peittoa koko yön. Aamulla hän oli kunnossa. Normaalin lämpöinen, pirteä ja söi.

Ylirasittunut päivästä? Lämpöuupumus?

Mitä vain se olikaan, niin huolta se aiheutti ja paljon. Mutta onneksi siitä selvittiin.

Mökkeilyn jälkeen menimme pariksi päiväksi ystäväni luokse. Kiva reissu. Ei paljoa eronnut edeltävistä reissuista..muuta kuin se, ettei poikani nähnyt isäänsä. 

Sain puhuttuakin poikani kanssa tilanteesta.

Poikani täti oli hyvin avoimesti puhunut, kuinka kesäasunto-aluetta oli tuhottu. Ja näimme itsekin tuhonjäljet. Jopa lapsille tarkoitettu trampoliini oli hajoitettu, vielä siinä pystyi jokseenkin hyppimään, kun saimme sen laitettua kasaan. Mutta ei se enää ollut niin hyvälaatuinen, kuin se voisi olla.

Vaikka nimeä ei kerrottu, niin esikoiseni tiesi heti kenestä puhuttiin. Nuorempi poika ei tajunnut..tai ainakaan ei halunnut tajuta.

Jäimme yhtenä päivänä mökkiin kahdestaan hetkeksi..joten tiesin tilanteeni tulleen. Aloitin:

-"Huomaat varmaan, että tääl on aika ilkeetä tuhoa tehty.."

--" Joo"

-"Mä en tiedä, ootko sä huomannut, mutta sun isälläs ei oo oikein mennyt hyvin pitkään aikaan.. Sen takia se ei oikein oo pitäny suhun mitään yhteyttä. Ja tääl ku nyt ollaan, ni me voidaan nähdä kuinka huono olo sillä on ollut.."

--"Oliks se mun iskä hajottanu tääl?"

-"Joo. Sun isälläs on nyt tosi vaikeeta. Se ei oo mitenkään sun syy, vaan sun isälläs on paljon ongelmia. Se on aikuinen ihminen, ja pärjää. Pystyy selvittämään ongelmansa, mutta se voi viedä aikaa. 

--"Eli mä en mee tällä reissulla iskälle. Mä en halua, että se on ees mun isä"

-"Sun isä rakastaa sua todella paljon. Oot sille tärkeä. Tällä kerralla et mee sun iskälle. Annetaan sille aikaa selvittää asiat. Täytyy muistaa, ettei se sun isä paha oo. Sillä vaan on niin huono olla, ettei oikein pysty olemaan nyt isä. Ja käyttäytyykin tosi väärin rikkoessa toisen omaisuutta.."

Sanatarkasti en nyt muista koko keskustelua, mutta voisi sanoa, että kaikki meni hyvin. Poikani otti asian ainakin tuolloin ihan hyvin. Halusin kuitenkin tuoda myötätuntoa myös kehiin, koska en halua pojan alkavan vihaamaan isäänsä. 

Jollain kierolla tavalla ymmärrän miksi poikani isä meni hajoittamaan tavaroita, ymmärrän miksi suuttui. Kuullessani tapahtumista, en voinut muutakun sanoa, kuinka tuosta kaikesta tulee poikani mieleen. Kuinka saan poikani kestämään vahvat tunteenpurkaukset paremmin, kuin isänsä? En halua, että hän joutuu samanlaisin askelin kulkea, kuin isänsä.

Ja kyllä. Ymmärrän, ettei se tarkoita, että poikani saisi saman kohtalon, kuin isänsä. Ja, että ympäristö yms yms vaikuttaa. Mutta, se, että olen huomannut jo niitä samanlaisuuksia. Ympäristökin on ollut hyvin otollinen tälle kaikelle. Huono isäsuhde, minun masennuskaudet..ne jo kertoo paljon, että ympäristö on ollut mukavasti luomassa tunne-elämän epävakautta.

