sunnuntai, 13. kesäkuu 2021

Hyvästit, poikani isälle

Hei, siitä on aikaa. Todella paljon aikaa, kun olen viimeksi kirjoittanut tänne. Päätin jo melkein kolme vuotta sitten, että nyt saa kirjoitukset jäädä kirjoittamatta. Koin tuolloin olleeni valmis elämään ilman elämämme jakamista. Ja se olikin oikea päätös. Mutta tänään koin todella vahvan tunteen, että minun on päästävä kirjoittamaan. Kaikki on ihan hyvin..

Elämä on mennyt eteenpäin, lapset ovat kasvaneet ja itsekin siinä mukana. Takana on aika rankka vuosi. Työnteko, koulu ja lapset. Kahden teini-ikä ja kolmas valmistautuu eskariin. Ei mikään kaikista parhain kombo. Ja kyllä, pääsin vihdoin opiskelemaan alaa, jota olen halunnut. Opiskelu on ollut mielenkiintoista ja aika rankkaakin. Aika, sitä ei ole koskaan liikaa. 

Olin äsken kirjoittamassa paljon perheestämme, mutta lukiessani sitä, huomasin, kuinka sillisalaattia teksti oli. Olisin halunnut kertoa kaiken, mutta ei kaikki mahdu yhteen ja samaan tekstiin, vaikka kuinka haluaisi. Kolme vuotta on pitkä aika tapahtumille. Joten jaan kirjoitukset eri päiville. Ehkä. Ehkä tärkein on nyt kirjoittaa, siitä mikä on mielenpäällä. 

Kolme vuotta. Se on pitkä aika, paljon ehti tapahtua sinä aikana. Minun lapsistani keskimmäinen on silti ainut, joka näki isäänsä. Ei kauheasti, mutta sen mitä isä pystyi. Huumeet tosiaan astui taas kuvioihin yli kolme vuotta sitten. Ehdin siis paljon jo miettimään erilaisia skenaarioita, mitä voisi käydä. Ja niin koitti päivä, jolloin sain sen puhelinsoiton. Olin juuri pääsemässä töistä, kiire ehtiä kotiin, että ehtisin hakea tavarat sieltä ja mennä kuhertelemaan uuden tuttavuuteni kanssa. Ihana lapsivapaa taattu. En ehtinyt vastaamaan puheluun, mutta heti kun pääsin työpisteeltäni lähtemään, soitin takaisin. Kuulin puhelimen toisessa päässä kovin vakavan ja väsyneen äänen. Jotenkin siinä vaiheessa jollain tavalla tiesin jo, mutta ne sanat "Jxxxx on kuollut" pysäytti täysin. En pystynyt hetkeen liikkumaan, pysähdyin täysin. Kun tieto tunkeutui lopulta aivoihini asti, tunsin kuinka silmäni kostuivat täysin. Aloin itkemään vuolaasti. Kuuntelin mitä puhelimen päässä kerrottiin. Kuoleman syytä ei poliisit ollut kertonut, vain sen, että poikani isä oli löydetty kuolleena. 

Itkin ja puhuin puhelimessa koko matkan, kun menin kotiin. Laitoin viestiä myös tapailu-miehelleni. Hän tuli hakemaan minut. Viikonloppu meni hänen kanssaan. Vietimme aikaa yhdessä, välillä itkeskelin itsekseni, olin kyllä näky, kun silmät turpeena koko viikonlopun ajan. Hän silti kesti minun suruni, vaikka sanoi, ettei tiedä mitä tehdä. Minulle riitti, että hän oli siinä paikalla, eikä lähtenyt pois sillä hetkellä.

Sain kerrottua pojalleni isänsä kuolemasta vasta maanantaina. Näytin hänelle valokuvat, joita minulla sattui itsellä olemaan, vain kolme kappaletta, joissa poikani oli isänsä kanssa. Huouh, olen ollut niin surkea aina ottamaan valokuvia. Vasta näissä tilanteissa niiden kuvien merkityksen huomaa. Poikani itki ja ensimmäiset sanat olivat: "Mä en näe sitä enää ikinä..". Hetken päästä hän ei enää kyennyt katsomaan isänsä kuvia, vaan linnottautui omaan huoneeseensa. Menin hänen luokse vielä halailemaan ja kerroin, että selviydymme tästä yhdessä. Sanoin myös, ettei olisi hyvä olla yksin. Jätin oven auki, hän antoi sen olla auki.

Varmaan joku kolme tuntia tuosta hetkestä, poikani istui jo junassa. Hän sai mahdollisuuden vielä päästä katsomaan isäänsä. Tai sitä kuorta, jossa hänen isänsä oli elänyt. Koin tuon reissun olevan pojalle todella tärkeä, sillä ehkä nyt oli oikea aika päästä tuon puolen suvun luokse yhdessä käsittelemään poismenoa. 

Seuraavana päivänä sain pojaltani viestin: "Miks sä et kertonut, että se hirtti ittesä".

En tiennyt sitä, vasta poikani viestistä sain tietää, millä tavalla hänen isänsä oli kuollut. Tieto kuolintavasta järkytti vielä lisää itseäni. Jo se, että hän oli kuollut, mutta se tapa, jolla hän kuoli, on musertavaa. Olisin halunnut auttaa, häntä olisi voitu auttaa!!! Apua oli tarjottu, mutta hän ei enää nähnyt muuta ratkaisua, kuin päättää elämänsä. Niin surullista.

