Elämä on mennyt eteenpäin, lapset ovat kasvaneet ja itsekin siinä mukana. Takana on aika rankka vuosi. Työnteko, koulu ja lapset. Kahden teini-ikä ja kolmas valmistautuu eskariin. Ei mikään kaikista parhain kombo. Ja kyllä, pääsin vihdoin opiskelemaan alaa, jota olen halunnut. Opiskelu on ollut mielenkiintoista ja aika rankkaakin. Aika, sitä ei ole koskaan liikaa. 

Olin äsken kirjoittamassa paljon perheestämme, mutta lukiessani sitä, huomasin, kuinka sillisalaattia teksti oli. Olisin halunnut kertoa kaiken, mutta ei kaikki mahdu yhteen ja samaan tekstiin, vaikka kuinka haluaisi. Kolme vuotta on pitkä aika tapahtumille. Joten jaan kirjoitukset eri päiville. Ehkä. Ehkä tärkein on nyt kirjoittaa, siitä mikä on mielenpäällä. 

Kolme vuotta. Se on pitkä aika, paljon ehti tapahtua sinä aikana. Minun lapsistani keskimmäinen on silti ainut, joka näki isäänsä. Ei kauheasti, mutta sen mitä isä pystyi. Huumeet tosiaan astui taas kuvioihin yli kolme vuotta sitten. Ehdin siis paljon jo miettimään erilaisia skenaarioita, mitä voisi käydä. Ja niin koitti päivä, jolloin sain sen puhelinsoiton. Olin juuri pääsemässä töistä, kiire ehtiä kotiin, että ehtisin hakea tavarat sieltä ja mennä kuhertelemaan uuden tuttavuuteni kanssa. Ihana lapsivapaa taattu. En ehtinyt vastaamaan puheluun, mutta heti kun pääsin työpisteeltäni lähtemään, soitin takaisin. Kuulin puhelimen toisessa päässä kovin vakavan ja väsyneen äänen. Jotenkin siinä vaiheessa jollain tavalla tiesin jo, mutta ne sanat "Jxxxx on kuollut" pysäytti täysin. En pystynyt hetkeen liikkumaan, pysähdyin täysin. Kun tieto tunkeutui lopulta aivoihini asti, tunsin kuinka silmäni kostuivat täysin. Aloin itkemään vuolaasti. Kuuntelin mitä puhelimen päässä kerrottiin. Kuoleman syytä ei poliisit ollut kertonut, vain sen, että poikani isä oli löydetty kuolleena. 

Itkin ja puhuin puhelimessa koko matkan, kun menin kotiin. Laitoin viestiä myös tapailu-miehelleni. Hän tuli hakemaan minut. Viikonloppu meni hänen kanssaan. Vietimme aikaa yhdessä, välillä itkeskelin itsekseni, olin kyllä näky, kun silmät turpeena koko viikonlopun ajan. Hän silti kesti minun suruni, vaikka sanoi, ettei tiedä mitä tehdä. Minulle riitti, että hän oli siinä paikalla, eikä lähtenyt pois sillä hetkellä.

Sain kerrottua pojalleni isänsä kuolemasta vasta maanantaina. Näytin hänelle valokuvat, joita minulla sattui itsellä olemaan, vain kolme kappaletta, joissa poikani oli isänsä kanssa. Huouh, olen ollut niin surkea aina ottamaan valokuvia. Vasta näissä tilanteissa niiden kuvien merkityksen huomaa. Poikani itki ja ensimmäiset sanat olivat: "Mä en näe sitä enää ikinä..". Hetken päästä hän ei enää kyennyt katsomaan isänsä kuvia, vaan linnottautui omaan huoneeseensa. Menin hänen luokse vielä halailemaan ja kerroin, että selviydymme tästä yhdessä. Sanoin myös, ettei olisi hyvä olla yksin. Jätin oven auki, hän antoi sen olla auki.

Varmaan joku kolme tuntia tuosta hetkestä, poikani istui jo junassa. Hän sai mahdollisuuden vielä päästä katsomaan isäänsä. Tai sitä kuorta, jossa hänen isänsä oli elänyt. Koin tuon reissun olevan pojalle todella tärkeä, sillä ehkä nyt oli oikea aika päästä tuon puolen suvun luokse yhdessä käsittelemään poismenoa. 

Seuraavana päivänä sain pojaltani viestin: "Miks sä et kertonut, että se hirtti ittesä".

En tiennyt sitä, vasta poikani viestistä sain tietää, millä tavalla hänen isänsä oli kuollut. Tieto kuolintavasta järkytti vielä lisää itseäni. Jo se, että hän oli kuollut, mutta se tapa, jolla hän kuoli, on musertavaa. Olisin halunnut auttaa, häntä olisi voitu auttaa!!! Apua oli tarjottu, mutta hän ei enää nähnyt muuta ratkaisua, kuin päättää elämänsä. Niin surullista.

Olen tämän 1,5 kuukauden ajan nyt käsitellyt itsekin tätä asiaa. Ja huomasin, kuinka ensimmäisten viikkojen aikana hoin vain itselleni, että "Jxxxx on kuollut". Välillä raahasin läppärin työpaikalleni ja yritin tehdä koulujuttuja siinä samalla. Yhtenä päivänä sain opettajalta kommentin palauttamaani työhön, jossa olin kritisoinut mielenterveys- ja päihdehoitojen hoitamista, kuinka sitä ei kyetä vielä tänäkään päivänä hoitamaan yhdessä. Tämän työn olin lähettänyt ennen poikani isän kuolemaa. Opettajan vastaus. "Muutosta päihde- ja mielnterveyshoidossa on todellakin tapahtunut, mutta maailma ei ole vielä valmis tältäkään osin". Tämän luettuani, purskahdin vain itkuun ja totesin mielessäni, että "juu, se on nyt huomattu". 

Se, kuinka paljon ja millä mittasuhteilla ja millä tavalla olen tuota poismenoa käsitellyt on todella laaja. Alku viikkoina huomasin, kuinka mielestäni putkahti kaikenmaailman muistoja hänestä. Yhtäkkiä muistin tuon miehen, ajalta, jolloin olimme yhdessä, Sen, kuinka rakastuin häneen, ja kuinka hän hymyili, nauroi. Mieleni teki kauheasti töitä etsien mieleni sopukoista kaikki mahdolliset muistot. Muistot, kuinka tapasin miehen ollessani vasta 16-vuotias. Ajan saatossa tuli myös huonotkin muistot mieleen, ei niin vahvasti. Koska olin jo ehtinyt käsitellä ja antaa hänelle anteeksi. Vaikka hän ei ollut pojallemme hyvä isä, niin hän silti oli isä. Ihminen. Arvokas. Elämisen arvoinen. 

Olin kiitollinen siitä, että olimme viime vuoden lopussa hoitanut kaikki asiat kuntoon yhdessä. Me pystyimme puhumaan ja hoitamaan poikaamme liittyvät asiat yhdessä. Oli jopa todella mukava jutella hänen kanssaan. Samoin, kun hän oli menossa joulu-tammikuun vaihteessa katkolle, hän tarvitsi poikamme tiedot, hän soitti minulle. Se oli hänen viimeinen puhelunsa minulle. Muistan, kun kyselin kuulumisia siinä. Oli jotenkin jo silloin todella huojentavaa, että pystyimme olemaan sovussa. Minulla oli toivo, että nyt hän pääsisi jaloilleen ja kaikki taas paranisi. 

Nyt tiedostan, että hän on tosiaan poissa. Mutta koen, että vieläkin käsittelen asiaa. Kuinka tämä voikaan kestää näin kauan? En ymmärrä. Ehkä yritän tätä käsitellä niin paljon, kuin vain on mahdollista, että olisin valmis. Valmis, siihen, kun poikani alkaa itse käsittelemään asiaa. Alku aikana, kun hän tuli viikon reissustaan, poika oli todella rauhallinen, ei kiukutellut. Oli vain. Ajattelin, että tästä see suruprosessi lähtee, mutta tuntuu, kuin hän ei vieläkään sitä oikein ole tehnyt. Mitään ei ole tapahtunut. Hän ei suostu menemään juttelemaan minnekään. Kuulemma ei ole hänen juittunsa. Se on vapaaehtoista, joten en voi pakottaakaan. 

Ajan kanssa, antaa ajan vain mennä. Huomaan kuitenkin olevani koko ajan valppaana. Kuulostelen. Tarkkailen. En pysty olemaan täysin rentona. Vaikka ulospäin, siltä näyttääkin. 

Hautajaisissa olimme koko perhe. Ne olivat todella kauniisti järjestetty. Poikani isä ei tainnut nähdä ympärilleen, kuinka paljon ihmisiä jäi häntä suremaan. Olen "joutunut" jopa käsittelemään surua tuon miehen vaimon kauttakin. Voin vain kuvitella sen tuskan, jota hän kokee nyt. Pelkkä ajatuskin siitä, saa minut itkemään. Ja kaikki hänen viisi lastaan. Niin moni jäi ilman isää. Mutta siinä pahassa olossa, jossa hän on vellonut, hän ei nähnyt muuta poispääsyä. Voi, kuinka hän olisi nähnyt toivon pilkahduksen, eikä olisi tehnyt sitä. 

Mutta hän teki sen, ja hänen elämänsä täällä päättyi. Niinkin kylmästi sanottu, kuin elämä jatkuu. Se on totuus. Elämä, aika kulkee eteenpäin kovalla vauhdilla. Meidän on vain pysyttävä mukana, sillä se ei odota. Toivon koko sydämestäni, että tuolla miehellä on nyt hyvä olla, missä ikinä onkaan <3  

Olen valmis, olen sinut itseni ja menneisyyteni kanssa. Sain purettua oloani. Kiitos teille, jotka olette kannustaneet <3 

Pitkä taival tästä tuli. Tämä neljä vuotta on kasvattanut minua ihan järjettömästi. Olen kaikista kokemuksista kiitollinen. Kaikki ihmiset, jotka ovat vain vierailleet elämässäni tai jääneet siihen pidemmäksi aikaa. Olen heistä niin kiitollinen <3 Kaikella todella on tarkoituksensa. Jokainen ihminen/kokemus on opettanut, auttanut, johdattanut eteenpäin. Niin hyvässä, kuin pahassakin ja niitten välissä.

Varmuus. Liian epävarma en enää ole. Tiedän, kuka olen. Se riittää. Tietoisuus on niin vahva, ettei mikään tai kukaan sitä saa murrettua. 

Iloisuus. Olen saanut sellaisenkin ominaisuuden pidettyä.

Värikkyys. Minulta itseltäni jopa löytyy värikkäitä vaatteita nykyään ja näen maailman, elämän, kaiken paljon värikkäämpänä.

Usko. Uskon itseeni. Pystyn ja uskallan. 

Luotto. Luotan ihmisiin vieläkin. 

Hyvyys. Näen vieläkin ihmisissä hyvyyden. Kukaan tai mikään ei ole saanut sitä kukistettua minusta. Uskon siihen niin vahvasti. Mutta tiedostan, ettei kaikki sitä hyvyyttä omaa ja pysyn näistä tarpeeksi kaukana. Nyt minulla on siihen voima.

Tunnepuoli. Uskallan rakastua. Uskallan heittäytyä. Annan mahdollisuuden..

Olen jo antanut mahdollisuuden.

Olen tavannut miehen. "Löysin" hänet jo alku vuodesta, mutta vasta kesän jälkeen uskalsin antaa hänelle mahdollisuuden. Ja voin sanoa, että se oli yllättävän helppoa. Hänessä on jotakin, johon haluan niin palavasti tutustua. Haluan nähdä millainen hänen luonteensa oikeasti on kaikin puolin. Ennen en ole ajatellut tällaistakaan asiaa miehessä. Tai pitänyt sitä ensisijaisen tärkeänä. Vaadin nykyään enemmän! Se sisältö. Ihmisessä pitää olla sitä tiettyä syvyyttä. Edelliset kumppanini ei olisi tätä seulaa koskaan läpäisseet ;P

Hän on ottanut lapseni hyvin..pojissani nyt on vielä työnsarkaa. Ovat jo niin isoja, että eivät enää mitään höpöhöpö-setiä hyväksy. Nämä höpöhöpö-isät on kyllä näyttänyt heille, millaista miestä eivät halua meidän perheeseen. 