Pienestä asti..ja puhutaan oikeastikin pienestä asti, ei ole poikani sietänyt sitä, että hänen käytöstään arvostellaan. Jos hän on tehnyt väärin, on hän siitä itse suuttunut todella pahasti, kun siitä huomautetaan. Minkäänlaista kritiikkiä ei ole kestänyt. On jollain tapaa jo valmiiksi niin hauras.. Hyvinä hetkinä kuitenkin on valmis pelastamaan jopa kärpäsen sisäilmalta (jäi kerrostalon reppuun kerran, halusi sen auttaa ulos, ettei se tukahtuisi lopulta rapun lattialle). Kun taas raivopäissään tuhoaisi varmaan kaiken. On niin kauhea suustaan raivopäissään, että saa hävetä. Niin vahvat tunteet.

Suojelija. Pelkää ötököitä niin maan perkeleesti, mutta, kun pikkusiskon jalassa käveli punkki (satuimme näkemään sen pirulaisen heti), itse alolin panikoimaan. Poika otti  samantien tytön jalasta tuon vipeltävän pirulaisen, se olikin hankala tapaus, kun ei ihan niin vaan saanut omasta kädestään pois sitä. Mutta lopulta sekin onnistui. Ja kaikella tällä yritän selittää, etten näe mitään tunnekylmyyttä pojassa. Vaikka osaakin olla todella inhottava. Niin, enemmän näen, että hänen on vaikea hallita tunteitaan. 

Ja mahdollisesti hänen isällään samoin tunteiden hallinnassa. Ainakin haluaisin uskoa näin...Tuntuisi todella pahalta tajuta, miehen oleban sairaanloinen narsisti..Niinkuin siskonsa haukkui häntä. Jotenkin en haluaisi uskoa, vaikka onkin ollut poikaansa kohtaan suoraan sanottuna maailman hirvein perseenreikä.  Haluaisin vain ymmärtää, tietää totuuden. 

Aika näyttää..

Isästä ei kuulunut koko reissumme aikana mitään. Vaikka hyvin tiesi, että olimme samassa kaupungissa. Näimme kuitenkin isän kaikki sisarukset ja tietenkin poikani mummin <3 

Annetaan nyt sitä aikaa. Aika tosiaan näyttää onko minkäänlaista isä-poikasuhdetta tulossa koskaan. Tällä hetkellä sillä ei ole väliä. Elämässämme on paljon enemmän asioita, joihin pistää energiansa :)

Tytär 3v+

 

 

 

tiistai, 31. heinäkuu 2018

Ahdistuksen poisto

Kello on jo yli kaksi yöllä. Kuuntelen musiikki youtubesta. Minun pitäisi olla jo nukkumassa. Laukkujen pitäisi olla pakattuna..matkavaatteet pitäisi olla valmiina odottamassa. Mutta mikään ei ole valmista. Tai edes aloitettu.

Tämä taitaa olla jo kolmas ilta/yö, kun tunnen tuskaa. Sydämeeni sattuu, vihloo. Kurkkuani kuristaa, tuntuu kuin sielä olisi jotain. Olotilani on muutoin ihan ok. Ei pitäisi olla syytä olla surullinen. 

Tänään..äsken sain kiinni syystä miksi koen näin vahvan ahdistuksen. Olemme lähdössä aamulla vierailemaan poikani isän kaupunkiin. Päätös, jonka olen tehnyt, pitää. Poikani ei ole näkemässä isäänsä tällä reissulla. 

Toivo, se on aina asunut minussa niin vahvana. Aina on toivoa. Olen salaa toivonut sisimmissäni, että poikani isä kyselisi, koska näkisi poikaansa. Mutta isästä ei ole kuulunut mitään. 

Tyhmäähän tällainen ajattelumaailma edes on. Olen ehkäpä itsekin liian sairas. Naiivi. Idiootti. 

On hassua tuntea näin voimkasta ruumiillista ahdistusta. Tällä hetkellä tunnen, kuinka sydämeni..se on kuin rikki. Kipu on vihlovaa, viiltävää. Ei ihan perus ahdistusta, jolloin rintalastaa painettaisiin valtavalla voimalla. Nyt tämä on niin särkevää. Olenko vihdoin toivoni heittämässä kokonaan kaivoon? 