Olen tämän 1,5 kuukauden ajan nyt käsitellyt itsekin tätä asiaa. Ja huomasin, kuinka ensimmäisten viikkojen aikana hoin vain itselleni, että "Jxxxx on kuollut". Välillä raahasin läppärin työpaikalleni ja yritin tehdä koulujuttuja siinä samalla. Yhtenä päivänä sain opettajalta kommentin palauttamaani työhön, jossa olin kritisoinut mielenterveys- ja päihdehoitojen hoitamista, kuinka sitä ei kyetä vielä tänäkään päivänä hoitamaan yhdessä. Tämän työn olin lähettänyt ennen poikani isän kuolemaa. Opettajan vastaus. "Muutosta päihde- ja mielnterveyshoidossa on todellakin tapahtunut, mutta maailma ei ole vielä valmis tältäkään osin". Tämän luettuani, purskahdin vain itkuun ja totesin mielessäni, että "juu, se on nyt huomattu". 

Se, kuinka paljon ja millä mittasuhteilla ja millä tavalla olen tuota poismenoa käsitellyt on todella laaja. Alku viikkoina huomasin, kuinka mielestäni putkahti kaikenmaailman muistoja hänestä. Yhtäkkiä muistin tuon miehen, ajalta, jolloin olimme yhdessä, Sen, kuinka rakastuin häneen, ja kuinka hän hymyili, nauroi. Mieleni teki kauheasti töitä etsien mieleni sopukoista kaikki mahdolliset muistot. Muistot, kuinka tapasin miehen ollessani vasta 16-vuotias. Ajan saatossa tuli myös huonotkin muistot mieleen, ei niin vahvasti. Koska olin jo ehtinyt käsitellä ja antaa hänelle anteeksi. Vaikka hän ei ollut pojallemme hyvä isä, niin hän silti oli isä. Ihminen. Arvokas. Elämisen arvoinen. 

Olin kiitollinen siitä, että olimme viime vuoden lopussa hoitanut kaikki asiat kuntoon yhdessä. Me pystyimme puhumaan ja hoitamaan poikaamme liittyvät asiat yhdessä. Oli jopa todella mukava jutella hänen kanssaan. Samoin, kun hän oli menossa joulu-tammikuun vaihteessa katkolle, hän tarvitsi poikamme tiedot, hän soitti minulle. Se oli hänen viimeinen puhelunsa minulle. Muistan, kun kyselin kuulumisia siinä. Oli jotenkin jo silloin todella huojentavaa, että pystyimme olemaan sovussa. Minulla oli toivo, että nyt hän pääsisi jaloilleen ja kaikki taas paranisi. 

Nyt tiedostan, että hän on tosiaan poissa. Mutta koen, että vieläkin käsittelen asiaa. Kuinka tämä voikaan kestää näin kauan? En ymmärrä. Ehkä yritän tätä käsitellä niin paljon, kuin vain on mahdollista, että olisin valmis. Valmis, siihen, kun poikani alkaa itse käsittelemään asiaa. Alku aikana, kun hän tuli viikon reissustaan, poika oli todella rauhallinen, ei kiukutellut. Oli vain. Ajattelin, että tästä see suruprosessi lähtee, mutta tuntuu, kuin hän ei vieläkään sitä oikein ole tehnyt. Mitään ei ole tapahtunut. Hän ei suostu menemään juttelemaan minnekään. Kuulemma ei ole hänen juittunsa. Se on vapaaehtoista, joten en voi pakottaakaan. 

Ajan kanssa, antaa ajan vain mennä. Huomaan kuitenkin olevani koko ajan valppaana. Kuulostelen. Tarkkailen. En pysty olemaan täysin rentona. Vaikka ulospäin, siltä näyttääkin. 

Hautajaisissa olimme koko perhe. Ne olivat todella kauniisti järjestetty. Poikani isä ei tainnut nähdä ympärilleen, kuinka paljon ihmisiä jäi häntä suremaan. Olen "joutunut" jopa käsittelemään surua tuon miehen vaimon kauttakin. Voin vain kuvitella sen tuskan, jota hän kokee nyt. Pelkkä ajatuskin siitä, saa minut itkemään. Ja kaikki hänen viisi lastaan. Niin moni jäi ilman isää. Mutta siinä pahassa olossa, jossa hän on vellonut, hän ei nähnyt muuta poispääsyä. Voi, kuinka hän olisi nähnyt toivon pilkahduksen, eikä olisi tehnyt sitä. 

Mutta hän teki sen, ja hänen elämänsä täällä päättyi. Niinkin kylmästi sanottu, kuin elämä jatkuu. Se on totuus. Elämä, aika kulkee eteenpäin kovalla vauhdilla. Meidän on vain pysyttävä mukana, sillä se ei odota. Toivon koko sydämestäni, että tuolla miehellä on nyt hyvä olla, missä ikinä onkaan <3  

 

 

 

keskiviikko, 24. lokakuu 2018

Eteenpäin kohti tulevaa. Kiitos kaikesta <3

Kaksi kuukautta. Taas olen pitänyt taukoa ja olenkin nyt päättänyt, että meidän perheen tarinat saa jäädä tähän viimeiseen postaukseen <3 

Olen valmis, olen sinut itseni ja menneisyyteni kanssa. Sain purettua oloani. Kiitos teille, jotka olette kannustaneet <3 

Pitkä taival tästä tuli. Tämä neljä vuotta on kasvattanut minua ihan järjettömästi. Olen kaikista kokemuksista kiitollinen. Kaikki ihmiset, jotka ovat vain vierailleet elämässäni tai jääneet siihen pidemmäksi aikaa. Olen heistä niin kiitollinen <3 Kaikella todella on tarkoituksensa. Jokainen ihminen/kokemus on opettanut, auttanut, johdattanut eteenpäin. Niin hyvässä, kuin pahassakin ja niitten välissä.

