Viikonloppu meni nopeasti, pahoinvointi on aika voimakasta toisinaan. Se ei kuitenkaan ole kokoaikaista, saan sen kuriin syömällä vähän..ja melkeinpä koko ajan :D Mutta se on hallinnassa, aikasempien raskauksien aikana niin ei ollut. Oksentelin, edes vesikään ei pysynyt sisälläni. Tosin onhan tässä aikaa siihenkin, olenhan niin alussa vasta (rv6+4).

Isästä ei viikonlopun aikana kuulunut mitään, tiesin sen jo ennestään. Hänen lapsi oli tänä viikonloppuna hänen luonaan. Jotenkin oli niin ihanaa, sillä sain olla rauhassa. Hän kun oli torstaina ja perjantaina laitellut kauhean paljon viestejä minulle, joissa kertoi, kuinka ei halua olla tässä tilanteessa. 

Sunnuntai-iltana kuulin puhelimeni äänähtävän viestin merkiksi. Se oli häneltä, kyseli kuulumisiani. Kerroin, että olen miettinyt paljon asioita viikonlopun aikana, seuraavalla viikolla olisin menossa juttelemaan asiasta muualle. Hän kuitenkin oli odottamaton ja laittoi viestiä, että haluaisi jo kuulla mihin olen kallistumassa. Kun olin kirjoittamassa hänelle viestiä, niin huomasin, että viestiä alkoi tulla lisää hänen suunnaltaan. Viesteissä hän kertoi, kuinka toivoisi minun olevan samaa mieltä hänen haluaman abortin kanssa ja kuinka hän ei halua kuulla minusta mitään, jos päätän lapsen pitää. 

Ulkokuoreni oli rauhallinen viestejä luettaessa, mutta sisälläni alkoi kiehua ja pahasti. Tunsin kuinka murenin palapalalta enemmäm ja enemmän. Olen yksin, olen yksin, olen totaalisen yksin tämän tilanteen kanssa. Laitoin hänelle viestiä, jossa kerroin kuinka hän painostaa minua liikaa, tarvitsisin aikaa. Mutta kun viestit vain jatkuivat niin mittani tuli täyteen. Laitoin lopulta näin: "Olen ihmisenä sinuun täysin pettynyt. Olet selkeästi tehnyt päätöksesi, joten lopetetaan se yhteydenpito samantien sitten. Minä teen valintani sitten ajan kanssa. Hyvää loppuelämää ja tiedän, että tulee kalvamaan mieltäsi koko sinun loppuelämäsi ajan, mutta itsepä teit päätöksesi."

Teki mieli huutaa, itkeä, raivota. Mutta en voinut, pikkasen kiukuttelin lapsilleni, ennenkuin tajusin heille laittaa leffan pyörimään, vedoten leffailtaan. Ja itse uppouduin kuuntelemaan korvalapuilla musiikkia ja kirjoittamaan ylös tuntemuksiani paperille. Se auttoi, puolentoista tunnin päästä jo istuin lasteni kainalossa sohvalla ja katsoimme vinoshowta.

Kun lapset menivät nukkumaan itkin, itkin niin paljon, että sille ei meinannut tulla loppua. Mietin mielessäni vaihtoehtoja...pystyisinkö sittenkin aborttiin? Kävin lukemassa netissä enemmän asiasta. En pystyisi siihen  ja tämäkin sai minut itkemään. Hätä keinot keksii..tai niin olen kuullut. Sillä aloin pähkäillä mielessäni, jos joutuisin johon leikkaukseen ei varmankaan vauva pärjäisi nukutusaineen vaikutusta..ja näin ollen tulisi luonnollinen keskenmeno. Hmm..miten pääsisin leikkaukseen? Minun pitäisi saada rikottua itseäni sen verran. Kuinka? Autonalle jääminen?

Jätin kuitenkin tuon sairaan ajatusmaailman ja menin facebookkiin :D Aloin kirjoittamaan yhdelle ihmiselle siellä, jonka olen tuntenut jo muutamia vuosia ja olemme puhuneet todella henkilökohtaisiakin asioita keskenämme. Kerroin hänelle raskaudesta ja tilanteen, jossa olin. Oli jotenkin nin mahtavaa saada tuolta ihmiseltä nin suuri tuki. Hän jaksoi käydä minun kanssa asiaa läpi ja loi uskoa minuun, että tulisin pärjäämään.