Onhan tämä aika jännittävää mennä kaupunkiin, sillä siihen mieheen voi vahingossa törmätä keskustassa. Eipä sillä ole väliä. Mutta kuinka poikani isäänsä reagoisi? Reagoisiko isä poikaansa mitenkään?

Ahdistus tuntuu myös kurkussa. Kuin se olisi turvonnut. Minun niin tuttu tunne ahdistuksessa. Se tekee siitä ahdistuksesta niin pelottavaa...tai teki joskus aikoinaan. Nyt tiedän. Ymmärrän enemmän. Se on vain ahdistusta, kasa tunteitten ja ajatusten sekamelskaa. Kun sen saa purettua, niin parempi olo on taattu.

En ole saanut vielä puhuttua pojalleni isästään. Siitä, ettei tänä kesänä näe isäänsä. Isällä on elämässään tällä hetkellä liikaa ongelmia. Ja ne vaikuttavat poikaani ja siihen, ettei pidä lapseensa yhteyttä..kääntänyt selän pojalleen. Syy ei ole poikani. Hän on rakastettu ja tärkeä. Isän on nyt hoidettava itsensä kuntoon. 

Uskon, että tuo minun ihme toivonkipinäni on pitänyt minut hiljaisena.. Se ei sitten mitenkään pysty sammumaan, vaikka mikä olisi. Ihan naurettavaa. 

Ehkäpä olen samalla pelännyt kertoa pojalle sen, olen etsinyt oikeata hetkeä. Mutta koskaan ei ole oikea hetki kertoa tällaista asiaa. Sillä tämä tulee särkemään jollain tapaa poikani. Se on vain kerrottava ja näytettävä, että kaikki on silti meillä hyvin. Elämämme jatkuu, eikä se oikeastaan mitenkään muutu. Joulupukki(-isä) vain jättää tällä kerralla käymättä. Eihän se joka joulu ehdi käymään.

Eiköhän tämä tästä. Oloni alkaa olemaan helpompi nyt. 

Tytär 3v 

 

 

tiistai, 17. heinäkuu 2018

Oikea suunta..

Huh huh hellettä!

Ihanaa, ihan mahtavaa tää kuumuus. Tää niin harvinaista herkkua täällä päin, ni oon ihan innoissani. Olisi kiva tehdä kaikkea ja mennä kaikkialle koko perheen kanssa, mutta esikoinen ei oikein innostu enää. Ei halua viettää äitinsä kanssa aikaa. Näinkö nopeasti nää yhteiset jutut katoaa? Sanoisipa joku, että vielä joku päivä oma poika suostuu lähtemään jonnekin yhdessä. Liian nopee tulee nää ajat!!!

Kyllähän nyt tietyt jutut lähtee mielellään tekemäänkin mm. laivalle, joka vuotiset kaupunkireissut yms. Mutta "arkisemmat" paikat, jonne mennä vain käymään yhden päivän aikana..ne ei kiinnosta lainkaan.

Kaitpa tähän on vain totuttava ja todettava, että niin ne lapset kasvaa. Täytyy oppia pikkaisen jo irrottautumaan..antaa tilaa.

Tilan antamisesta tulikin mieleen. Kun tuossa joku aika sitten kirjoitin, ettei keskimmäisen poikani tarvitse enää nähdä isäänsä. Niin laitettava tähän, että poikani isä taisi tuon päätöksen jo tehdäkin. Ennen minua. Ja ei sillä ole väliäkään, kumpi sen päätöksen teki ekana. Mutta tämä isän ratkaisu sai omaan päätökseeni vahvuutta, paljon vahvuutta. Ei ollut virhe minulta tehdä moista päätöstä.