Esikoiseni sanoo, ettei häntä kiinnosta. Kaikki on ihan sama. Ei ole vielä tullut miehen näköpiiriin. Vaan majailee huoneessaan. Ottaa kuitenkin miehen hiljaa vastaan, ei niskuroi. Hyväksyy tilanteen. Uskon, että hän on huomannut, että olen iloisempi, keveämpi nykyään. Olen se "normaali" äiti, joka lapsillani olisi pitänyt aina olla.

On ihana, kun poika tulee koulun jälkeen iloisena höpisemään kuulumiset. Minun töitten aloittaminen todella on tehnyt hyvää ainakin esikoiselleni. En ole hönkimässä hänen niskaansa koko ajan :D Mikä saanut hänet välillä tosiaan viettämään meidän muitten kanssa leffailtaa yhdessä <3

Keskimmäinen. Niin hän. Aluksi niin innoissaan asiasta: "Tuleeko meijän perheeseen mies?" ja nyt "Mä olen tottunut siihen, että sä olet vain tässä, se riittää mulle". Voimakkaat tunteet. Mustasukkaisuus, pelko tulevasta.

-Onko rakas vielä?

-Tuleeko asiat muuttumaan nyt ja kuinka nopeasti ja mihin suuntaan? (muutanko miehen kanssa yhteen ja minne. Pelko, että jää yksin. Kaverit ja koulu vaihtuu)

-Tuleeko uusi vauva kuvioihin? (tämä on hänen pelkonsa, kun kuulemma liika pussailusta tulee näitä vauvoja, eikä missään nimessä sellaista halua meidän perheeseen)

-Lähteekö mies taas pois?

Hän varmasti miettii päässään kaiken maailman skenaarioita tulevasta ja on sen takia, kuin kissa pistoksissa. Olen yrittänyt hänen kanssaan puhua, mutta se ei oikein onnistu. Ärsyttää koko tilanne. En haluaisi mitään draamaa tähän. Samalla yritän muistuttaa häntä, ettei mikään tule muuttumaan niin paljon, että hän menettäisi kaverit mm.muuttoa muualle. Ja että, lapseni ovat minun ykkösiä elämässäni. Heitä rakastan aina, vaikka mikä olisi. Ja että kun oma asenne muuttuu, niin tulee helpompaa.

Keskimmäiseni, kuinka hän voikaan olla niin tunneihminen. Se tunteiden voima, huh! Ja se, ettei hänellä ole oikein taitoja käsitellä niitä. Ei puheenlahjoja purkaa niitä. Joskus nuo pelot yms. tulee "oksennuksena" hänen suustaan..Mikä on hyvä. Mutta hiljaisina aikoina ei ole hyvä/helppo olla. Hän osaa olla hankala. Vaikea. Kuinka auttaa häntä? Onhan niitä muitakin tapoja purkaa, kuin puhuminen, mutta voi kuinka osaisin auttaa häntä ja neuvoa.

Toivon todellakin pääseväni piakkoin opiskelemaan, että voin auttaa poikaani enemmän. Sillä en ole koskaan avunhauista huolimatta saanut pojalleni apua/tukea. Hän tarvitsisi jonkinlaista tukea tunteiden ilmaisuun...johonkin. En edes tiedä tarkalleen millaista, mutta opiskelujeni kautta saisin tiedon ja taidon. 

Tyttö. Hän tulee toimeen tuon miehen kanssa, he leikkivät keskenään ja tyttö vain kikattaa innoissaan. Tosin kun halaamme tai pussaamme ja tyttö näkee sen, niin hän juoksee/änkee syliini. Mutta hän on niin pieni. Hän tulee helpommin ja nopeammin hyväksymään miehen, kuin poikani.

Poikani, jotka ovat joutuneet kokemaan liikaa pettymyksiä elämässään. Hyväksyntää, jota ovat kaivanneet iseiltään, eivät ole saaneet. Kuinka vaikeaa tämä on heille? Uskallusta heittäytyä kohti uutta ja pelottavaa. He ovat nähneet minun mies-sekoilut, eivät varmaan tähän usko lainkaan..

Itse huomaan kuitenkin tässä selkeästi eroavaisuutta edellisiin suhteisiin. 

Uskallan sanoa ääneen pelkoni hänelle. Puhumme muutenkin aika avoimesti asioista, joista en todellakaan ole aikaisemmin puhunut. Uskallan antaa hänelle itsestäni enemmän. Aikaisemmin en ole siihen pystynyt/osannut. Olen jopa tehnyt ruokaa hänelle...ja ei, se ei todellakaan ole itsestäänselvyys minun kanssani :D

Ensimmäistä kertaa minusta tuntuu, että mies oikeasti on kiinnostunut minusta. Eikä häpeile. En tiedä onko häpeä, oikea sana. Mutta tarkoitan, että olen ihmisten tiedossa. Olen hänen ystävien, sukulaisten tiedossa. En ole salattu. Olen nähnyt jo sukua. Hänen paras ystävä haluaa nähdä minut. Olen myös itsekin puhunut miehestä ystävilleni. Yleensä olen pitänyt kaikki visusti omana tietonani. Ja kertonut vain jotakin. Mutta tämä on erilaista. Ja haluan ottaa selvää, miksi se on niin erilaista. Ja miksi oikein joka kerta, kun näemme pienen tauon jälkeen, niin yllätyn siihen tunteeseen, jonka saan hänestä. Se on kuin sykäys. 

Kauan tässä kesti, että sain elämäni kurottua kasaan. Tuntuu vieläkin niin hassulta, ettei masennus tai ahdistus paina sisuksissani sillä jyytävällä voimalla. Ja vaikka niin kävisi, että tuo synkkyys vielä ottaisi minusta vallan, niin tiedän, että minusta löytyy se voima päihittää se. 

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen valmis irrottamaan otteeni siitä jostain, mikä on minua pidellyt koko elämäni ajan. Olen valmis ottamaan askeleen kohti uutta, tuntematonta. Enkä pelkää. Vaan olen enemmänkin innoissani.

Olen antanut itselleni anteeksi menneisyyteni asiat, jotka ovat vainoneet minua jossain taka-alalla, muistuttaen huonouttani. En ole huono. 

Tuntuu, kuin olisin merellä veneessä. Istun keskellä. Pidän kiinni veneen kummastakin sivusta. Ja matka on vakaa.

Hymähdän, sillä tämä kaikki tuntuu edelleenkin niin hassulta. Onko tämä todella totta? Minun masennuskauteni, ne on loppuneet. Masennus ei ole uusiutunut. Olen selviytynyt. Olen perillä. 

Elämä todella on täynnä ihmeitä ja niitä enkeleitä..yhden ihmisen pieni hyvä teko, voi saada toisessa suuria muutoksia aikaan. Nuo yksittäiset hyvät teot, on minuakin kantanut vaikeina aikoina. Ja olen päässyt tänne asti. Kiitollinen kaikesta.

Tiedän, että elämässäni tulee vielä paljon vastaa vastoinkäymisiä. Mutta enää en pelkää. Minulla on luotto siihen, että elämä kantaa. Olen valmis. 

Tyttö 3v

Pääsin kouluun. Pääsin juuri tuolle alalle ammattikorkeassa, jonne halusinkin!!! Avoimen puoli, mutta askel lähempänä. Olin onnesta soikeana. Samalla viikolla pääsin myös työhaastatteluun ja minut valittiin. Minulla oli työpaikka ja koulupaikka. Mutta..Koulu toimi päiväopintoina. Eri paikkakunnalla. Työtä ei kuulemma olisi aikaa tehdä, sillä tahti olisi todella vauhdikas, näin minulle sanottiin, kun soitin koululle. Minun piti valita otanko tosiaan koulun vai työn vastaan! Ja minun piti päättää se KAHDEN TUNNIN sisällä!!!

Täydellisessä maailmassa, minulla olisi kummatkin! Ja tunteja vuorokaudessa olisi enemmän.

Juttelin parin kaverin kanssa asiasta ja kuuntelin heidänkin vinkkejä. Opiskelu oli juuri sitä mitä halusinkin. Se oli se, mitä olen niin odottanut. Tuo ala, pääsin yrittämättä tai stressaamatta alalleni. Se oli kuin minulle tarkoitettu.

Mutta entä työ. Niin kauan vähillä rahoilla menty, että tekisi niin hyvää saada kokea tilillä olevan enemmän rahaa, kuin 10€. Samalla saisi vähän eläkekassaakin kerrytettyä. Ja saisi kohennettua omaa itsetuntoa..jos sen voi niin sanoa. Meinaa ollut todella ikävä olo, olla ilman minkäänlaista turvaa minne mennä. Kysymys sinkkumarkkinoilla ja monessa muussakin tapauksessa, "Mitä teet?". Sillä tarkoitetaan työtä..ja sitä minulla ei nyt ole ollut. Niin en ole halunnut olla edes sinkkumarkkinoilla, olen kartellut kaikkea, jossa joutuisin kertomaan itsestäni.

Työ. Ihmiset määrittelevät liikaa toisiaan sillä.

Tunne, järki. Kumpi vai kummatkin? Olin kummastakin innoissani. Koulusta ja työstä. 

Pähkäilin joka suunnasta asiaa. Mietin plussat ja miinukset. 

Mihinkö päädyin?

Valitsin työn. Jätin opiskelun jäihin hetkeksi. Suoraan sanottuna minulla ei ollut rahaa opiskella. Jo matkoihin olisi mennyt 160-200€/kk julkisilla. Jos minun kuuluu tuo ammattinimike saada ja päästä tekemään vielä työtä tuolla alalla. Niin tulen pääsemään kouluun. Uskon siihen, että pääsen kouluun opiskelemaan alaa vielä tutkinto-oppilaana. Se on niin vahva tieto sisimmissäni. 

Suoraan sanottuna minua jännittää työn aloittaminen. Aloitan sen jo huomenna. Onneksi samantien on iltavuoro, niin ei tarvitse ihan heti aamusta sännätä sinne. Innolla säntäänkin, jännittynein askelin. On ihana päästä tekemäänkin jotain.

Olen kylläkin viihtynyt tytön kanssa kotona todella paljon, mutta en voi olla koko loppuelämääni kotona. Minun on myös ajateltava itseänikin. Ja tämä työ ainakin vielä alussa mahdollistaa sen, että voin olla töissä ja saan myös viettää aikaa lasteni kanssa, sekä ehdin salillakin käymään. Ehkä tällainen "kevyt" aloitus voisi olla nyt hyvä alkuun, eikä vetää itseään ihan heti piippuun. Niin kuin minulla on ollut tapana tehdä, haukata kakusta liian iso pala.

Tyttärenikin sai päiväkotipaikan. Ja tässä onkin hassua se, että hän on jo kesän mittaa aina tuon kyseisen päiväkodin ohi kävellessä sanonut, että haluaa mennä sinne. Olen selittänyt, ettei pihalle voi mennä, sillä se on päiväkodin käytössä. Tyttö silti on inttänyt, että hän haluaa päiväkotiin. Ei mihinkään muuhun päiväkotiin, vaan juuri siihen yhteen. Ja nyt hän tulee tosiaan pääsemään juuri siihen päiväkotiin, jonne halusikin.

Ainiin, olen aloittanut jotain muutakin. Lyhytkestoinen, vain 10 kerran juttu. Uskon, että siitä on todella hyötyä niin minulla, kuin sen järjestäjälle. Aloitin ratkaisukeskeisen terapian kohta valmistuvan terapeutin kanssa. Kuinka mielenkiintoista <3 Kohti unelmia.