Varmuus. Liian epävarma en enää ole. Tiedän, kuka olen. Se riittää. Tietoisuus on niin vahva, ettei mikään tai kukaan sitä saa murrettua. 

Iloisuus. Olen saanut sellaisenkin ominaisuuden pidettyä.

Värikkyys. Minulta itseltäni jopa löytyy värikkäitä vaatteita nykyään ja näen maailman, elämän, kaiken paljon värikkäämpänä.

Usko. Uskon itseeni. Pystyn ja uskallan. 

Luotto. Luotan ihmisiin vieläkin. 

Hyvyys. Näen vieläkin ihmisissä hyvyyden. Kukaan tai mikään ei ole saanut sitä kukistettua minusta. Uskon siihen niin vahvasti. Mutta tiedostan, ettei kaikki sitä hyvyyttä omaa ja pysyn näistä tarpeeksi kaukana. Nyt minulla on siihen voima.

Tunnepuoli. Uskallan rakastua. Uskallan heittäytyä. Annan mahdollisuuden..

Olen jo antanut mahdollisuuden.

Olen tavannut miehen. "Löysin" hänet jo alku vuodesta, mutta vasta kesän jälkeen uskalsin antaa hänelle mahdollisuuden. Ja voin sanoa, että se oli yllättävän helppoa. Hänessä on jotakin, johon haluan niin palavasti tutustua. Haluan nähdä millainen hänen luonteensa oikeasti on kaikin puolin. Ennen en ole ajatellut tällaistakaan asiaa miehessä. Tai pitänyt sitä ensisijaisen tärkeänä. Vaadin nykyään enemmän! Se sisältö. Ihmisessä pitää olla sitä tiettyä syvyyttä. Edelliset kumppanini ei olisi tätä seulaa koskaan läpäisseet ;P

Hän on ottanut lapseni hyvin..pojissani nyt on vielä työnsarkaa. Ovat jo niin isoja, että eivät enää mitään höpöhöpö-setiä hyväksy. Nämä höpöhöpö-isät on kyllä näyttänyt heille, millaista miestä eivät halua meidän perheeseen. 

Esikoiseni sanoo, ettei häntä kiinnosta. Kaikki on ihan sama. Ei ole vielä tullut miehen näköpiiriin. Vaan majailee huoneessaan. Ottaa kuitenkin miehen hiljaa vastaan, ei niskuroi. Hyväksyy tilanteen. Uskon, että hän on huomannut, että olen iloisempi, keveämpi nykyään. Olen se "normaali" äiti, joka lapsillani olisi pitänyt aina olla.

On ihana, kun poika tulee koulun jälkeen iloisena höpisemään kuulumiset. Minun töitten aloittaminen todella on tehnyt hyvää ainakin esikoiselleni. En ole hönkimässä hänen niskaansa koko ajan :D Mikä saanut hänet välillä tosiaan viettämään meidän muitten kanssa leffailtaa yhdessä <3

Keskimmäinen. Niin hän. Aluksi niin innoissaan asiasta: "Tuleeko meijän perheeseen mies?" ja nyt "Mä olen tottunut siihen, että sä olet vain tässä, se riittää mulle". Voimakkaat tunteet. Mustasukkaisuus, pelko tulevasta.

-Onko rakas vielä?

-Tuleeko asiat muuttumaan nyt ja kuinka nopeasti ja mihin suuntaan? (muutanko miehen kanssa yhteen ja minne. Pelko, että jää yksin. Kaverit ja koulu vaihtuu)

-Tuleeko uusi vauva kuvioihin? (tämä on hänen pelkonsa, kun kuulemma liika pussailusta tulee näitä vauvoja, eikä missään nimessä sellaista halua meidän perheeseen)

-Lähteekö mies taas pois?

Hän varmasti miettii päässään kaiken maailman skenaarioita tulevasta ja on sen takia, kuin kissa pistoksissa. Olen yrittänyt hänen kanssaan puhua, mutta se ei oikein onnistu. Ärsyttää koko tilanne. En haluaisi mitään draamaa tähän. Samalla yritän muistuttaa häntä, ettei mikään tule muuttumaan niin paljon, että hän menettäisi kaverit mm.muuttoa muualle. Ja että, lapseni ovat minun ykkösiä elämässäni. Heitä rakastan aina, vaikka mikä olisi. Ja että kun oma asenne muuttuu, niin tulee helpompaa.