Yöllä näin unta, jossa nukuin sängyssä lasteni keskellä. Oli pimeää, yö. Jokin hahmo ilmestyi ovensuuhun. Se oli kuin lakanaan piiloutunut. Pelkäsin, mutta aloin raivoamaan tuolle hahmolle. Heräsin. 

Aamulla heräsin voimakkaaseen etovaan oloon, huh! Ruokaa, se auttaa. Mietin mielessäni ja laahustin keittiöön, nappasin banaanin keittiönpöydältä ja aloin laittamaan lapsilleni aamupalaa. Lasten lähdettyä kouluun istuuduin sohvalle ja mietin vielä autokolaria päässäni. Huh, kaikkeen sitä mieli vaan viekään, kun ahdistus saa vallan. Eikä tunnu löytyvän poispääsyä.

Koulukaverini kuitenkin laittoi viestiä minulle ja pyysi syömään koululle. Hänelläkin oli vielä vapaapäivä, joten suostuin samantien. Laitoin itseni vähän siistimpään kuntoon, söin aamupalan tuplana ja lähdin.

Kerroin hänelle päivän aikana tilanteestani, minun oli vain pakko avautua. Kerroin myös parille toisellekin ihmiselle tilanteestani facebookin kautta. Ja sain niin mieletöntä palautetta. Se kuinka minun ystäväni tukivat minua tässä tilanteessa, se oli jotenkin niin uskomattoman ihanaa. Vielä illallakin juttelin lapsuuden ystäväni kanssa tilanteestani pitkän aikaa ja hän tuki minua kaikin sydämin. Se kaikkien ystävieni lämpö ja hyväksyntä sai minussa aikaan rauhan. Olen onnellinen, että olen raskaana. Haluan pitää tämän pikkuisen, tämä on minulle tärkeä jo nyt. 

Eilinen tunnemyllerrys, se oli kaaoottinen. Mutta se oli enemmänkin menneisyyden haavojen ja kummitusten heräämistä eloon. Se oli pelkoa. Muistoja, vanhan tunteet heräsivät eloon, olinhan samantyylisessä tilanteessa..en nyt kuitenkaan samanlaisessa, mutta yksin jätetty selviämään..kaikki ne tunteet saivat minut sekaisin, hetkellisesti. Olin hukassa, olin eksynyt matkalla, olin yksin..Mutta tänään kaikki on toisin. Olen tainnut käsitellä itseni vapaaksi tuosta pelonsekaisesta tsukasta, jota tuo isä sai aikaan. Elämä kantaa..

Unessa, jossa raivosin tuolle oudolle hahmolle..se hahmo voi olla tuo isä tai sitten se olin minä itse. Ehkä raivosin itselleni, kuinka olinkaan päästänyt itseni tällaiseen tilanteeseen! Tai ehkä raivosin isälle, kuinka hän jätti minut tällaiseen tilanteeseen. Ehkä se kuvasti kumpaakin, ja raivosin itselleni sekä isälle. Mutta nyt tuntuu siltä, että raivoamiset on nyt raivottu. Olen sinut tämän kanssa. Minä mahdollisesti saan kolmannen lapsen kesäkuussa. Yksin.

Niin ihanaa, mutta samalla niin surullista. Ehkä tämä onkin se minun salattu suruni. Sillä eihän tämä näy ulospäin. Ulkopuolisten silmissä näytän onnelliselta perheenäidiltä, jolla rakkautta riittää, on mies ja kaksi ihanaa lasta ja kolmas tulossa. Ja onhan minulla melkein nuo kaikki, vain se mies puuttuu. mutta niinkuin olen aikaisemminkin sanonut, kaikkea ei vaan voi saada. Minulla on jo niin paljon, että en edes halua enempää. Tämä riittää minulle <3.

Vaikka sanonkin, että suren lasteni isättömyyttä. Meidän perheestä ei kuitenkaan puutu ketään. Meidän perhe on kokonainen. Maailma on täynnä erilaisia perheitä, erilaisia ihmisiä. Erilaisuus on rikkaus ja niin kaunista. Tämä on minun perheeni, minun elämäni..ja näyttää siltä, että olen lasteni kanssa astumassa uudelle polulle. Jännää :) Mutta niin ihanaa, kohti tulevaa, eläen nykyhetkessä :)