Hän on niin kannustava ja jo yhden puhelinsoiton aikana sain uudenlaisia näkemyksiä. Ihan huippua. Puhuimme pitkään ja se positiivinen puhe, siitä, kuinka minusta huomasi, että olin selättänyt niin paljon asioita. Saanut menneisyyteni tapahtumat osaksi minun elämäni tarinaani. Ilman mitään tunnepeikkoja. Se tuntui todella hyvältä. Olenhan sen itsekin huomannut, mutta että joku muukin sen huomasi, eli sen on oltava todella totta. Tästä kaikesta saan kiittää ihan älyttömän ihanaa psykoterapeuttiani, jonka avulla sain seikkalla mieleni kätköissä joitakin vuosia sitten. Sain sen monta vuotta jyytävän vihan sisuksistani. Muutuin todella paljon. En enää ollut niin äkäinen. Siedän asioita enemmmän. 

Ehkä tämä minun pitkään kotona ollut ajanjakso on nyt loppumaisillaan..

On ollut huojentavaa huomata, kuinka nyt heti alettuani unelmoimaan, on asiat mennyt eteenpäin vauhdilla! Nopeampaa, kuin osasin edes ajatella. "Varo mitä toivot", se tosiaan kannattaa pitää mielessä, sillä se tosiaan voi käydä toteen ;) 

Nyt ymmärrän miksi aikaisemmin en ole osannut unelmoida..niin kuin minulle sanottiin, minulla on ollut niin monta vuotta selviytymis-vaihde päällä, etten ole edes pystynyt unelmoimaan.

Nyt pystyn.

Tytär 3v +

On hassua, kuinka sitä huomaakaan lapsissa sen jännityksen ennen ensimmäistä koulupäivää. Mikä siinä oikein voikaan jännittää niin paljon? Samaa joka vuosi.. Tosin onhan se aina jännää, kaikki on niin tuntematonta. 

Esikoiseni ei saanut millään unta, pyöri ja hyöri sängyssään ja tuskaili, kun ei unta saanut. Oli vielä yhden aikaa yöllä hereillä, hänestä huomasi, kuinka kävi ylikierroksilla. Ehdotin hänen menevän sohvalle nukkumaan, josko se auttaisi unensaantiin. Meni sohvalle, mutta ei sekään auttanut. Lopulta ehdotin josko tulisi viereeni nukkumaan. Vähän mietteliäänä totesi josko tulisi jalkopäätyyni nukkumaan. Ja sinne hän nukahtikin hyvin piaan. Niin iso, mutta silti niin pieni <3

Seuraavaksi herään puoli kolmen aikaan yöllä, kun toinen poikani tuli valittamaan vatsakipua. Pyysin häntä viereeni nukkumaan. "Hae pikkusisko tänne, se jää muuten meijän huoneesee yksin nukkumaan". Hain tytön sänkyyni, pyysin poikaakin nukkumaan. Mutta makasi kippurassa sohvalla ja valitteli vatsaansa. Lopulta juoksi vessaan ja yritti kakoa..huono olo..kunnes luovutti, ei sieltä mitään tullut. Vatsaan näytti sattuvan niin kovasti, että heittäytyi vessanlattialle itkemään. Yritin kysellä mistä kohtaan sattui. Kauhuissani mietin, josko pojallani olisi umpisuoli puhkeamassa..Mutta sisimmissäni tiesin, että vatsakipu johtui jännityksestä. Ja silittelin pojan selkää, samalla selitellen, kuinka vatsakipu voi tulla, kun oikein kunnolla jännittää. Ja pyysin poikaani hengittelemään syvään. Aika nopeastikin hän rauhoittui ja vatsakipukin hellitti. Menimme nukkumaan. Herätyskello soi ihan liian piaan.

Koulupäivät meni onnistuneesti kummallakin :) 

Hyvä niin.

Ainiin olimme meidän pikku kesäreissullakin. Kävimme Särkänniemessä. Tuolloin oli niin kuuma päivä, että siellä olo oli jo tuskaa. Pojat pääsivät laitteisiin rannekkeilla, minä ja tyttö kävimme Koiramäessä. Tosin sielläkään emme voineet olla tuntia pidempää..Niin tuskaisen kuuma, että huh! Vettä lipitimme ja paljon..Mutta nähtävästi ei tarpeeksi.

Jätskitkin söimme. Myöhemmin lähdimme syömään ihan oikeeta ruokaakin, tyttö ei suostunut syömään mitään. Pari vesimeloonin palaa suostui nappaamaan lautaselta. Muu ruoka jäi koskematta. Tyttö oli kovin väsynyt, muttei oikein pystynyt nukahtamaan. Pyörimme vielä jokusen tunnin puistossa. Kunnes oli lähdettävä. 

Poismatkalla, tyttökin nukahti rattaisiin. Menimme junaan kohti toista kaupunkia. Tyttö tuntui niin kuumalta, vaikka hänellä oli vain kevyt kesämekko. Lyhythihainen. Niin silti hänen poskensa ja koko ihonsa hohkasi kuumuutta. Kuumuus jäi mietityttämään minua. Sellainen lämpöisyys ei ole normaalia, varsinkin kun on jo pari tuntia ollut poissa paahteesta. 

Tyttö heräsi, otti vähän evästä ja joi mehun sekä vettä. Hän oli ihan ok, vähän väsähtäneen oloinen. Kävin vessassa kastelemassa tytön käsivarsia, päätä, korvantaustaa sekä kasvot. Siitä nyt ei kauheasti innostunut, mutta tuo kuumuus mietitytti.

Lopulta pitkän junamatkan jälkeen olimme perillä.

Lähdimme vielä suoraan autolla kohti poikani tädin kesäasuntoa, kohti järvenrantaa. Ihanaa, niin kuuma vieläkin, vaikka päivä oli jo vaihtunut myöhäiseen iltaan. Menimme heti uimaan, otin tytönkin syliini ja kävelin vedessä, toivoen, josko veden viileys (26 astetta) saisi kuumotuksen loppumaan.

Ruokaa ei suostunut sinä iltana syömään, vain vettä joi. Puolikkaan jogurttijuoman suostui ottamaan. Mutta siinä se. Tuuletuksen ollessa päällä, iho viileni. Mutta vain hetkeksi. Kun menimme meidän pieneen aittaan nukkumaan, jossa ei ollut tuuletinta. Niin kuumuus palasi. Sen yön tyttö nukkui pelkillä pikkareillaan, ilman minkäänlaista peittoa. Mökki sijaitsi hyvin puitten suojissa, eikä ollut lämmennyt, joten itse pysyin ensimmäistä kertaa koko kesän aikana lakanan alla sen yön. Tyttö oli aikalailla ilman peittoa koko yön. Aamulla hän oli kunnossa. Normaalin lämpöinen, pirteä ja söi.

Ylirasittunut päivästä? Lämpöuupumus?

Mitä vain se olikaan, niin huolta se aiheutti ja paljon. Mutta onneksi siitä selvittiin.

Mökkeilyn jälkeen menimme pariksi päiväksi ystäväni luokse. Kiva reissu. Ei paljoa eronnut edeltävistä reissuista..muuta kuin se, ettei poikani nähnyt isäänsä. 

Sain puhuttuakin poikani kanssa tilanteesta.

Poikani täti oli hyvin avoimesti puhunut, kuinka kesäasunto-aluetta oli tuhottu. Ja näimme itsekin tuhonjäljet. Jopa lapsille tarkoitettu trampoliini oli hajoitettu, vielä siinä pystyi jokseenkin hyppimään, kun saimme sen laitettua kasaan. Mutta ei se enää ollut niin hyvälaatuinen, kuin se voisi olla.

Vaikka nimeä ei kerrottu, niin esikoiseni tiesi heti kenestä puhuttiin. Nuorempi poika ei tajunnut..tai ainakaan ei halunnut tajuta.

Jäimme yhtenä päivänä mökkiin kahdestaan hetkeksi..joten tiesin tilanteeni tulleen. Aloitin:

-"Huomaat varmaan, että tääl on aika ilkeetä tuhoa tehty.."

--" Joo"

-"Mä en tiedä, ootko sä huomannut, mutta sun isälläs ei oo oikein mennyt hyvin pitkään aikaan.. Sen takia se ei oikein oo pitäny suhun mitään yhteyttä. Ja tääl ku nyt ollaan, ni me voidaan nähdä kuinka huono olo sillä on ollut.."

--"Oliks se mun iskä hajottanu tääl?"

-"Joo. Sun isälläs on nyt tosi vaikeeta. Se ei oo mitenkään sun syy, vaan sun isälläs on paljon ongelmia. Se on aikuinen ihminen, ja pärjää. Pystyy selvittämään ongelmansa, mutta se voi viedä aikaa. 

--"Eli mä en mee tällä reissulla iskälle. Mä en halua, että se on ees mun isä"

-"Sun isä rakastaa sua todella paljon. Oot sille tärkeä. Tällä kerralla et mee sun iskälle. Annetaan sille aikaa selvittää asiat. Täytyy muistaa, ettei se sun isä paha oo. Sillä vaan on niin huono olla, ettei oikein pysty olemaan nyt isä. Ja käyttäytyykin tosi väärin rikkoessa toisen omaisuutta.."

Sanatarkasti en nyt muista koko keskustelua, mutta voisi sanoa, että kaikki meni hyvin. Poikani otti asian ainakin tuolloin ihan hyvin. Halusin kuitenkin tuoda myötätuntoa myös kehiin, koska en halua pojan alkavan vihaamaan isäänsä. 

Jollain kierolla tavalla ymmärrän miksi poikani isä meni hajoittamaan tavaroita, ymmärrän miksi suuttui. Kuullessani tapahtumista, en voinut muutakun sanoa, kuinka tuosta kaikesta tulee poikani mieleen. Kuinka saan poikani kestämään vahvat tunteenpurkaukset paremmin, kuin isänsä? En halua, että hän joutuu samanlaisin askelin kulkea, kuin isänsä.

Ja kyllä. Ymmärrän, ettei se tarkoita, että poikani saisi saman kohtalon, kuin isänsä. Ja, että ympäristö yms yms vaikuttaa. Mutta, se, että olen huomannut jo niitä samanlaisuuksia. Ympäristökin on ollut hyvin otollinen tälle kaikelle. Huono isäsuhde, minun masennuskaudet..ne jo kertoo paljon, että ympäristö on ollut mukavasti luomassa tunne-elämän epävakautta.

Pienestä asti..ja puhutaan oikeastikin pienestä asti, ei ole poikani sietänyt sitä, että hänen käytöstään arvostellaan. Jos hän on tehnyt väärin, on hän siitä itse suuttunut todella pahasti, kun siitä huomautetaan. Minkäänlaista kritiikkiä ei ole kestänyt. On jollain tapaa jo valmiiksi niin hauras.. Hyvinä hetkinä kuitenkin on valmis pelastamaan jopa kärpäsen sisäilmalta (jäi kerrostalon reppuun kerran, halusi sen auttaa ulos, ettei se tukahtuisi lopulta rapun lattialle). Kun taas raivopäissään tuhoaisi varmaan kaiken. On niin kauhea suustaan raivopäissään, että saa hävetä. Niin vahvat tunteet.

Suojelija. Pelkää ötököitä niin maan perkeleesti, mutta, kun pikkusiskon jalassa käveli punkki (satuimme näkemään sen pirulaisen heti), itse alolin panikoimaan. Poika otti  samantien tytön jalasta tuon vipeltävän pirulaisen, se olikin hankala tapaus, kun ei ihan niin vaan saanut omasta kädestään pois sitä. Mutta lopulta sekin onnistui. Ja kaikella tällä yritän selittää, etten näe mitään tunnekylmyyttä pojassa. Vaikka osaakin olla todella inhottava. Niin, enemmän näen, että hänen on vaikea hallita tunteitaan. 