Keskimmäiseni, kuinka hän voikaan olla niin tunneihminen. Se tunteiden voima, huh! Ja se, ettei hänellä ole oikein taitoja käsitellä niitä. Ei puheenlahjoja purkaa niitä. Joskus nuo pelot yms. tulee "oksennuksena" hänen suustaan..Mikä on hyvä. Mutta hiljaisina aikoina ei ole hyvä/helppo olla. Hän osaa olla hankala. Vaikea. Kuinka auttaa häntä? Onhan niitä muitakin tapoja purkaa, kuin puhuminen, mutta voi kuinka osaisin auttaa häntä ja neuvoa.

Toivon todellakin pääseväni piakkoin opiskelemaan, että voin auttaa poikaani enemmän. Sillä en ole koskaan avunhauista huolimatta saanut pojalleni apua/tukea. Hän tarvitsisi jonkinlaista tukea tunteiden ilmaisuun...johonkin. En edes tiedä tarkalleen millaista, mutta opiskelujeni kautta saisin tiedon ja taidon. 

Tyttö. Hän tulee toimeen tuon miehen kanssa, he leikkivät keskenään ja tyttö vain kikattaa innoissaan. Tosin kun halaamme tai pussaamme ja tyttö näkee sen, niin hän juoksee/änkee syliini. Mutta hän on niin pieni. Hän tulee helpommin ja nopeammin hyväksymään miehen, kuin poikani.

Poikani, jotka ovat joutuneet kokemaan liikaa pettymyksiä elämässään. Hyväksyntää, jota ovat kaivanneet iseiltään, eivät ole saaneet. Kuinka vaikeaa tämä on heille? Uskallusta heittäytyä kohti uutta ja pelottavaa. He ovat nähneet minun mies-sekoilut, eivät varmaan tähän usko lainkaan..

Itse huomaan kuitenkin tässä selkeästi eroavaisuutta edellisiin suhteisiin. 

Uskallan sanoa ääneen pelkoni hänelle. Puhumme muutenkin aika avoimesti asioista, joista en todellakaan ole aikaisemmin puhunut. Uskallan antaa hänelle itsestäni enemmän. Aikaisemmin en ole siihen pystynyt/osannut. Olen jopa tehnyt ruokaa hänelle...ja ei, se ei todellakaan ole itsestäänselvyys minun kanssani :D

Ensimmäistä kertaa minusta tuntuu, että mies oikeasti on kiinnostunut minusta. Eikä häpeile. En tiedä onko häpeä, oikea sana. Mutta tarkoitan, että olen ihmisten tiedossa. Olen hänen ystävien, sukulaisten tiedossa. En ole salattu. Olen nähnyt jo sukua. Hänen paras ystävä haluaa nähdä minut. Olen myös itsekin puhunut miehestä ystävilleni. Yleensä olen pitänyt kaikki visusti omana tietonani. Ja kertonut vain jotakin. Mutta tämä on erilaista. Ja haluan ottaa selvää, miksi se on niin erilaista. Ja miksi oikein joka kerta, kun näemme pienen tauon jälkeen, niin yllätyn siihen tunteeseen, jonka saan hänestä. Se on kuin sykäys. 

Kauan tässä kesti, että sain elämäni kurottua kasaan. Tuntuu vieläkin niin hassulta, ettei masennus tai ahdistus paina sisuksissani sillä jyytävällä voimalla. Ja vaikka niin kävisi, että tuo synkkyys vielä ottaisi minusta vallan, niin tiedän, että minusta löytyy se voima päihittää se. 

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen valmis irrottamaan otteeni siitä jostain, mikä on minua pidellyt koko elämäni ajan. Olen valmis ottamaan askeleen kohti uutta, tuntematonta. Enkä pelkää. Vaan olen enemmänkin innoissani.

Olen antanut itselleni anteeksi menneisyyteni asiat, jotka ovat vainoneet minua jossain taka-alalla, muistuttaen huonouttani. En ole huono. 

Tuntuu, kuin olisin merellä veneessä. Istun keskellä. Pidän kiinni veneen kummastakin sivusta. Ja matka on vakaa.

Hymähdän, sillä tämä kaikki tuntuu edelleenkin niin hassulta. Onko tämä todella totta? Minun masennuskauteni, ne on loppuneet. Masennus ei ole uusiutunut. Olen selviytynyt. Olen perillä. 

Elämä todella on täynnä ihmeitä ja niitä enkeleitä..yhden ihmisen pieni hyvä teko, voi saada toisessa suuria muutoksia aikaan. Nuo yksittäiset hyvät teot, on minuakin kantanut vaikeina aikoina. Ja olen päässyt tänne asti. Kiitollinen kaikesta.

Tiedän, että elämässäni tulee vielä paljon vastaa vastoinkäymisiä. Mutta enää en pelkää. Minulla on luotto siihen, että elämä kantaa. Olen valmis. 

Tyttö 3v

 

 

 

 

torstai, 16. elokuu 2018

Uusia tuulia

Hassua. Niin kertakaikkiaan hassua. Kuinka elämä osaakaan olla hauska. Kuinka se tosiaan pistää valintojen eteen. Ja ne valinnat täytyy tehdä nyt ja heti. Näin kävi meinaa nytkin.