Kyselin viime viikolla poikani tädiltä eli poikani isän siskolta, koska hänellä olisi aikaa nähdä. Millaiset työvuorolistat olisi nyt heinä-elokuun aikana. Laitteli joitakin päiviä, jolloin olisi vapaana. Jonka jälkeen ilmaisi hyvin selvästi, että jos hänen veljensä on näkemässä poikaani, niin vaihto on tapahduttava muualla, kuin hänen luonaan. Olin hämilläni. Utelin tietenkin enemmän.

Hetken päästä tuli pitkä viesti, jossa kertoi, että "nyt sai miehen hyväksikäyttävä käytös loppua, enää he eivät olisi minkäänlaisissa väleissä". 

Lapseni isä on saanut monen vuoden ajan käydä siskonsa kesäasunnolla. Hänellä on ollut vara-avain sinne. Nyt kun oli ilmennyt hämärää väärinkäyttöä, niin siskonsa oli hakenut avaimen pois. Tästä poikani isä oli suuttunut siskolleen ja mennyt tämän kesäasunnolle, ja pistänyt kaikki risaksi, mikä oli vain käden ulottuvilla. Ja nyt ei ollut mistään pikkusummista kyse. Kaiken riehumisen jälkeen oli halunnut siskonsa pyytävän häneltä anteeksi, vaikka siskonsa ei ollut minkäänlaista anteeksipyyntöä velkaa missään vaiheessa. 

Siskonsa myös kertoi, että miehen silmistä näki, että oli vetänyt muutakin kuin alkoholia. Ja sen uskon, koska tuosta miehestä on aina nähnyt kilsan päähän, kun on ottanut jotain vahvempaa. Itsekin kun olen ne nuoruusvuoden melko pahimmat ajat nähnyt, niin tiedän, ettei tuon miehen kanssa jää epäselväksi..

Kyselin tuolta siskolta, voisiko miehellä olla kaikki kunnossa elämässä. Ja selitin, kuinka meidän poikamme oli todella voimaakkaasti reagoinut viimeiseen peliepisodiin, johon sain vastauksen:

"Kysyin pojasta, niin se sano, että sillä on ihan kipeet ja sairaat jutut siinä pelissä. Ja et se vaa kiusaa siinä muita. Siks oli poistanu. Sanoin vaa, ettei se voi isänä tehdä niin, vaan sen pitää ohjata lasta oikeeseen suuntaan, eikä kääntää selkäänsä. Ihan normi läpältä ne jutut kuulosti mun mielestä. Siis mitä ton ikäiset oppii kavereilta ja jatkaa eteenpäin"

Sydäntäni pisti ja kovaa, kun luin viestin. Poikani isä puhui ilkeästi omasta pojastaan ja niin, kuin siskonsa kirjoitti, käänsi selkänsä pojalleen.

Mistä tämä negatiivisuus ja vihaisuus poikaani kohtaa oikein tulee? Isä on jo ollut viime kesästä lähtien todella vihainen. Itseasiassa hänen mentyään naimisiin (pari vuotta sitten), hän on sen jälkeen vain pahentunut entisestään.

Haluaisin ymmärtää, haluaisin tietää syyn. Se ei enää kuitenkaan kuulu meille.

Kerroin tuolle siskolle päätöksestäni, kerroin pojan itsetuhoisista puheista, ja siitä, etten enää jaksa katsoa vierestä miehen käytöstä poikaansa kohtaa. Kerroin, ettei kukaan pysty ymmärtää tilannetta, ennen kuin näkee ja kuulee pojan pahanolon. Kerroin, että toivoin, ettei minun päätökseni vaikuttaisi meidän suhdetta muighin sukulaisiin. Suku kun on kuitenkin tärkeä ja osa poikaani. En missään nimessä haluaisi repiä poikaani täysin irti juuristaan. Hänellä kun on suvussa ihan kunnollisiakin sukulaisia.

Sisko oli samaa mieltä, olisi parempi sanoa pojalle, että isä on tällä hetkellä sairas, liian sairas näkemään poikaansa. 