Ja mahdollisesti hänen isällään samoin tunteiden hallinnassa. Ainakin haluaisin uskoa näin...Tuntuisi todella pahalta tajuta, miehen oleban sairaanloinen narsisti..Niinkuin siskonsa haukkui häntä. Jotenkin en haluaisi uskoa, vaikka onkin ollut poikaansa kohtaan suoraan sanottuna maailman hirvein perseenreikä.  Haluaisin vain ymmärtää, tietää totuuden. 

Aika näyttää..

Isästä ei kuulunut koko reissumme aikana mitään. Vaikka hyvin tiesi, että olimme samassa kaupungissa. Näimme kuitenkin isän kaikki sisarukset ja tietenkin poikani mummin <3 

Annetaan nyt sitä aikaa. Aika tosiaan näyttää onko minkäänlaista isä-poikasuhdetta tulossa koskaan. Tällä hetkellä sillä ei ole väliä. Elämässämme on paljon enemmän asioita, joihin pistää energiansa :)

Tytär 3v+

Tämä taitaa olla jo kolmas ilta/yö, kun tunnen tuskaa. Sydämeeni sattuu, vihloo. Kurkkuani kuristaa, tuntuu kuin sielä olisi jotain. Olotilani on muutoin ihan ok. Ei pitäisi olla syytä olla surullinen. 

Tänään..äsken sain kiinni syystä miksi koen näin vahvan ahdistuksen. Olemme lähdössä aamulla vierailemaan poikani isän kaupunkiin. Päätös, jonka olen tehnyt, pitää. Poikani ei ole näkemässä isäänsä tällä reissulla. 

Toivo, se on aina asunut minussa niin vahvana. Aina on toivoa. Olen salaa toivonut sisimmissäni, että poikani isä kyselisi, koska näkisi poikaansa. Mutta isästä ei ole kuulunut mitään. 

Tyhmäähän tällainen ajattelumaailma edes on. Olen ehkäpä itsekin liian sairas. Naiivi. Idiootti. 

On hassua tuntea näin voimkasta ruumiillista ahdistusta. Tällä hetkellä tunnen, kuinka sydämeni..se on kuin rikki. Kipu on vihlovaa, viiltävää. Ei ihan perus ahdistusta, jolloin rintalastaa painettaisiin valtavalla voimalla. Nyt tämä on niin särkevää. Olenko vihdoin toivoni heittämässä kokonaan kaivoon? 

Onhan tämä aika jännittävää mennä kaupunkiin, sillä siihen mieheen voi vahingossa törmätä keskustassa. Eipä sillä ole väliä. Mutta kuinka poikani isäänsä reagoisi? Reagoisiko isä poikaansa mitenkään?

Ahdistus tuntuu myös kurkussa. Kuin se olisi turvonnut. Minun niin tuttu tunne ahdistuksessa. Se tekee siitä ahdistuksesta niin pelottavaa...tai teki joskus aikoinaan. Nyt tiedän. Ymmärrän enemmän. Se on vain ahdistusta, kasa tunteitten ja ajatusten sekamelskaa. Kun sen saa purettua, niin parempi olo on taattu.

En ole saanut vielä puhuttua pojalleni isästään. Siitä, ettei tänä kesänä näe isäänsä. Isällä on elämässään tällä hetkellä liikaa ongelmia. Ja ne vaikuttavat poikaani ja siihen, ettei pidä lapseensa yhteyttä..kääntänyt selän pojalleen. Syy ei ole poikani. Hän on rakastettu ja tärkeä. Isän on nyt hoidettava itsensä kuntoon. 

Uskon, että tuo minun ihme toivonkipinäni on pitänyt minut hiljaisena.. Se ei sitten mitenkään pysty sammumaan, vaikka mikä olisi. Ihan naurettavaa. 

Ehkäpä olen samalla pelännyt kertoa pojalle sen, olen etsinyt oikeata hetkeä. Mutta koskaan ei ole oikea hetki kertoa tällaista asiaa. Sillä tämä tulee särkemään jollain tapaa poikani. Se on vain kerrottava ja näytettävä, että kaikki on silti meillä hyvin. Elämämme jatkuu, eikä se oikeastaan mitenkään muutu. Joulupukki(-isä) vain jättää tällä kerralla käymättä. Eihän se joka joulu ehdi käymään.

Eiköhän tämä tästä. Oloni alkaa olemaan helpompi nyt. 

Tytär 3v 

Ihanaa, ihan mahtavaa tää kuumuus. Tää niin harvinaista herkkua täällä päin, ni oon ihan innoissani. Olisi kiva tehdä kaikkea ja mennä kaikkialle koko perheen kanssa, mutta esikoinen ei oikein innostu enää. Ei halua viettää äitinsä kanssa aikaa. Näinkö nopeasti nää yhteiset jutut katoaa? Sanoisipa joku, että vielä joku päivä oma poika suostuu lähtemään jonnekin yhdessä. Liian nopee tulee nää ajat!!!

Kyllähän nyt tietyt jutut lähtee mielellään tekemäänkin mm. laivalle, joka vuotiset kaupunkireissut yms. Mutta "arkisemmat" paikat, jonne mennä vain käymään yhden päivän aikana..ne ei kiinnosta lainkaan.

Kaitpa tähän on vain totuttava ja todettava, että niin ne lapset kasvaa. Täytyy oppia pikkaisen jo irrottautumaan..antaa tilaa.

Tilan antamisesta tulikin mieleen. Kun tuossa joku aika sitten kirjoitin, ettei keskimmäisen poikani tarvitse enää nähdä isäänsä. Niin laitettava tähän, että poikani isä taisi tuon päätöksen jo tehdäkin. Ennen minua. Ja ei sillä ole väliäkään, kumpi sen päätöksen teki ekana. Mutta tämä isän ratkaisu sai omaan päätökseeni vahvuutta, paljon vahvuutta. Ei ollut virhe minulta tehdä moista päätöstä.

Kyselin viime viikolla poikani tädiltä eli poikani isän siskolta, koska hänellä olisi aikaa nähdä. Millaiset työvuorolistat olisi nyt heinä-elokuun aikana. Laitteli joitakin päiviä, jolloin olisi vapaana. Jonka jälkeen ilmaisi hyvin selvästi, että jos hänen veljensä on näkemässä poikaani, niin vaihto on tapahduttava muualla, kuin hänen luonaan. Olin hämilläni. Utelin tietenkin enemmän.

Hetken päästä tuli pitkä viesti, jossa kertoi, että "nyt sai miehen hyväksikäyttävä käytös loppua, enää he eivät olisi minkäänlaisissa väleissä". 

Lapseni isä on saanut monen vuoden ajan käydä siskonsa kesäasunnolla. Hänellä on ollut vara-avain sinne. Nyt kun oli ilmennyt hämärää väärinkäyttöä, niin siskonsa oli hakenut avaimen pois. Tästä poikani isä oli suuttunut siskolleen ja mennyt tämän kesäasunnolle, ja pistänyt kaikki risaksi, mikä oli vain käden ulottuvilla. Ja nyt ei ollut mistään pikkusummista kyse. Kaiken riehumisen jälkeen oli halunnut siskonsa pyytävän häneltä anteeksi, vaikka siskonsa ei ollut minkäänlaista anteeksipyyntöä velkaa missään vaiheessa. 

Siskonsa myös kertoi, että miehen silmistä näki, että oli vetänyt muutakin kuin alkoholia. Ja sen uskon, koska tuosta miehestä on aina nähnyt kilsan päähän, kun on ottanut jotain vahvempaa. Itsekin kun olen ne nuoruusvuoden melko pahimmat ajat nähnyt, niin tiedän, ettei tuon miehen kanssa jää epäselväksi..

Kyselin tuolta siskolta, voisiko miehellä olla kaikki kunnossa elämässä. Ja selitin, kuinka meidän poikamme oli todella voimaakkaasti reagoinut viimeiseen peliepisodiin, johon sain vastauksen:

"Kysyin pojasta, niin se sano, että sillä on ihan kipeet ja sairaat jutut siinä pelissä. Ja et se vaa kiusaa siinä muita. Siks oli poistanu. Sanoin vaa, ettei se voi isänä tehdä niin, vaan sen pitää ohjata lasta oikeeseen suuntaan, eikä kääntää selkäänsä. Ihan normi läpältä ne jutut kuulosti mun mielestä. Siis mitä ton ikäiset oppii kavereilta ja jatkaa eteenpäin"

Sydäntäni pisti ja kovaa, kun luin viestin. Poikani isä puhui ilkeästi omasta pojastaan ja niin, kuin siskonsa kirjoitti, käänsi selkänsä pojalleen.

Mistä tämä negatiivisuus ja vihaisuus poikaani kohtaa oikein tulee? Isä on jo ollut viime kesästä lähtien todella vihainen. Itseasiassa hänen mentyään naimisiin (pari vuotta sitten), hän on sen jälkeen vain pahentunut entisestään.

Haluaisin ymmärtää, haluaisin tietää syyn. Se ei enää kuitenkaan kuulu meille.

Kerroin tuolle siskolle päätöksestäni, kerroin pojan itsetuhoisista puheista, ja siitä, etten enää jaksa katsoa vierestä miehen käytöstä poikaansa kohtaa. Kerroin, ettei kukaan pysty ymmärtää tilannetta, ennen kuin näkee ja kuulee pojan pahanolon. Kerroin, että toivoin, ettei minun päätökseni vaikuttaisi meidän suhdetta muighin sukulaisiin. Suku kun on kuitenkin tärkeä ja osa poikaani. En missään nimessä haluaisi repiä poikaani täysin irti juuristaan. Hänellä kun on suvussa ihan kunnollisiakin sukulaisia.

Sisko oli samaa mieltä, olisi parempi sanoa pojalle, että isä on tällä hetkellä sairas, liian sairas näkemään poikaansa. 

Se, että poikani isä on suutuspäissään ajanut sata kilometriä tuonne kesäasunnolle ja hajoittanut paikkoja.. Se jo kertoo paljon. Kaikki ei ole hyvin. Pystyn jotenkin hänessä näkemään meidän yhteisen pojan. Suutuspäissään hänkin hajoittaa tavaroita..tai ainakin yrittää esittää (pelottelee), että hajoittaisi. Tosin poikamme on saanut minun lyhyt vihaisuuden..thank gooooog!!! Isänsä on pitkä vihaista tyyppiä, heidän perheessä pitkävihaisuutta todella paljon. Voidaan olla vihoissaan jopa vuosia.

Mutta palaten poikani isän tekoon. Mikä sai hänet tekemään näin? Voisiko hän olla niin sekaisin huumeista, että sen takia hajoittaisi paikkoja? Vai voisiko hän ihan selvinpäinkin tehdä? Tällaiset tunnepurkaukset oli hänellä joskus aikoinaan ihan yleisiä...silloin kun käytti päihteitä sekaisin. 

Miksi hän olisi taas sekaantunut tuohon maailmaan?

Onko heidän elämänsä liian stressaavaa, liian kallista, kun pitää elää huomattavasti yli varojen. Saako se sekaantumaan loppuvaiheessa huumeisiin? Kentien saa niistä lisätienestiä? Vai vain omaan käyttöön helpottamaan oloja..

Tämä kaikki on vain minun spekulointiani. Voin olla täysin väärässä. Eikä asiat minulle kuulu. Tai kuuluu sen verran, että voin nyt tehdä lopullisen päätökseni. Lähivanhempana, jolloin olen vastuussa poikamme hyvinvoinnista. En näe turvalliseksi edes ehdottaa isälle pojan näkemistä. Olenhan tässä yli vuosikymmenen yrittänyt isän ja pojan suhdetta rakentaa, mutta yksipuoleinen yrittäminen ei vain tuota tulosta.  