Pääsin kouluun. Pääsin juuri tuolle alalle ammattikorkeassa, jonne halusinkin!!! Avoimen puoli, mutta askel lähempänä. Olin onnesta soikeana. Samalla viikolla pääsin myös työhaastatteluun ja minut valittiin. Minulla oli työpaikka ja koulupaikka. Mutta..Koulu toimi päiväopintoina. Eri paikkakunnalla. Työtä ei kuulemma olisi aikaa tehdä, sillä tahti olisi todella vauhdikas, näin minulle sanottiin, kun soitin koululle. Minun piti valita otanko tosiaan koulun vai työn vastaan! Ja minun piti päättää se KAHDEN TUNNIN sisällä!!!

Täydellisessä maailmassa, minulla olisi kummatkin! Ja tunteja vuorokaudessa olisi enemmän.

Juttelin parin kaverin kanssa asiasta ja kuuntelin heidänkin vinkkejä. Opiskelu oli juuri sitä mitä halusinkin. Se oli se, mitä olen niin odottanut. Tuo ala, pääsin yrittämättä tai stressaamatta alalleni. Se oli kuin minulle tarkoitettu.

Mutta entä työ. Niin kauan vähillä rahoilla menty, että tekisi niin hyvää saada kokea tilillä olevan enemmän rahaa, kuin 10€. Samalla saisi vähän eläkekassaakin kerrytettyä. Ja saisi kohennettua omaa itsetuntoa..jos sen voi niin sanoa. Meinaa ollut todella ikävä olo, olla ilman minkäänlaista turvaa minne mennä. Kysymys sinkkumarkkinoilla ja monessa muussakin tapauksessa, "Mitä teet?". Sillä tarkoitetaan työtä..ja sitä minulla ei nyt ole ollut. Niin en ole halunnut olla edes sinkkumarkkinoilla, olen kartellut kaikkea, jossa joutuisin kertomaan itsestäni.

Työ. Ihmiset määrittelevät liikaa toisiaan sillä.

Tunne, järki. Kumpi vai kummatkin? Olin kummastakin innoissani. Koulusta ja työstä. 

Pähkäilin joka suunnasta asiaa. Mietin plussat ja miinukset. 

Mihinkö päädyin?

Valitsin työn. Jätin opiskelun jäihin hetkeksi. Suoraan sanottuna minulla ei ollut rahaa opiskella. Jo matkoihin olisi mennyt 160-200€/kk julkisilla. Jos minun kuuluu tuo ammattinimike saada ja päästä tekemään vielä työtä tuolla alalla. Niin tulen pääsemään kouluun. Uskon siihen, että pääsen kouluun opiskelemaan alaa vielä tutkinto-oppilaana. Se on niin vahva tieto sisimmissäni. 

Suoraan sanottuna minua jännittää työn aloittaminen. Aloitan sen jo huomenna. Onneksi samantien on iltavuoro, niin ei tarvitse ihan heti aamusta sännätä sinne. Innolla säntäänkin, jännittynein askelin. On ihana päästä tekemäänkin jotain.

Olen kylläkin viihtynyt tytön kanssa kotona todella paljon, mutta en voi olla koko loppuelämääni kotona. Minun on myös ajateltava itseänikin. Ja tämä työ ainakin vielä alussa mahdollistaa sen, että voin olla töissä ja saan myös viettää aikaa lasteni kanssa, sekä ehdin salillakin käymään. Ehkä tällainen "kevyt" aloitus voisi olla nyt hyvä alkuun, eikä vetää itseään ihan heti piippuun. Niin kuin minulla on ollut tapana tehdä, haukata kakusta liian iso pala.

Tyttärenikin sai päiväkotipaikan. Ja tässä onkin hassua se, että hän on jo kesän mittaa aina tuon kyseisen päiväkodin ohi kävellessä sanonut, että haluaa mennä sinne. Olen selittänyt, ettei pihalle voi mennä, sillä se on päiväkodin käytössä. Tyttö silti on inttänyt, että hän haluaa päiväkotiin. Ei mihinkään muuhun päiväkotiin, vaan juuri siihen yhteen. Ja nyt hän tulee tosiaan pääsemään juuri siihen päiväkotiin, jonne halusikin.

Ainiin, olen aloittanut jotain muutakin. Lyhytkestoinen, vain 10 kerran juttu. Uskon, että siitä on todella hyötyä niin minulla, kuin sen järjestäjälle. Aloitin ratkaisukeskeisen terapian kohta valmistuvan terapeutin kanssa. Kuinka mielenkiintoista <3 Kohti unelmia.

Hän on niin kannustava ja jo yhden puhelinsoiton aikana sain uudenlaisia näkemyksiä. Ihan huippua. Puhuimme pitkään ja se positiivinen puhe, siitä, kuinka minusta huomasi, että olin selättänyt niin paljon asioita. Saanut menneisyyteni tapahtumat osaksi minun elämäni tarinaani. Ilman mitään tunnepeikkoja. Se tuntui todella hyvältä. Olenhan sen itsekin huomannut, mutta että joku muukin sen huomasi, eli sen on oltava todella totta. Tästä kaikesta saan kiittää ihan älyttömän ihanaa psykoterapeuttiani, jonka avulla sain seikkalla mieleni kätköissä joitakin vuosia sitten. Sain sen monta vuotta jyytävän vihan sisuksistani. Muutuin todella paljon. En enää ollut niin äkäinen. Siedän asioita enemmmän. 

Ehkä tämä minun pitkään kotona ollut ajanjakso on nyt loppumaisillaan..