Se, että poikani isä on suutuspäissään ajanut sata kilometriä tuonne kesäasunnolle ja hajoittanut paikkoja.. Se jo kertoo paljon. Kaikki ei ole hyvin. Pystyn jotenkin hänessä näkemään meidän yhteisen pojan. Suutuspäissään hänkin hajoittaa tavaroita..tai ainakin yrittää esittää (pelottelee), että hajoittaisi. Tosin poikamme on saanut minun lyhyt vihaisuuden..thank gooooog!!! Isänsä on pitkä vihaista tyyppiä, heidän perheessä pitkävihaisuutta todella paljon. Voidaan olla vihoissaan jopa vuosia.

Mutta palaten poikani isän tekoon. Mikä sai hänet tekemään näin? Voisiko hän olla niin sekaisin huumeista, että sen takia hajoittaisi paikkoja? Vai voisiko hän ihan selvinpäinkin tehdä? Tällaiset tunnepurkaukset oli hänellä joskus aikoinaan ihan yleisiä...silloin kun käytti päihteitä sekaisin. 

Miksi hän olisi taas sekaantunut tuohon maailmaan?

Onko heidän elämänsä liian stressaavaa, liian kallista, kun pitää elää huomattavasti yli varojen. Saako se sekaantumaan loppuvaiheessa huumeisiin? Kentien saa niistä lisätienestiä? Vai vain omaan käyttöön helpottamaan oloja..

Tämä kaikki on vain minun spekulointiani. Voin olla täysin väärässä. Eikä asiat minulle kuulu. Tai kuuluu sen verran, että voin nyt tehdä lopullisen päätökseni. Lähivanhempana, jolloin olen vastuussa poikamme hyvinvoinnista. En näe turvalliseksi edes ehdottaa isälle pojan näkemistä. Olenhan tässä yli vuosikymmenen yrittänyt isän ja pojan suhdetta rakentaa, mutta yksipuoleinen yrittäminen ei vain tuota tulosta.  

Ja minun on sanottava suoraa, etten koe edes vihaa isää kohtaan. Enemmän koen surua, sääliä. Olisin toivonut hänelle hyvän elämän.. Tietenkin me kaikki koemme eritavalla "hyvän elämän". Mutta en koe tätä sellaiseksi "henksesti hyväksi", jota itse tavoittelen.. Ja toivoisin, että kaikilla olisi myös hyvä olla itsensä kanssa.

Jokin minussa huutaa, että häntä pitäisi auttaa. Mutta minun on myös itselleni sanottava, ettei kaikkia voi pelastaa. Ja tämä ihminen on viimeinen ihminen, jonka minun pitäisi pelastaa :D 

Tuo ihminen on osa poikaani. Näen hänessä poikamme, näen pojassa isänsä. Tuntuu pahalta tämä kaikki. Mutta ehkä hän on ihan sinut elämänsä kanssa, ja säälin turhaa häntä. 

Olen vain ihmeissäni, kuinka ihminen voi muuttua täysin tällaiseksi? Tai sitten.. Luulin tuntevani hänet, ja minun on vieläkin vaikea uskoa, ettei hän ole sellainen johon luulin joskus tutustuneeni. 

Eipä tässä voi jäädä jahkailemaan ja miettimään sen enempää. Meidän on jatkettava elämää. Paljoahan tämä ei tule muuttamaan elämäämme. Enemmänkin asenteitamme. Tietty toivo, odottaminen on nyt laitettava jäähylle. Olen nyt selkeästi kolmen isättömän lapsen huoltaja. Selkeämpää. Helpompaa.

Tietenkin tämä vaatii vakavan keskustelun pojan kanssa. Jossa muistutettava, ettei poikani ole syypää tähän. Hän on haluttu, rakastettu ja tärkeä <3

Vaikea aihe, vaikeaa, mutta samalla niin helppoa. 