Ja minun on sanottava suoraa, etten koe edes vihaa isää kohtaan. Enemmän koen surua, sääliä. Olisin toivonut hänelle hyvän elämän.. Tietenkin me kaikki koemme eritavalla "hyvän elämän". Mutta en koe tätä sellaiseksi "henksesti hyväksi", jota itse tavoittelen.. Ja toivoisin, että kaikilla olisi myös hyvä olla itsensä kanssa.

Jokin minussa huutaa, että häntä pitäisi auttaa. Mutta minun on myös itselleni sanottava, ettei kaikkia voi pelastaa. Ja tämä ihminen on viimeinen ihminen, jonka minun pitäisi pelastaa :D 

Tuo ihminen on osa poikaani. Näen hänessä poikamme, näen pojassa isänsä. Tuntuu pahalta tämä kaikki. Mutta ehkä hän on ihan sinut elämänsä kanssa, ja säälin turhaa häntä. 

Olen vain ihmeissäni, kuinka ihminen voi muuttua täysin tällaiseksi? Tai sitten.. Luulin tuntevani hänet, ja minun on vieläkin vaikea uskoa, ettei hän ole sellainen johon luulin joskus tutustuneeni. 

Eipä tässä voi jäädä jahkailemaan ja miettimään sen enempää. Meidän on jatkettava elämää. Paljoahan tämä ei tule muuttamaan elämäämme. Enemmänkin asenteitamme. Tietty toivo, odottaminen on nyt laitettava jäähylle. Olen nyt selkeästi kolmen isättömän lapsen huoltaja. Selkeämpää. Helpompaa.

Tietenkin tämä vaatii vakavan keskustelun pojan kanssa. Jossa muistutettava, ettei poikani ole syypää tähän. Hän on haluttu, rakastettu ja tärkeä <3

Vaikea aihe, vaikeaa, mutta samalla niin helppoa. 

Eiköhän tämän perheen isä-aiheet ole selvitetty. Olen sinut kaiken kanssa. Aikamoinen matka tässä pitikin matkata. Oppi, jonka olen tämän neljän vuoden aikana saanut, on huikea. Ihmisenä on tullut kasvettua paljon. Tietoa ja ymmärrystä. Olen vihdoin valmis toisenlaisiin haasteisiin. Omat demonipeikot on selvitetty. On aika päästä jatkamaan omaa elämää, kehittämään ja löytämään se tietynlainen elämänpolku, jota kulkea. 

Kovaa vauhtia olen menossakin haluamaani suuntaan. Olen niin innoissani tulevista pääsykokeista. En voi muuta kuin toivoa pääsyä kouluun. En ymmärrä tätä minun "minähän menen"-asennettani. Mikä saa minut niin varmaksi, että tulen pääsemään haluamaani? Ehkä tämä asenne on vain siitä, että olen vihdoin valmis! Tottakai petyn jos/kun en pääse heti opiskelemaan haluamaani alaa. Mutta joku minussa sanoo, että "mitä jos pääsetkin", jolloin sydäntäni alkaa kutittaa. Hahhaa, ihan hassua :D Mistä lie tämä toivo kumpuaa sisimmistäni <3

Tytär 3v + 

Jossain välissä puhui, kuinka elämässä on niin ikäviä asioita. Viitaten yörautoihin, joita joutuu käyttämään. On alusta asti ollut todella vastahakoinen niitä kohtaan. Alussa joka kerta, kun ne laitoin hänelle, niin oli todella vihainen minulle sen jälkeen ja lopulta sanoikin, että häntä alkoi aina suututtaa minä, kun edes puhuttiin raudoista. Ja olemme sopineetkin, etten käytä "rauta" sanaa. 

Itsekin lapsena yörautoja käyttäneenä, tiedän, kuinka kipeät hampaat olivat aamulla. Poikani on taistelija tyyppinen, vaaratilanteen tullessa HYÖKKÄÄ. Joku aivojen alkukantainen puolustusjärjestelmä aktivoituu. Se on joskus aikoinaan pelastanut vaarasta. Ja mahdollisesti tuo kipu, jota raudat aiheuttaa ja muisti/tieto siitä tulevasta kivusta saa poikani suuttumaan. Nostamaan kehon kortisonitasoja? Jolloin kokee stressin aiheuttaman suuttumisreaktion? Ja kohdistaa sen minuun, koska minä olen se henkilö, joka hänelle ne raudat laittaa.  

Voisiko tämä mahdollisesti saada myös kuolema-ajatukset? Raudat --Kipu-- Viha--Huono-olo henkisesti--Kuolema, niin kiehtova, ratkaisuko? Pelastus? Ei olisi enää huono olo.

Kuolema tuntuu olevan paljon mielessä. Mutta en oikein osaa sanoa, onko se masennusta ja oikeata halua kuolla. Vai kiehtooko kuolema itsessään. Käsitteleehän ihmiset sitä. Varsinkin lapset jossain vaiheessa elämää. Mutta koska olla huolissaan?

En kieltänyt poikaa puhumasta moisesta, vaan kerroin kuinka tärkeä ja rakas hän on. Minun elämäni valo. Kerroin, etten voisi kuvitella edes elämää ilman häntä. Poikani kielsi puheeni, mutta tiedän hänen kuunnelleen ja toivon sanojeni vaikuttaneen siihen, että todella ymmärtäisi, kuinka paljon rakastan häntä. Sillä enää hän ei jatkanut puhettaan kuolemasta. 

Olimme aikaisemmin puhuneet myös minun ja pojan isän tutustumisesta, erosta. Poikani kysyi. Kerroin, että eromme syy ei ollut poikamme. Vaan se, että emme osanneet yhdessä puhua asioita. Ongelmat kasaantuivat. Muistutin poikaa, että tämän vuoksi aina haluan selvittää asiat kotona kunnolla puhumalla, että poikani (ja sisarukset) oppisivat puhumaan! 

Poikani kysyi, miksi tein hänet tähän maailmaan. Sanoin, koska halusin hänet. Kerroin, kuinka hänen isänsä silmissä kiilsi kyynel onnesta, kun hän katsoi ultrakuvaa sen jälkeen, kun saimme tietää, että odotin poikaa. Kerroin myös, kuinka hänen isänsä rakasti poikaamme todella paljon, mutta mahdollisesti ei vaan osaa näyttää sitä. 

Tuntui, että poikani sai kysymyksiinsä vastauksia. Uskon, niitten auttavan..Poikani identiteetin kasvu varmaankin käynnissä? Kuinka näen itseni. Mistä tulen, millainen olen. Kuinka muut näkevät minut.

Paljon tuntuu tuo poika miettivän asioita. Näen hänessä samoja synkkiä piirteitä, kuin itsessäni. Toivon saavani istutettua poikaani sen turvaavan puunrungon, josta itsellänikin on ollut apua...Tosin se puunrunko tuli kuvioihin vasta aikuisiällä..Mutta toivoisin saavani poikaan sen toivon. Toivo on tärkeää. Se ei anna luovuttaa. Koska aina on mahdollisuus muuttua/muuttaa nykyhetkeä.

Nämä keskustelut kävimme aikalailla poikani huoneessa, kun hän räpläsi pleikkariaan. Ei pelannut, mutta katseli viestejä. Olin mennyt vain häntä vastapäätä istumaan lattialle. Poikani näytti, kuinka hänen kaveripyyntönsä isälle oli laitettu jo 11 päivää sitten. Siihen ei oltu vastattu. Viikon poikani piti tuota ahdistavaa oloa sisällään, hylkäämistä, ennen kuin siitä avautui. Onneksi hän avautui. 

Puhuminen, nyt oikeasti ymmärrän kuinka tärkeää se on. Ja kuinka tärkeää se on jatkaa koko elämän ajan. Puheyhteys omaan lapseen. Ja lapsen kuunteleminen. Se on elintärkeä!!! 

Kun poikani meni nukkumaan, laitoin hänelle raudat. Sen jälkeen kehuin, kuinka fiksu hän on, kun pitää huolen hampaistaan. Pesee ne aamuin-illoin. Raudoista en puhunut. 

Täytyykin tässä alkaa suunnittelemaan yhteistä aikaa pojan kanssa. Kummankin pojan kanssa. Nyt alkaa olemaan taas se hetki, jolloin tarve alkaa olemaan kova. Perhe-päiviä on tulossa. Nekin on tärkeitä. Ja meillä onkin yhdessä todella kivaa.

Kävimme siellä ulkomaanmatkallakin. Ja täytyy sanoa, että perheen viettämät hetket olivat ihan älyttömän ihanat <3 Se tietty rauhoittuminen, kun kaverini lapsensa kanssa ei ollut läsnä. Vaan vietin ajan,  omistaen sen vain lapsilleni. Ihan huippua. 

Onneksi meillä on kuukauden päästä jo pieni irtiotto eri kaupunkiin. Saamme taas yhdessä pörräillä ympäriinsä. Nämä pienet lomat, silloin huomaa, kuinka vapautuneita lapsetkin ovat. Myös esikoinen, joka yleensä on, ettei halua perheen kanssa viettää aikaa. Vaan mieluummin hengailee itsekseen. Teini!

Pojat todella odottavat taas tätä reissua, Kyselevät usein, kuin varmistaen, että mikä päivä lähtö onkaan. Olimmehan viime vuonna samassa kaupungissa. Ja silloinkin niin kiva reissu. 

Voi, kuinka toivonkaan, että löytäisin jonkun ihmisen jakamaan nämä reissut ja arjen. Ihmisen, joka ottaisi kaikki lapseni elämäänsä mukaan, hyväksyisi, olisi kiinnostunut, olisi läsnä. Näin uskon, myös lastenikin hyväksyvän tämän ihmisen.

Poikani, keskimmäinen, kovasti haluaisi, että löytäisin miehen.

Pari päivää taas kyseli haluaisinko koskaan naimisiin. Vastasin, että voisin joskus mennäkin, jos vain löytäisin jonkun. Johon poika sanoi, että yritä nyt löytää..

On monesti pyytänyt, että toisin meidän kotiin miehen.. Se toisi kuulemma turvaa. Hän on aina kaivannut miestä elämäänsä. Sen on nähnyt ihan pienestä asti. Muistan vieläkin, kun pyörimme yhdessä vaiheessa miespuolisen ystäväni kanssa..aikaa, ennen kuin hän todella hävisi huumeille elämänsä. Pojat olivat silloin pieniä. Keskimmäinen oli tuolloin varmaankin, just sen kolme vuotta. Ystäväni makoili kyljellään sohvalla, poikani änki itsensä hänen kainaloon. Niin, että itsekin oli kyljelleen, ystäväni kyljen päällä, käden leväten poikaani. Poikani oli kuin pienessä pesässä, kainalossa. Se ilme, tyytyväinen ilme, "olen turvassa" <3

Toivon koko sydämestäni, että löytäisin sen ihmisen, joka saisi meidän perheen "tyhjiön" täytettyä. Sillä vaikka perheemme on eheä ja hyvä tällaisena. (Ja niin sen pitääkin olla, ei kukaan ihminen voi korjata mitään toisessa. Se on jokaisen oma tehtävä. Mutta toinen ihminen voi kuitenkin tuoda niin paljon hyvää mukanaan, että se tuntuu tyhjiön täyttämiseltä). Isättömyys meidän perheessä on tosiasia ja se on se tyhjiö. Se on "korvattavissa". Vaikka en etsi lapsilleni isää. Vaan itselleni miestä. Niin haluan, että mies olisi lapsirakas ja ottaisi isäntyylisen roolin. Ei siis olisi etänä oleva, joku ihminen minun elämässä. Vaan osa perhettä.