On ollut huojentavaa huomata, kuinka nyt heti alettuani unelmoimaan, on asiat mennyt eteenpäin vauhdilla! Nopeampaa, kuin osasin edes ajatella. "Varo mitä toivot", se tosiaan kannattaa pitää mielessä, sillä se tosiaan voi käydä toteen ;) 

Nyt ymmärrän miksi aikaisemmin en ole osannut unelmoida..niin kuin minulle sanottiin, minulla on ollut niin monta vuotta selviytymis-vaihde päällä, etten ole edes pystynyt unelmoimaan.

Nyt pystyn.

Tytär 3v +

 

torstai, 9. elokuu 2018

Koulun alkua

Koulut on monessa paikassa alkanut...jotkut onnekkaat pääsevät vielä nauttimaan hetken lomasta. 

On hassua, kuinka sitä huomaakaan lapsissa sen jännityksen ennen ensimmäistä koulupäivää. Mikä siinä oikein voikaan jännittää niin paljon? Samaa joka vuosi.. Tosin onhan se aina jännää, kaikki on niin tuntematonta. 

Esikoiseni ei saanut millään unta, pyöri ja hyöri sängyssään ja tuskaili, kun ei unta saanut. Oli vielä yhden aikaa yöllä hereillä, hänestä huomasi, kuinka kävi ylikierroksilla. Ehdotin hänen menevän sohvalle nukkumaan, josko se auttaisi unensaantiin. Meni sohvalle, mutta ei sekään auttanut. Lopulta ehdotin josko tulisi viereeni nukkumaan. Vähän mietteliäänä totesi josko tulisi jalkopäätyyni nukkumaan. Ja sinne hän nukahtikin hyvin piaan. Niin iso, mutta silti niin pieni <3

Seuraavaksi herään puoli kolmen aikaan yöllä, kun toinen poikani tuli valittamaan vatsakipua. Pyysin häntä viereeni nukkumaan. "Hae pikkusisko tänne, se jää muuten meijän huoneesee yksin nukkumaan". Hain tytön sänkyyni, pyysin poikaakin nukkumaan. Mutta makasi kippurassa sohvalla ja valitteli vatsaansa. Lopulta juoksi vessaan ja yritti kakoa..huono olo..kunnes luovutti, ei sieltä mitään tullut. Vatsaan näytti sattuvan niin kovasti, että heittäytyi vessanlattialle itkemään. Yritin kysellä mistä kohtaan sattui. Kauhuissani mietin, josko pojallani olisi umpisuoli puhkeamassa..Mutta sisimmissäni tiesin, että vatsakipu johtui jännityksestä. Ja silittelin pojan selkää, samalla selitellen, kuinka vatsakipu voi tulla, kun oikein kunnolla jännittää. Ja pyysin poikaani hengittelemään syvään. Aika nopeastikin hän rauhoittui ja vatsakipukin hellitti. Menimme nukkumaan. Herätyskello soi ihan liian piaan.

Koulupäivät meni onnistuneesti kummallakin :) 

Hyvä niin.

Ainiin olimme meidän pikku kesäreissullakin. Kävimme Särkänniemessä. Tuolloin oli niin kuuma päivä, että siellä olo oli jo tuskaa. Pojat pääsivät laitteisiin rannekkeilla, minä ja tyttö kävimme Koiramäessä. Tosin sielläkään emme voineet olla tuntia pidempää..Niin tuskaisen kuuma, että huh! Vettä lipitimme ja paljon..Mutta nähtävästi ei tarpeeksi.

Jätskitkin söimme. Myöhemmin lähdimme syömään ihan oikeeta ruokaakin, tyttö ei suostunut syömään mitään. Pari vesimeloonin palaa suostui nappaamaan lautaselta. Muu ruoka jäi koskematta. Tyttö oli kovin väsynyt, muttei oikein pystynyt nukahtamaan. Pyörimme vielä jokusen tunnin puistossa. Kunnes oli lähdettävä. 

Poismatkalla, tyttökin nukahti rattaisiin. Menimme junaan kohti toista kaupunkia. Tyttö tuntui niin kuumalta, vaikka hänellä oli vain kevyt kesämekko. Lyhythihainen. Niin silti hänen poskensa ja koko ihonsa hohkasi kuumuutta. Kuumuus jäi mietityttämään minua. Sellainen lämpöisyys ei ole normaalia, varsinkin kun on jo pari tuntia ollut poissa paahteesta. 

Tyttö heräsi, otti vähän evästä ja joi mehun sekä vettä. Hän oli ihan ok, vähän väsähtäneen oloinen. Kävin vessassa kastelemassa tytön käsivarsia, päätä, korvantaustaa sekä kasvot. Siitä nyt ei kauheasti innostunut, mutta tuo kuumuus mietitytti.

Lopulta pitkän junamatkan jälkeen olimme perillä.

Lähdimme vielä suoraan autolla kohti poikani tädin kesäasuntoa, kohti järvenrantaa. Ihanaa, niin kuuma vieläkin, vaikka päivä oli jo vaihtunut myöhäiseen iltaan. Menimme heti uimaan, otin tytönkin syliini ja kävelin vedessä, toivoen, josko veden viileys (26 astetta) saisi kuumotuksen loppumaan.