Eiköhän tämän perheen isä-aiheet ole selvitetty. Olen sinut kaiken kanssa. Aikamoinen matka tässä pitikin matkata. Oppi, jonka olen tämän neljän vuoden aikana saanut, on huikea. Ihmisenä on tullut kasvettua paljon. Tietoa ja ymmärrystä. Olen vihdoin valmis toisenlaisiin haasteisiin. Omat demonipeikot on selvitetty. On aika päästä jatkamaan omaa elämää, kehittämään ja löytämään se tietynlainen elämänpolku, jota kulkea. 

Kovaa vauhtia olen menossakin haluamaani suuntaan. Olen niin innoissani tulevista pääsykokeista. En voi muuta kuin toivoa pääsyä kouluun. En ymmärrä tätä minun "minähän menen"-asennettani. Mikä saa minut niin varmaksi, että tulen pääsemään haluamaani? Ehkä tämä asenne on vain siitä, että olen vihdoin valmis! Tottakai petyn jos/kun en pääse heti opiskelemaan haluamaani alaa. Mutta joku minussa sanoo, että "mitä jos pääsetkin", jolloin sydäntäni alkaa kutittaa. Hahhaa, ihan hassua :D Mistä lie tämä toivo kumpuaa sisimmistäni <3

Tytär 3v + 

 

 

 

 

tiistai, 19. kesäkuu 2018

Koska olla huolissaan?

Tänään illalla juttelin poikani kanssa. Tuntui pahalta kuulla, kuinka hän puhui siitä, ettei olisi halunnut syntyä koskaan. Ja on siitä minulle vihainen. Se tapa, jolla hän puhui, se on kuin mikä muukin keskustelu. Hänen ääneensävyssä ei ollut haikeutta tai muuta vastaavaa. Samaan syssyyn kovasti mietti minkälaisia dinosaurukset oli oikeasti. Kyseenalaisti meidän tähän asti "tuntemamme" dinosaurusten ulkonäön. Sen minkä väriseksi elokuvatuotanto ja kirjat on ne pistänyt. Ja yhtäkkiä taas kysyi, mitä tapahtuu, kun kuolee. Ja mietti taas, kuinka oikeasti ihmiset tulivat tähän maailmaan.

Jossain välissä puhui, kuinka elämässä on niin ikäviä asioita. Viitaten yörautoihin, joita joutuu käyttämään. On alusta asti ollut todella vastahakoinen niitä kohtaan. Alussa joka kerta, kun ne laitoin hänelle, niin oli todella vihainen minulle sen jälkeen ja lopulta sanoikin, että häntä alkoi aina suututtaa minä, kun edes puhuttiin raudoista. Ja olemme sopineetkin, etten käytä "rauta" sanaa. 

Itsekin lapsena yörautoja käyttäneenä, tiedän, kuinka kipeät hampaat olivat aamulla. Poikani on taistelija tyyppinen, vaaratilanteen tullessa HYÖKKÄÄ. Joku aivojen alkukantainen puolustusjärjestelmä aktivoituu. Se on joskus aikoinaan pelastanut vaarasta. Ja mahdollisesti tuo kipu, jota raudat aiheuttaa ja muisti/tieto siitä tulevasta kivusta saa poikani suuttumaan. Nostamaan kehon kortisonitasoja? Jolloin kokee stressin aiheuttaman suuttumisreaktion? Ja kohdistaa sen minuun, koska minä olen se henkilö, joka hänelle ne raudat laittaa.  

Voisiko tämä mahdollisesti saada myös kuolema-ajatukset? Raudat --Kipu-- Viha--Huono-olo henkisesti--Kuolema, niin kiehtova, ratkaisuko? Pelastus? Ei olisi enää huono olo.

Kuolema tuntuu olevan paljon mielessä. Mutta en oikein osaa sanoa, onko se masennusta ja oikeata halua kuolla. Vai kiehtooko kuolema itsessään. Käsitteleehän ihmiset sitä. Varsinkin lapset jossain vaiheessa elämää. Mutta koska olla huolissaan?