Tietynlaista vaikeutta, mutta myös helppoutta. Alku voi olla miehellä todella vaikea. Mutta, kun jaksaisi tehdä sen työn, näyttäisi todella, haluavansa olla mukana, eikä luovuttaisi heti. Niin tiedän, että tämä perhe olisi sulaa vahaa sen jälkeen. Koska emmehän tiedä paremmasta, meillä ei ole vertailukohdetta hyvästä. Kaipaus on niin suuri, että luoton tultua, kiintymys olisi taattu. 

Voinhan olla ihan väärässäkin. Ja kaikki menisi päin helvettiä. Enhän minä tiedä oikein suhteista mitään. Minulla ei ole koskaan ollut mitään normaalia suhdetta. Aina niissä on ollut jotain mätää. Mutta se riski on otettava. Jos siis joskus löydän jonkun. Jos siis uskallan antaa sen mahdollisuuden.

Ehkä minussa on sitä mätää ja se syy minkä takia en ole löytänyt ketään. Josko olen niin outo, ettei kukaan halua minusta sen takia mitään vakavaa.

Tai sitten vetoan vääränlaisiin miehiin, ja itsekin innostun näistä ei-niin-hyvää-tarkoittavista..

 Tytär 3v 

Kuinka tämä aika tosiaan on lentänyt. Tyttäreni on jo 3-vuotias. Hänestä on kasvanut mitä suloisin lapsi. Hänellä on pari todella tärkeää kaveria. Tyttö ja poika. On hauska katsoa sitä naurua ja yhteistä puuhaa mitä keksivät yhdessä.

Niin varovainen, mutta samalla silti niin yritteliäs ja niin tekevä. Sylissä viihtyvä, osaa ja viihtyy hyvin yksikseenkin leikkien parissa. Niin prinsessamainen, aina täytyy olla helmet kaulassa ja kruunut päässä. Tykkää leikkiä myös autoilla, itseasiassa sai lahjaksi isosiskoltaan lelutraktorin, mikä heti pääsi ulkoiluiluun mukaan. 

Tyttö rakastaa kaikkia eläimiä. Ennen kaikkea siskoni koiraa. Ja he ovatkin aikamoinen parivaljakko :) Tyttö on todella kiltti. Kovin tottelevainen, kuuntelevainen. Ei ole vielä aloittanut uhmaamista..tai sitten en ole sitä niinkään huomannut. Mutta selkeästi erilaista on ollut kasvattaa tyttöä, kuin poikia. 

Tyttö on niin helppo..Olenkin miettinyt mielessäni, kuinka ihanaa onkaan, että olen nähnyt ja elänyt tuon vilkkaiden poikien ajan. Osaan nauttia tästä ajasta eri tavalla. Mikään ei niinkään ole shokkiherätystä. Enkä ylpisty siitä, kuinka ihanan rauhallinen tyttäreni on. Hän on vain sen luontoinen. En ole todellakaan täydellinen äiti, teen virheitä PAAAALJON. Joka päivä yritän silti olla aina parempi. Ja korjata virheeni. 

Tästä tulikin mieleeni..

Tämä on ehkä liiankin radikaali ajatus..Mutta, kun tein eilen tietyn päätöksen, niin jollain tapaa tunnen rauhallisuutta. Ja samanaikaisesti levottomuutta. Onko minusta siihen todella? Se, kuitenkin sotii omia periaatteitani..tai mitä lie ovatkaan.

Olen päättänyt, ettei keskimmäisen poikani enää tarvitse nähdä isäänsä.

Ja miksi päädyin tähän. Niin monet asiat loppujen lopuksi sai minut tekemään päätöksen. Olen surullinen, jännittynyt..ehkä helpottunut. Enää ei ole toivon menetystä. Se on jo mennyt kauan aikaa sitten. 

Tuo isä on nyt yli vuosikymmenen ollut poikansa elämässä todella epävakaasti läsnä..läsnä tuskin koskaan. Ei pidä yhteyttä..Tai juuh. Isänpäivä on ainut päivä, jolloin puhelu on säännöllisesti tullut. Puhelua ei tule poikani nimipäivänä, syntymäpäivänä, jouluna tms. Vain päivänä, jolloin on HÄNEN (isän) päivänsä. Ja nuo muutamat yksittäiset puhelut vuodessa, ne on liian vähän. Niitä tulee liian harvoin. Väliä voi olla puolikin vuotta tai yli, kun hänestä ei kuulu mitään. Poikani ei halua itse soittaa, haluaisi, että isä soittaisi (Pyynnöistä huolimatta, isä ei soita. Ehkä sen kerran, mutta siihen se jää). Se ei ole edes poikani tehtävä soittaa. Vanhempi on vastuussa suhteesta ja sen ylläpitämisestä.

Isä näkee poikaansa kerran vuodessa. Vain silloin, kun minä vien pojan isän kotikaupunkiin. Isä vierailee aika ajoin meidän kaupungissa perheineen, mutta ei vaivaudu tulemaan poikaansa moikkaamaan edes. Olen sanonut monet kerrat, että pojan näkeminen sopii AINA. Siirrämme vaikka suunnitelmiamme,  isälle on aina aikaa. Mutta isällä ei ole aikaa pojalleen. Koskaan.

Viime kesänä (jolloin viimeksi näki poikansa) ei edes ottanut yökylään poikaansa. Oli todella vihainen ja empatiakyvytön poikaansa kohtaan.

Isän tuottamat pettymykset. Se, ettei ole elämässä mukana, vaikka kuitenkin sitten joskus onkin hyvin pienen hetken aikaa. Ja sitten taas ei ollakaan. Poikani on todella todella särkynyt. Sen näkee hänestä. Sen kuulee. En jaksa enää tätä, en pysty hyväksymään tätä näkymätöntä "pahoinpitelyä"!!!

Eilen illalla istuin poikani kanssa kahdestaan sohvalla. En muista miten puheet meni isään, mutta kysyin häneltä, halusiko hän mennä nyt kesällä isälleen. Vastaus oli EN. Vaikka hetken päästä puhui JOS menen..

Toivoa on aina. Mutta onko sitä hyvä ylläpitää?

Kysymykseni jälkeen alkoi kertomaan, kuinka isänsä ei tule koskaan pelaamaan hänen kanssaan fortnitea (Tarkennettakoon, että pari kk sitten isänsä soitti pojalleen parin(?) oluen voimalla, olivat puhelun aikana laittaneet "kavereiksi" peliin toisensa). Poikani on pyytänyt usein isäänsä pelaamaan peliä, mutta isänsä on pistänyt aina itsensä pois. 

Poikani jatkoi..hänen äänestään kuului selkeä pettyminen. "Nyt se on poistanu mut fortnitesta..". Eli heidän ainoa yhteys piti mennä isän toimesta poistamaan. Miksi? Se, että poikani on pyytänyt isäänsä pelaamaan tooodella useasti??? Eikö isä voi nähdä näitten pyyntöjen taakse? Ei se peli, vaan se, että saa edes jonkinlaisen yhteyden omaan isäänsä. Yhdessä vietetty aika..edes sitten pelin välityksellä. Eihän poikani ole saanut mitään muutakaan mahdollisuutta yhteiseen aikaan. Poikani sentään yritti!!! Niin nyt sekin piti sitten poistaa??

Tuntuu pahalta poikani puolesta, koska hän yritti ottaa yhteyttä. Mutta koki hylkäämisen. Eikä tämä ole edes ensimmäinen kerta. On näin aikaisemminkin käynyt muissa tilanteissa. mm.viimeksi kun poikani latasi whatsappin puhelimeensa, laittoi isälleen viestin ja kertoi, että tämä olisi hänen uusi puhelinnumeronsa. Niin isältä oli tullut vain "Ok". Ei mitään muuta!

Pojalleni ilmestyi jalkaan kehämäinen rinkula muutama viikko sitten. Rinkula muuttui päivä päivemmältä haaleasta tummaksi..samalla rinkula jatkoi leviämistään. Kävimme yksityisellä lääkäriasemalla näyttämässä jalkaa: Borrelioosi. Hän sai vahvat antibiotit. Poika pitää todella hyvää huolta lääkkeistään (maitohappobakteeri ja antibiootti). Vielä tuo rinkula ei ole lähtenyt pois, mutta muuttunut paljon. Iho alkaa selkeästi paranemaan. 

Mietin mielessäni kauan aikaa, laittaisinko isälle viestiä asiasta. Kuuluisiko se hänelle edes..tai kiinnostaisiko. Laitoin kuitenkin kuvan kera. Ainut mitä sain takaisin oli voivottelut ja positiivisesti kehui, kuinka hienoa oli, että nopeasti sai hoidon. "Terveiset pojalle, paranemisia" oli ainut pyyntö mitä laittoi. Ei soittoa pojalle, ei edes viestiä tai edes kysymystä, kuinka poika voi, ei mitään! Onko tämä normaalia edes isältä..ei ainakaan välittävältä isältä. Poikani ja hänen isänsä suhde..sitä ei ole koskaan syntynyt. On vain kasa pettymyksiä, rikkovaa toivoa. Ei mahdollisuuksia. Ei edes yrittämistä.

Täysin isätön esikois poikani on paljon tasapainoisempi veljeensä verrattuna. Asiat on selkeät, ei ole mitään joko tai. Tietää missä mennään. Toivoa tässäkin. Mutta se ei ole niin repivää. On hylätty. Mutta vain kerran (Sekin liikaa).

Olen aina ollut sitä mieltä, että isälle täytyy antaa mahdollisuus. Lapsella kuuluu olla isä. Mutta nyt olen tullut toisiin aatoksiin. Aina isä ei ole hyvä olla elämässä mukana. Silloin kun suhde isään vain satuttaa, eikä muutosta ole tapahtumassa. Niin minun on ajateltava POIKANI PARASTA. Jatkuva HYLKÄÄMINEN, sen on LOPUTTAVA!!! On kauheaa katsoa vierestä, kun oma lapsi särkyy päivä päivemmältä enemmän. 

Isä ei edes varmaan tiedä satuttavansa poikaansa. Eihän hän ole läsnä, niin eihän mikään ole hänen syytään. Näin huomaan monen muunkin etävanhemman ajattelevan. Lähivanhemmassa vika, kun lapsi oireilee. Eihän etä ees oo lapsen elämässä. Niin, se, ettei ole elämässä mukana, niin sehän ei satuta ja aiheuta lapsessa reagointia??? 

Suoraan sanottuna VIHAAN poikani isän IDIOOTTIMAISUUTTA!!! Kuinka hän voi ollakaan niin tyhmä???? Niin yksinkertainen, ettei ymmärrä/näe asioita muitten näkökulmasta??? 

Minulle on joskus sanottu, etten saa vaatia ihmisiltä liikaa. Joten tästä neuvosta otettava vaari ja todettava, etten voi tuolta isältä vaatia järkeä. 

Anteeksianto. Hyväksyminen. Ne olen tehnyt. Toivon silti tuolle miehelle ja hänen perheelleen pelkkää hyvää. Toivon miehen pysyvän kaukana minun perheestäni. Hän saa tulla koska vain poikansa elämään mukaan, mutta VASTA kun OIKEASTI sitä haluaa ja TEKEE TÖITÄ sen eteen!!!

Ei voi vain pyydellä anteeksi ja jatkaa "pahantekoa". Ihmisen täytyy osata lopettaa "pahanteko", jos kerta tajuaa tekevänsä väärin. Ja alkaa KORJATA itseään sisäisesti (ajatusmaailma) ja muuttaa tekojaan. 

Se, että pyytelee anteeksi ja silti jatkaa toimiaan. Se on väärin, se on rumaa ja hyvin itsekästä. Sillä voidaan saada ITSELLEEN hetkellisesti hyvän olon. Mutta se ei pysy kauaa, sillä vääränlainen toiminta on jatkuvaa. Mutta edelleen, kuinka ITSEKÄSTÄ se onkaan.

Aika näyttää mitä tästäkin tulee..