Ruokaa ei suostunut sinä iltana syömään, vain vettä joi. Puolikkaan jogurttijuoman suostui ottamaan. Mutta siinä se. Tuuletuksen ollessa päällä, iho viileni. Mutta vain hetkeksi. Kun menimme meidän pieneen aittaan nukkumaan, jossa ei ollut tuuletinta. Niin kuumuus palasi. Sen yön tyttö nukkui pelkillä pikkareillaan, ilman minkäänlaista peittoa. Mökki sijaitsi hyvin puitten suojissa, eikä ollut lämmennyt, joten itse pysyin ensimmäistä kertaa koko kesän aikana lakanan alla sen yön. Tyttö oli aikalailla ilman peittoa koko yön. Aamulla hän oli kunnossa. Normaalin lämpöinen, pirteä ja söi.

Ylirasittunut päivästä? Lämpöuupumus?

Mitä vain se olikaan, niin huolta se aiheutti ja paljon. Mutta onneksi siitä selvittiin.

Mökkeilyn jälkeen menimme pariksi päiväksi ystäväni luokse. Kiva reissu. Ei paljoa eronnut edeltävistä reissuista..muuta kuin se, ettei poikani nähnyt isäänsä. 

Sain puhuttuakin poikani kanssa tilanteesta.

Poikani täti oli hyvin avoimesti puhunut, kuinka kesäasunto-aluetta oli tuhottu. Ja näimme itsekin tuhonjäljet. Jopa lapsille tarkoitettu trampoliini oli hajoitettu, vielä siinä pystyi jokseenkin hyppimään, kun saimme sen laitettua kasaan. Mutta ei se enää ollut niin hyvälaatuinen, kuin se voisi olla.

Vaikka nimeä ei kerrottu, niin esikoiseni tiesi heti kenestä puhuttiin. Nuorempi poika ei tajunnut..tai ainakaan ei halunnut tajuta.

Jäimme yhtenä päivänä mökkiin kahdestaan hetkeksi..joten tiesin tilanteeni tulleen. Aloitin:

-"Huomaat varmaan, että tääl on aika ilkeetä tuhoa tehty.."

--" Joo"

-"Mä en tiedä, ootko sä huomannut, mutta sun isälläs ei oo oikein mennyt hyvin pitkään aikaan.. Sen takia se ei oikein oo pitäny suhun mitään yhteyttä. Ja tääl ku nyt ollaan, ni me voidaan nähdä kuinka huono olo sillä on ollut.."

--"Oliks se mun iskä hajottanu tääl?"

-"Joo. Sun isälläs on nyt tosi vaikeeta. Se ei oo mitenkään sun syy, vaan sun isälläs on paljon ongelmia. Se on aikuinen ihminen, ja pärjää. Pystyy selvittämään ongelmansa, mutta se voi viedä aikaa. 

--"Eli mä en mee tällä reissulla iskälle. Mä en halua, että se on ees mun isä"

-"Sun isä rakastaa sua todella paljon. Oot sille tärkeä. Tällä kerralla et mee sun iskälle. Annetaan sille aikaa selvittää asiat. Täytyy muistaa, ettei se sun isä paha oo. Sillä vaan on niin huono olla, ettei oikein pysty olemaan nyt isä. Ja käyttäytyykin tosi väärin rikkoessa toisen omaisuutta.."

Sanatarkasti en nyt muista koko keskustelua, mutta voisi sanoa, että kaikki meni hyvin. Poikani otti asian ainakin tuolloin ihan hyvin. Halusin kuitenkin tuoda myötätuntoa myös kehiin, koska en halua pojan alkavan vihaamaan isäänsä. 

Jollain kierolla tavalla ymmärrän miksi poikani isä meni hajoittamaan tavaroita, ymmärrän miksi suuttui. Kuullessani tapahtumista, en voinut muutakun sanoa, kuinka tuosta kaikesta tulee poikani mieleen. Kuinka saan poikani kestämään vahvat tunteenpurkaukset paremmin, kuin isänsä? En halua, että hän joutuu samanlaisin askelin kulkea, kuin isänsä.

Ja kyllä. Ymmärrän, ettei se tarkoita, että poikani saisi saman kohtalon, kuin isänsä. Ja, että ympäristö yms yms vaikuttaa. Mutta, se, että olen huomannut jo niitä samanlaisuuksia. Ympäristökin on ollut hyvin otollinen tälle kaikelle. Huono isäsuhde, minun masennuskaudet..ne jo kertoo paljon, että ympäristö on ollut mukavasti luomassa tunne-elämän epävakautta.

Pienestä asti..ja puhutaan oikeastikin pienestä asti, ei ole poikani sietänyt sitä, että hänen käytöstään arvostellaan. Jos hän on tehnyt väärin, on hän siitä itse suuttunut todella pahasti, kun siitä huomautetaan. Minkäänlaista kritiikkiä ei ole kestänyt. On jollain tapaa jo valmiiksi niin hauras.. Hyvinä hetkinä kuitenkin on valmis pelastamaan jopa kärpäsen sisäilmalta (jäi kerrostalon reppuun kerran, halusi sen auttaa ulos, ettei se tukahtuisi lopulta rapun lattialle). Kun taas raivopäissään tuhoaisi varmaan kaiken. On niin kauhea suustaan raivopäissään, että saa hävetä. Niin vahvat tunteet.