En kieltänyt poikaa puhumasta moisesta, vaan kerroin kuinka tärkeä ja rakas hän on. Minun elämäni valo. Kerroin, etten voisi kuvitella edes elämää ilman häntä. Poikani kielsi puheeni, mutta tiedän hänen kuunnelleen ja toivon sanojeni vaikuttaneen siihen, että todella ymmärtäisi, kuinka paljon rakastan häntä. Sillä enää hän ei jatkanut puhettaan kuolemasta. 

Olimme aikaisemmin puhuneet myös minun ja pojan isän tutustumisesta, erosta. Poikani kysyi. Kerroin, että eromme syy ei ollut poikamme. Vaan se, että emme osanneet yhdessä puhua asioita. Ongelmat kasaantuivat. Muistutin poikaa, että tämän vuoksi aina haluan selvittää asiat kotona kunnolla puhumalla, että poikani (ja sisarukset) oppisivat puhumaan! 

Poikani kysyi, miksi tein hänet tähän maailmaan. Sanoin, koska halusin hänet. Kerroin, kuinka hänen isänsä silmissä kiilsi kyynel onnesta, kun hän katsoi ultrakuvaa sen jälkeen, kun saimme tietää, että odotin poikaa. Kerroin myös, kuinka hänen isänsä rakasti poikaamme todella paljon, mutta mahdollisesti ei vaan osaa näyttää sitä. 

Tuntui, että poikani sai kysymyksiinsä vastauksia. Uskon, niitten auttavan..Poikani identiteetin kasvu varmaankin käynnissä? Kuinka näen itseni. Mistä tulen, millainen olen. Kuinka muut näkevät minut.

Paljon tuntuu tuo poika miettivän asioita. Näen hänessä samoja synkkiä piirteitä, kuin itsessäni. Toivon saavani istutettua poikaani sen turvaavan puunrungon, josta itsellänikin on ollut apua...Tosin se puunrunko tuli kuvioihin vasta aikuisiällä..Mutta toivoisin saavani poikaan sen toivon. Toivo on tärkeää. Se ei anna luovuttaa. Koska aina on mahdollisuus muuttua/muuttaa nykyhetkeä.

Nämä keskustelut kävimme aikalailla poikani huoneessa, kun hän räpläsi pleikkariaan. Ei pelannut, mutta katseli viestejä. Olin mennyt vain häntä vastapäätä istumaan lattialle. Poikani näytti, kuinka hänen kaveripyyntönsä isälle oli laitettu jo 11 päivää sitten. Siihen ei oltu vastattu. Viikon poikani piti tuota ahdistavaa oloa sisällään, hylkäämistä, ennen kuin siitä avautui. Onneksi hän avautui. 

Puhuminen, nyt oikeasti ymmärrän kuinka tärkeää se on. Ja kuinka tärkeää se on jatkaa koko elämän ajan. Puheyhteys omaan lapseen. Ja lapsen kuunteleminen. Se on elintärkeä!!! 

Kun poikani meni nukkumaan, laitoin hänelle raudat. Sen jälkeen kehuin, kuinka fiksu hän on, kun pitää huolen hampaistaan. Pesee ne aamuin-illoin. Raudoista en puhunut. 

Täytyykin tässä alkaa suunnittelemaan yhteistä aikaa pojan kanssa. Kummankin pojan kanssa. Nyt alkaa olemaan taas se hetki, jolloin tarve alkaa olemaan kova. Perhe-päiviä on tulossa. Nekin on tärkeitä. Ja meillä onkin yhdessä todella kivaa.

Kävimme siellä ulkomaanmatkallakin. Ja täytyy sanoa, että perheen viettämät hetket olivat ihan älyttömän ihanat <3 Se tietty rauhoittuminen, kun kaverini lapsensa kanssa ei ollut läsnä. Vaan vietin ajan,  omistaen sen vain lapsilleni. Ihan huippua. 

Onneksi meillä on kuukauden päästä jo pieni irtiotto eri kaupunkiin. Saamme taas yhdessä pörräillä ympäriinsä. Nämä pienet lomat, silloin huomaa, kuinka vapautuneita lapsetkin ovat. Myös esikoinen, joka yleensä on, ettei halua perheen kanssa viettää aikaa. Vaan mieluummin hengailee itsekseen. Teini!