Tuossa oli muutamia syitä päätökseeni. Se, että miksi en muuta ratkaisua tähän löytänyt..Olen kaikki muut kokeillut. Olen yrittänyt niin monesti puhua, kertoa, kysyä. Mutta kun saan siitä vain raivoa aikaan isässä, niin en näe järkeä. On turha puhua kivelle, kun ei se vastaa takaisin. 

Voin sanoa tehneeni kaikkeni. Se saa luvan riittää.

Tytär 3v

Olen käynyt yksillä treffeilläkin..vau! :D Mutta ei tuo ihminen ollut ihan sitä mitä etsin tai haluan. Upea ja hieno ihminen hän oli. Mutta ei minulle "se oikea". Tai sellainen, jonka kanssa voisin mihinkään ryhtyä. Siitä puuttui tietty kipinä, halu tutustua enemmän.

Minun piti nyt viikonloppuna nähdä yksi toinenkin..mutta jotenkin..En saanut aikaiseksi. 

Lopulta en enää vastannut hänen viesteihin..En oikein osaa sanoa miksi en vastannut.. ehkä en oikein tiennyt mitä laittaa. En jaksanut. Ei huvittanut. Ei siinä, ettenkö olisi kiinnostunut, mutta..ehkä en halunnut pettyä enempää. En tiedä.

Ehkä minun on vaikea päästää ihmisiä lähelleni..varsinkin niitä uusia.

Tämä kesä..niinkuin joka kesä elämässämme..se on täynnä. Siihen ei oikein mahdu ketään. Olemme tottuneet tekemään ja reissaamaan mahdollisimman paljon. Aina, kun on vain aikaa. Oma vireystila nousee niin valtavasti, etten oikein tykkää olla paikallaan. 

Selityksiä.

En vain tiedä tykkäänkö olla enemmän yksin vai yhdessä.  Olen niin paljon tottunut olemaan yksin. Olen oppinut siihen, ettöä yksin on selvittävä ja niin olenkin tehnyt. On vaikea luottaa ihmisiin. On vaikea lähteä tutustumaan ihmisiin.. Olen muutenkin ihminen, jolla on AINA ollut todella vaikea kiinnostua ihmisistä romanttisessa mielessä. Vain harva on saanut sytytettyä kipinän. Tämä on saanut minut olemaan todella uskollinen kumppania kohtaan. En pystyisi itse pettämään. Se on kaikinpuolin väärin.

Välillä tuntuu hassulta..oudolta, tyhjältä. Kun tajuan, etten ole kenestäkään kiinnostunut. En ole ihastunut, en ole rakastunut. Kaipaisin sitä..vaikken tiedä sitäkään onko se edes hyväksi minulle :D Tai kaikillehan se olisi varmasti hyväksi.. Pakostikin mieleeni vain tulee, ettei se ehkä kuulu elämääni. Maailma kantaa paljon yksinäisiä ihmisiä..koen olevani yksi heistä. Se on kuin jokin kirous. Sukukirous.

Joskus vaikeina aikoina elämässäni mietin, että syy tuohon "sukukiroukseen" oli se, ettei elämäämme ollut kirjoitettu tähtiin. Sukukokouksessa kuulin aikoinaan, että isoisoisäni olisi paennut Suomeen metsien kautta varmalta kuolemalta. Tavannut epämääräisesti yksinhuoltajaksi jääneen nuoren naisen, rakastunut ja aloittanut uuden elämän ja perustanut perheen. Hänen tyttärensä oli saanut yksin isäni. Tuo tytär oli mummini ja hän oli kovin yksin. Ei päästänyt ketään oikein lähelleen..eli yksinäisen elämän. Samoin isäni. Naisia on piisannut..ja piisaa vieläkin, mutta hän ei saa itseään vain asettumaan aloilleen. Halua on, mutta sitä jotakin vain ei löydy. Jotakin puuttuu.

Etsimmekö me jotain sellaista, mitä ei edes ole olemassa? Ja sen takia vain jäämme yksin. Ehkei meidän pitänyt edes syntyä tähän maailmaan. Jos maailmassa olisi jokaiselle se joku..Niin meille ei sitä ole. Sen takia minun oloni "väliinputoajasta" on ollut niin vahvana aina. Nuoruudesta lähtien.

"Sukukirous" onko se tosiaan se kirous vai enemmänkin haaste? Mieleeni tulee vahvasti ajatus "mahdollisuus". Saimme mahdollisuuden, se on käytettävä.

Ajatukseni elämässä muutoinkin on, ettei elämässä koskaan saa luovuttaa. Koskaan ei voi tietää mitä huominen tuo tullessaan. Sitä on sen verran utelias luonne, halu nähdä on vahva. 

Muistan vieläkin yhden pahimman masennus-kauteni. Poikani olivat päiväkoti-ikäisiä. Nuorempi poikani lauloi jostain kumman syystä tuolloin joka päivä "Älä luovuta, älä luovuta". Tuntui hassulta kuulla tuota päivittäin, olisiko päiväkodissa ollut joku lastenlaulun kertosäe. Se jäi vahvasti mieleen <3

Hmm. Mietteitä on monia. Yksin tulee mietityttyä liikaakin asioita..ja lopulta kun niitä vatvoo tovi jos toinenkin, niin niistä katoaa se viiminenkin järjenhippunen. 

Ehkä nyt vain ei ole sen ihastumisen aika. Ehkä minun pitää saada se jokin kipinä jostain muusta. Ehkä minun kuuluu ensin oppia haaveilemaan ja toteuttamaan elämässä jotakin.

Olen alkanut huomaamaan sitä tiettyä kipinää itsessäni. Halua päästä vaikuttamaan tiettyihin asioihin elämässä. Näen tiettyjä vääryyksiä ja se halu, se on niin vahva, haluan päästä vaikuttamaan asioihin. En kestä sitä, että seison tumput suorina ja katson vierestä. Opiskelu..minun on opiskeltava.. Ja päästävä tavoitteisiin.

Tällä viikolla irtisanouduin opiskeluistani. Se on ensimmäinen askel päästäkseni tavoitteisiini. Seuraavaksi minun täytyy hankkia tyttärelleni päiväkotipaikka ja ottaa joku..ihan mikä vain työ vastaan. Ja samalla hakea ammattikorkeaan. Pikku juttu, hoituu kädenkäänteessä :D Ei tiiä vaikka onnistuisikin.

Helppoa sinne kouluun pääsy ei tule olemaan, mutta uskon olevani valmis tuohon yrittämiseen. Enkä luovuta. Tiedän, että tulen joutumaan hakemaan monta kertaa tuohon kouluun..Tiedän, että vastassa tulee olemaan sata kertaa fiksumpia ihmisiä, joiden kouluarvosanat ovat päätähuimaavat. Mutta joillakin aloilla ei kirjaoppineisuudella saa hyvää työntekijää. Tietyt alat vaativat sen, että on kokemusta ja ennen kaikkea osaa sen kokemuksen hyötykäyttää. En kuitenkaan väitä, että itse olisin paras työntekijä, voisin olla ihan perseestäkin. Mutta uskallan väittää, että hyötyä siitä on. Ja luen sen vahvuudeksi..joskin joku muu voi ajatella toisin. Noh, samapa tuo.

Jos..kun tulen joskus tavoitteeni saavuttamaan. Tiedän, ettei se tule olemaan helppoa. Monet väärät uskomukset ja raha hallitsee-tyyliset asiat yms. tuovat haastetta. Mutta saman asian puolesta taistelijoita on tuolla alalla..Haluan päästä joukkoon. Haluan auttaa. Pienin teoin.. niistä kasvaa isoja..Olen varma siitä. Tunnen, kuin elämä olisi alusta lähtien työntänyt minua tuolle alalle..Näyttäen lyhyin ajanjaksoin, miksi lähtöä "taistoon" vääryyksiä vastaan.

Minulla on suunta, jota kulkea. On ollut jo kauan aikaa. Se vain ehti kadota oman synkkäkauteni mukana. Nyt vain löysin sen kipinän uudestaan. Ja pääsin tuosta väärästä koulusta pois. Vaikka samansuuntainen koulutus olikin (johon nytkin pyrin), mutta liian hoivamainen. En koe itseäni niin hoivaajaksi. Vaikka arvostankin näitä työnsankareita, niin itse en pysty siihen. Se ei ole minun kutsumukseni. 

Tällä hetkellä olen ihan älyttömän innoissani tulevasta. Minulla on suunta, jota kohti mennä. Toivon, että olen tarpeeksi vahva jaksamaan. 

Haaveet olkoon suuret, kohti korkeuksia. Toteutus varmasti tulee olemaan aavistuksen matalampi, kuin odotukset. Mutta jos liian realistisesti ajattelisi asioita, olisi toteutus matalampi, liian matala. Joten olkoon haaveet isot, liiankin isot. Niin on varaa tippua pikkaisen :)  

Tytär 2v 11kk ++

Aamulla raahauduin salille, vaikka yöunet oli jäänyt todella lyhkäsiksi. Sekoilin treenissä minkä kerkesin. Ulkoilin loppu päivän tytön kanssa todella paljon. Ja sain laitettua meidän terassinkin kuntoon. Kauheassa helteessä pesin ja jynssäsin joka kolon. Tyttö auttoi minua innoissaan. 

Terassin siivoaminen tietty altisti minut suurelle määrälle siitepölyä, jo likaisten rättien vieminen kylpyhuoneeseen ja niitten huuhtelu sai ahdistusta aikaan. Tunsin olevani niin täynnä sitä paskaa ja oireilinkin todella voimakkaasti. Kävin suihkussa, että sain pestyä kaiken pois.

Nukkumaanmeno venyi taas. En saanut jostain syystä unta. Pyörin ja hyörin sängyssä. Joskus kahden jälkeen tyttö alkoi valitella pissahätäänsä. Vein hänet vessaan ja tulimme takaisin nukkumaan. Yhtäkkiä heräsin siihen, kun kurkkuani kutitti kauheasti. Vähän aikaa siinä kuuntelin oloani. Olin niin tukossa. Kurkkua kutitti ja yritin nieluliikkein saada "raavittua" kutinaa pois. Oloni oli tukala. Menin vessaan peilin eteen katsomaan kurkkuani. Se oli kovin ärtyneen näköinen. Mieleeni jysähti. Onko minulla meneillä allergiakohtaus??? Paniikki! Järkyttävä paniikki iski. Oliko kurkkuni turpoamassa kiinni??? Olinko saanut liika-annoksien siitepölyä ja nyt se kostautuisi.

Menin keittiöön, otin kortisonipillerirasian käteeni ja pyörittelin sitä hetken siinä. Pohdin haittoja ja hyötyjä sen ottamisesta. Koska tiedostin, että voisihan oloni olla ihan vain joku paniikkikohtauskin. Olinhan stressannut asioita jo jonkun aikaa...

Kurkkuani alkoi taas kutittaa, siinä vaiheessa en enää jahkaillut. Vaan pistin pillerin suuhuni ja huitasin vesilasillisen kitaani. Nieleminen tuntui hassulta. Vai kuvittelinko vain?

Kello oli kolme. En todellakaan uskaltanut mennä nukkumaan. Laitoin korvalaput korvilleni ja valitsin kännykälläni youtubesta rauhallsien biisin ja aloin selaamaan nettiä. Saaden itseni rauhoittumaan. Panikointi oli meinaa saanut kehossani adrealiinin virtaamaan ja sydämen sykkimään kiivaasti.

Neljältä uskaltauduin kallistua sänkyyni. Aamulla heräsin väsyneenä. Jätin sen päivän salit tekemättä..ja jumpan myös. Ulkoilin tytön kanssa ja siivosin kämpän melko perusteellisesti. Pesin lattiatkin niin mahdollisen kunnolla, kuin vain pystyin. Siitepöly oli saatava pois asunnostamme ja piaan. Sillä tuo yö oli pelottava, oli se sitten mieleni tuotosta tai oikeaa kohtauksen alkua.