Suojelija. Pelkää ötököitä niin maan perkeleesti, mutta, kun pikkusiskon jalassa käveli punkki (satuimme näkemään sen pirulaisen heti), itse alolin panikoimaan. Poika otti  samantien tytön jalasta tuon vipeltävän pirulaisen, se olikin hankala tapaus, kun ei ihan niin vaan saanut omasta kädestään pois sitä. Mutta lopulta sekin onnistui. Ja kaikella tällä yritän selittää, etten näe mitään tunnekylmyyttä pojassa. Vaikka osaakin olla todella inhottava. Niin, enemmän näen, että hänen on vaikea hallita tunteitaan. 

Ja mahdollisesti hänen isällään samoin tunteiden hallinnassa. Ainakin haluaisin uskoa näin...Tuntuisi todella pahalta tajuta, miehen oleban sairaanloinen narsisti..Niinkuin siskonsa haukkui häntä. Jotenkin en haluaisi uskoa, vaikka onkin ollut poikaansa kohtaan suoraan sanottuna maailman hirvein perseenreikä.  Haluaisin vain ymmärtää, tietää totuuden. 

Aika näyttää..

Isästä ei kuulunut koko reissumme aikana mitään. Vaikka hyvin tiesi, että olimme samassa kaupungissa. Näimme kuitenkin isän kaikki sisarukset ja tietenkin poikani mummin <3 

Annetaan nyt sitä aikaa. Aika tosiaan näyttää onko minkäänlaista isä-poikasuhdetta tulossa koskaan. Tällä hetkellä sillä ei ole väliä. Elämässämme on paljon enemmän asioita, joihin pistää energiansa :)

Tytär 3v+

 

 

 

tiistai, 31. heinäkuu 2018

Ahdistuksen poisto

Kello on jo yli kaksi yöllä. Kuuntelen musiikki youtubesta. Minun pitäisi olla jo nukkumassa. Laukkujen pitäisi olla pakattuna..matkavaatteet pitäisi olla valmiina odottamassa. Mutta mikään ei ole valmista. Tai edes aloitettu.

Tämä taitaa olla jo kolmas ilta/yö, kun tunnen tuskaa. Sydämeeni sattuu, vihloo. Kurkkuani kuristaa, tuntuu kuin sielä olisi jotain. Olotilani on muutoin ihan ok. Ei pitäisi olla syytä olla surullinen. 

Tänään..äsken sain kiinni syystä miksi koen näin vahvan ahdistuksen. Olemme lähdössä aamulla vierailemaan poikani isän kaupunkiin. Päätös, jonka olen tehnyt, pitää. Poikani ei ole näkemässä isäänsä tällä reissulla. 

Toivo, se on aina asunut minussa niin vahvana. Aina on toivoa. Olen salaa toivonut sisimmissäni, että poikani isä kyselisi, koska näkisi poikaansa. Mutta isästä ei ole kuulunut mitään. 

Tyhmäähän tällainen ajattelumaailma edes on. Olen ehkäpä itsekin liian sairas. Naiivi. Idiootti. 

On hassua tuntea näin voimkasta ruumiillista ahdistusta. Tällä hetkellä tunnen, kuinka sydämeni..se on kuin rikki. Kipu on vihlovaa, viiltävää. Ei ihan perus ahdistusta, jolloin rintalastaa painettaisiin valtavalla voimalla. Nyt tämä on niin särkevää. Olenko vihdoin toivoni heittämässä kokonaan kaivoon? 

Onhan tämä aika jännittävää mennä kaupunkiin, sillä siihen mieheen voi vahingossa törmätä keskustassa. Eipä sillä ole väliä. Mutta kuinka poikani isäänsä reagoisi? Reagoisiko isä poikaansa mitenkään?

Ahdistus tuntuu myös kurkussa. Kuin se olisi turvonnut. Minun niin tuttu tunne ahdistuksessa. Se tekee siitä ahdistuksesta niin pelottavaa...tai teki joskus aikoinaan. Nyt tiedän. Ymmärrän enemmän. Se on vain ahdistusta, kasa tunteitten ja ajatusten sekamelskaa. Kun sen saa purettua, niin parempi olo on taattu.

En ole saanut vielä puhuttua pojalleni isästään. Siitä, ettei tänä kesänä näe isäänsä. Isällä on elämässään tällä hetkellä liikaa ongelmia. Ja ne vaikuttavat poikaani ja siihen, ettei pidä lapseensa yhteyttä..kääntänyt selän pojalleen. Syy ei ole poikani. Hän on rakastettu ja tärkeä. Isän on nyt hoidettava itsensä kuntoon. 

Uskon, että tuo minun ihme toivonkipinäni on pitänyt minut hiljaisena.. Se ei sitten mitenkään pysty sammumaan, vaikka mikä olisi. Ihan naurettavaa. 

Ehkäpä olen samalla pelännyt kertoa pojalle sen, olen etsinyt oikeata hetkeä. Mutta koskaan ei ole oikea hetki kertoa tällaista asiaa. Sillä tämä tulee särkemään jollain tapaa poikani. Se on vain kerrottava ja näytettävä, että kaikki on silti meillä hyvin. Elämämme jatkuu, eikä se oikeastaan mitenkään muutu. Joulupukki(-isä) vain jättää tällä kerralla käymättä. Eihän se joka joulu ehdi käymään.

Eiköhän tämä tästä. Oloni alkaa olemaan helpompi nyt. 

Tytär 3v