Pojat todella odottavat taas tätä reissua, Kyselevät usein, kuin varmistaen, että mikä päivä lähtö onkaan. Olimmehan viime vuonna samassa kaupungissa. Ja silloinkin niin kiva reissu. 

Voi, kuinka toivonkaan, että löytäisin jonkun ihmisen jakamaan nämä reissut ja arjen. Ihmisen, joka ottaisi kaikki lapseni elämäänsä mukaan, hyväksyisi, olisi kiinnostunut, olisi läsnä. Näin uskon, myös lastenikin hyväksyvän tämän ihmisen.

Poikani, keskimmäinen, kovasti haluaisi, että löytäisin miehen.

Pari päivää taas kyseli haluaisinko koskaan naimisiin. Vastasin, että voisin joskus mennäkin, jos vain löytäisin jonkun. Johon poika sanoi, että yritä nyt löytää..

On monesti pyytänyt, että toisin meidän kotiin miehen.. Se toisi kuulemma turvaa. Hän on aina kaivannut miestä elämäänsä. Sen on nähnyt ihan pienestä asti. Muistan vieläkin, kun pyörimme yhdessä vaiheessa miespuolisen ystäväni kanssa..aikaa, ennen kuin hän todella hävisi huumeille elämänsä. Pojat olivat silloin pieniä. Keskimmäinen oli tuolloin varmaankin, just sen kolme vuotta. Ystäväni makoili kyljellään sohvalla, poikani änki itsensä hänen kainaloon. Niin, että itsekin oli kyljelleen, ystäväni kyljen päällä, käden leväten poikaani. Poikani oli kuin pienessä pesässä, kainalossa. Se ilme, tyytyväinen ilme, "olen turvassa" <3

Toivon koko sydämestäni, että löytäisin sen ihmisen, joka saisi meidän perheen "tyhjiön" täytettyä. Sillä vaikka perheemme on eheä ja hyvä tällaisena. (Ja niin sen pitääkin olla, ei kukaan ihminen voi korjata mitään toisessa. Se on jokaisen oma tehtävä. Mutta toinen ihminen voi kuitenkin tuoda niin paljon hyvää mukanaan, että se tuntuu tyhjiön täyttämiseltä). Isättömyys meidän perheessä on tosiasia ja se on se tyhjiö. Se on "korvattavissa". Vaikka en etsi lapsilleni isää. Vaan itselleni miestä. Niin haluan, että mies olisi lapsirakas ja ottaisi isäntyylisen roolin. Ei siis olisi etänä oleva, joku ihminen minun elämässä. Vaan osa perhettä.

Tietynlaista vaikeutta, mutta myös helppoutta. Alku voi olla miehellä todella vaikea. Mutta, kun jaksaisi tehdä sen työn, näyttäisi todella, haluavansa olla mukana, eikä luovuttaisi heti. Niin tiedän, että tämä perhe olisi sulaa vahaa sen jälkeen. Koska emmehän tiedä paremmasta, meillä ei ole vertailukohdetta hyvästä. Kaipaus on niin suuri, että luoton tultua, kiintymys olisi taattu. 

Voinhan olla ihan väärässäkin. Ja kaikki menisi päin helvettiä. Enhän minä tiedä oikein suhteista mitään. Minulla ei ole koskaan ollut mitään normaalia suhdetta. Aina niissä on ollut jotain mätää. Mutta se riski on otettava. Jos siis joskus löydän jonkun. Jos siis uskallan antaa sen mahdollisuuden.

Ehkä minussa on sitä mätää ja se syy minkä takia en ole löytänyt ketään. Josko olen niin outo, ettei kukaan halua minusta sen takia mitään vakavaa.

Tai sitten vetoan vääränlaisiin miehiin, ja itsekin innostun näistä ei-niin-hyvää-tarkoittavista..

 Tytär 3v