Nyt mietin mielessäni ottaako varmuudeksi yötä vasten yhtä kortisonipilleriä. 

Nää on niitä hetkiä, jolloin suoraan sanottuna VIHAAN olla yksin. Hetkiä, jolloin huomaan tarvitsevani toisen lähelleni. Hetki, jolloin todella vihaan sitä, että olen sinkku!

Nytkin minua väsyttää, mutten uskalla mennä nukkumaan, ennen kuin olen päässyt purkamaan oloani..jos silloinkaan. 

Olen huomannut jo jonkun aikaa, kuinka olen alkanut ajattelemaan erilaisia asioita, kuin kiusaten itseäni. Kuin todistaakseni itselleni, etten ole pärjännyt missään asiassä koskaan. Näistä ajatuksista olen huomannut itseni kovin apeaksi, itsetuntoni on huonontunut ja olen muutamia kertoja lipsunut ruokavaliostani. En mitenkään merkittävästi, mutta lipsunut kuitenkin!

Olen kokenut paljon huonouden tunnetta.

Olen miettinyt paljon menneisyyttä. Vaikka olen ne selvittänyt itseni kanssa ja käynyt asiat terapiassakin. Vaikka olenkin sinut itseni ja menneisyyteni kanssa. Huomaan kuitenkin välillä miettien, kuinka paljon asioita on tapahtunut elämässäni. Olen miettinyt, olenko niin naiivi, niin idiootti, kun olen niin moniin vaikeuksiin joutunut. Sillä eihän fiksu ihminen ole joutunut läpikäymään niin monia asioita.. 

Kyllä tiedän. Tyhmää lähteä vertailemaan omaa elämäänsä kenenkään toisen elämään. Elämä on valintoja täynnä.. Ja jokaisen elämäni polun aikana olen päättänyt suunnan minne lähteä. Nuori, jolla ei ole ongelmia itsensä ja elämänsä kanssa. Kuinka valtavasti hänellä onkaan mahdollisuuksia. Itse tipuin niistä mahdollisuuksista jo kovin nuorena. Olen toki yrittänyt ja tehnyt paljon töitä sen eteen, että saisin itseni ehjäksi ja takaisin mahdollisuuksien pariin.

Huomaan vain nyt eläväni jonkinlaisessa kriisissä. Olisikohan ikäkriisiä? Koen olevani todella vanha. 

Olen myös hukannut itseni. En enää tiedä (tai olenko koskaan edes tiennyt) kuka minä olen.

Olen niin hukassa, etten tiedä mihin suuntaan mennä.

En saa aikaiseksi mitään.

Olen jumittunut.

Elän. Yritän elää tässä hetkessä, mutta unohdan huomisen täysin. Ei suunnitelmia, ei haaveita, ei tekoja. 

Joskus päässäni vilahtaa joitakin työhön liittyviä asioita, johon voisin tulevaisuudessa teoillani pyrkiä. Mutta huomaan hyvin piaan jonkun lamauttavan minut. "Ei musta ole tohon".

Olen vielä tytön kanssa kotona. Tykkään ollakin todella paljon. Viihdyn tytön kanssa todella hyvin. Hän on ihana persoona. Rauhallinen, mutta kuitenkin todella innostuva ja energinen. Huumorintajuinen. Välillä kovin loukkaantuva. Hyväntuulinen lapsi. Tykkää kovasti laulaa ja hänellä on kova kantava ääni halutessaan. Kaino, mutta kuitenkin niin reipas. Tietää mitä haluaa ja tekee just niin, ilman kyselyitä.. Omatoimisuutta löytyy paaaaljon. 

Mutta vaikka kuinka ihania lapset on, on jatkettava kuitenkin elämää. Rakennettava sitä johonkin suuntaan. Lapset tulevat aina mukana. Mutta on ajateltava myös itseään. Työ. 

En ole antanut itseni ajatella sitä lainkaan. Koulua pitäisi jatkaa, mutten ole varma haluanko tuonne takaisin. Onko minusta siihen? Onko se minulle oikea paikka?

Voi kuinka olisi vain se paikka minne mennä ja tehdä työnsä ja saada palkka. Ilman miettimistä ja stressaamista, kuinka löytää se. Varsinkin, kun se vaatisi opiskeluakin..Tosin voisin ottaa minkä työn vain vastaan, kunhan se olisi inhimillisen matkan päässä kotoamme. Ja ehkä sen löytäisinkin, kunhan nyt oikeasti lähtisin pohtimaan sitä puolta elämässäni. enkä vain sysäisi sitä mielestäni pois. Sillä se varmasti on se mikä kummittelee päässäni, eikä anna minun nukahtaa..yksi asia ainakin niistä.

Olen paljon myös ollut stressaantunut esikoisestani. Kuinka hän tulee pärjäämään elämässään. Huomenna lääkäri tulee soittamaan ja kertomaan astma-tutkimusten tulokset. Ja nyt tämän allergiakauden aikana huoli on ollut kova pojastani. Tämä kevät on ollut ihana kuumuudellaan, mutta samalla niin tuskainen. Allergiat! Sitä lääkemäärää millä joutuu itsensä pumppaamaan, ennen kouluun menoa! Huh! Viime viikolla poikani oli niin kipeänä allergiasta, ettei päässyt edes kouluun. Heti kun kaikki lääkkeet saatiin kohdilleen ja pystyi enemmän tekemään asioita, kun möllöttämään sisällä, niin sain soiton pelästyneeltä pojaltani.

Hänet nähdessään säikähdin itsekin pahoin. Hän oli niin turvoksissa. Silmät oli, kuin "turpaan saaneella". Pienet viirut, turvotusta oli todella paljon alaluomella ja yläluomella. Nenäkin oli ylhäältä otsaa myöten turvoksissa. Kylmähoitoa kokeilimme puolen tunnin ajan, mutta mitään merkittävää muutosta tuosta ei ollut. Poika kertoi, että ulkoillessaan oli kummatkin silmät muurautunut kiinni, joten en yhtään ihmettele sitä paniikkia.

Lopulta sinä iltana lähdimme sairaalaan päivystykseen. Keskimmäinen poikani halusi jäädä nukkumaan, olihan hän jo nukkunut tunnin ajan. kunnes päätimme lähteä päivystykseen. Olimmehan tehneet kaikkemme turvotuksen hillitsemiseksi.

Aluksi pohdin ja mietin kovasti, ketä voisi tulla meille katsomaan nukkuvia sisaruksia, mutta sillä hetkellä minulla ei ollut ketään. Joten puin nukkuvan tytön ja kannoin taxiin. Päivytyksessä meni se vähän yli pari tuntia, kun olimme käyneet hoitajalla ja lääkärillä. Ihmeen paljon lapsia oli paikalla myös allergiaoireiden takia. Mietin mielessäni, kuinka tämä kevät on hankala allergioiden osalta. Kyllähän siitä varoiteltiin, mutta en osannut siltikään ajatella sen olevan tällainen. Kauan tämä oikein vielä kestää???

Pojallani todettiin äkillinen raju/ärhäkkä silmätulehdus. Olin todella hämmentynyt. Kuinka tulehdus voi tulla hetkessä? Mietin myös sitä vaihtoehtoa, että se olisi allergia-silmöätippojen "ansiota"? Poikani sai kuitenkin tuona samaisena päivänä ekan kerran niitä silmiinsä. Oikeaan silmään lorahti aavistus suurempi annos tuota tippaa..Ja nyt pojallani oli yhtäkkiä turvonnut silmät, niin että tuo oikea silmä oli pahempi. Oli miten oli. Allergia-silmätippoja en enää laita pojalleni, vain noita antibiottitippoja. Silmät on jo kovin rauhottunut.

Ventolinea poika joutuu vetämään päivittäin joitakin annoksia. Yhtenä yönäkin pyysin häntä ottamaan ventolinea, kun niin paljon alkoi yskimään. Tänäänkin tuli ulkoa illalla (oli pelaamassa jalkapalloa). Kotiin tullessa yski kovasti ja huomasi, kuinka hankala olo hänellä oli. Pyysin ottamaan sen ventolinen heti. Otti. Ja sen vaikutus kesti ainakin puoli tuntia, ennen kuin yskintä loppui. Onneksi rauhottui. Sillä mietin jo mitä asialle tulisi tehdä jos ei rauhoittumaan saataisi. Jonkinlainen pelko/stressi on kokoajan. Huomaan sen pojastanikin. Hän on nyt näitten tapahtumien jälkeen tullut nukkumaan olkkariin sohvalle. 

Mietteet on myös välillä nuoremman poikani isässä. Mikä ihme häntä vaivaa? Vajaa kaksi kuukautta sitten soitti pojalleen ja jutteli aika kauankin aikaa hänen kanssaan...tai ainakin yritti, poika pelasi veljensä kanssa jotain peliä samaan aikaan. lopulta poika toi puhelimen minulle. Vastasin. Kuulin miehen äänestä, että oli kovin rentoutunut ja kertoikin, että oli työmatkalla. Oli hetki sitten töistä tullut ja nyt istui hotellin saunassa ja joi paria bisseä. Pahoitteli sitä, ettei ole ollut hyvä isä pojalleen. Juttelimme sinä iltana aika pitkänkin puhelun. Kovastihan hän pyyteli anteeksi, mutta ei mitään puhetta kuinka aikoi korjata asiat. Ja nähtävästi ei niitä ole korjaamassakaan, kun ei ole tuon puhelun jälkeen soittanut pojallee kertaakaan.

Stressitekijöitä on vielä lisää.

Olemme lähdössä seuraavassa kuussa reissuun ja tämä koko aika (10kk), kun olen tiennyt reissusta, on ollut todella epävakaa. Maksoin ystäväni lapsineen, sen takia, koska matka oli halpa. Ja siihen piti tarttua heti, ennen kuin hinnat taas nousisi. Ystäväni lupautui maksamaan matkan hyvikin piaan. Aikaa meni ja yhtäkkiä en kuullutkaan ystävästäni mitään. Lopulta kun hänestä kuului jotakin ja saimme sovituksi näkemisen, niin hän alkoi tehä ohareita. Ja hän muuttui täysin erilaiseksi. Huomasin, että hänen elämässään selkeästi oli jonkinlainen kriisi meneillään, eikä hän ollut valmis käsittelemään asioita saati ottamaan apua vastaan. Annoin hänelle aikaa.

Vaikka annoin hänelle aikaa, niin itse aloin kärsimään todella paljon asiasta. Stressasin sitä, että joutuisin lähtemään yksin reissuun. Ei siinä sinäänsä mitään vikaa olisi ollutkaan. Mutta olimme hommannut ison asunnon loman ajaksi. Liian ison minun perheelleni. Asia suoraan sanottuna pelotti. Jos olisin yksin lähtenyt lasteni kanssa reissuun, olisimme valinnut studiohuoneen hotellista. Emme tarvitse niin paljon tilaa, liika tila luo minulle turvattomuutta, sitä on vaikea hallita. Ja raha jäi stressaamaan myös pienesti. Olinko heittänyt rahaa kuin kankkulan kaivoon? Sillä minähän siitä kärsisin tappiot.

Loppu talvesta kuitenkin laitoin jo todella huolestuneen viestin ystävälleni. Joka vastasi minulle todella töykeästi. Ja huomasin hänen olevan puolustusasemissa. Selitin kuitenkin hänelle minun näkemyksen asiasta. Hän lopulta ymmärsi puoleni ja vihdoin rahatkin matkasta maksoi. 

Mutta silti. Olen epävarma hänen suhteen. Voisiko hän kääntää kelkkansa vielä tässä vaiheessa? Tuskin. Mutta tietty luottamus on särkynyt..

Hmm. Uskaltautuisinko nyt yrittämään unta? En tiedä. voi kunpa ei tarvitsisi olla yksin. Olisi turvallisempi olo..

Tytär 2v + kohta 11kk